KOTI LÖYDETTY

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Marraskuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Rakastan sitä kuvaa, joka valittiin Adamuksen uusimpaan viestiin – DreamWalk of Realization (= oivaltamisen dreamwalk). Oli haaste löytää oikeanlainen kuva siihen – miten kuvataan jotain niin yksinkertaista ja määrittelemätöntä, kuin itsensä muistaminen? Keskustelimme monista ideoista, kunnes lopulta – viimeisellä mahdollisella hetkellä – kuva labyrintistä ilmestyi ja tuntui jotenkin aivan oikealta. Kun viimeistelin kiireellä tuotetta saadakseni sen valmiiksi Adamuksen määräaikaan mennessä, katselin jatkuvasti tuota labyrinttiä. Mikä tuosta kuvasta teki niin täydellisen? Henkilökunta ei keskustellut siitä, sopi ainoastaan: "Kyllä, se on hyvä". Mutta siihen on syy, miksi se tuntui ihanteelliselta.

Käytämme ympyröityä pistettä edustamaan tietoisuutta: Itse ympärillään oma kokemuksia generoiva energiamme. Sen ulkopuolella ei ole kirjaimellisesti mitään. Kaikki mitä hahmotamme havaintokyvyllämme, sisältyy omaan energiaamme, on oman energiamme ympäröimä – tiedostamme sen tai emme. Omasta mielestäni kuva "ympyröidystä labyrinttipisteestä" on kaunis esimerkki Itsestä, joka on naamioitunut ihmiseksi täällä maan päällä.

Tällä tavalla näen sen. Kokemishalussamme loimme Maan ja ihmiselämän "labyrintin" tavaksi piiloutua Itseltämme, jotta voisimme saada seikkailuja ja koettelemuksia, jotka olisivat muuten mahdottomia. Miksi ihmiset menevät maisspeltolabyrinttiin, jossa koko pointtina on eksyä? Tuon kokemuksen hauskuuden ja sen antaman tyydytyksen vuoksi, kun löytää tiensä ulos. He kohtaavat muita labyrinttiin menijöitä matkan varrella, vaihtavat informaatiojyväsiä, jakavat ja vertaavat kokemuksia, mutta sitten jatkavat omaa matkaansa. Todellisuudessa he voisivat "paeta" koska tahansa, mutta se pilaisi hauskuuden ja ohittaisi juuri sen kokemuksen, jonka he halusivat saada.

Sivuhuomautus (itselle): Juuri tästä syystä on hyödytöntä yrittää vakuuttaa jollekin toiselle omaa totuuttasi, vaikka se olisi miten uskomaton sinusta. Siihen saakka kunnes hän on valmis oman labyrinttikokemuksensa osalta, poistumistiemerkki näyttää siansaksalta – jos hän edes pystyy havaitsemaan sen.

Juttuna tässä "labyrintissä" on, että se on kokonaan sinä. Toisin sanoen, et ole oikeasti eksynyt tai irrallaan. Sinä, ihminen, sisällyt omaan Itseesi, joten miten voisit olla eksynyt? Olet sitten labyrintin kaukaisimmilla reunoilla tai suoraan keskellä, kaikki on edelleen SINÄ. Ei ole mitään löydettävää eikä mitään tarvetta paeta – yksinkertainen perspektiivimuutos orientoi kaiken uudelleen. Sitä odotellessa jatkuvasti muuttuva labyrintti antaa paljon, no, kokemusta.

On tärkeää myöntää, että kokemus eksymisestä ja erillään olemisesta on hyvin, hyvin todellinen. Jos ympärilläsi on korkeat seinät etkä näe seuraavan kulman taakse, on hyödytöntä julistaa: "Kaikki on illuusiota." Kenties on, mutta se ei ole tämänhetkinen kokemus! Ihminen ottaa itsestäänselvyytenä seinien kiinteyden, mikä merkitsee miljoonaa "väärää" käännöstä ja sokeita kujia, kun yritämme päästä ulos. Kuitenkin se, että selvitämme tietämme tämän labyrintin läpi, luo jatkuvasti sitä. Polku generoi itseään jalkojemme alla ja jokainen askel tekee siitä niin paljon pidemmän. Mitä jos seinät, myös itse polku, voi yksinkertaisesti hävitä? Luulen, että se olisi sekava siunaus, koska ihminen todella pitää palapelien ratkaisemisesta. Mutta jossain kohtaa se riittää.

Tämän tunnen: sisäisen labyrinttimme tiilet on tehty ajasta – tulevaisuus ja menneisyys – ja ne on sidottu yhteen tahmealla syyllisyys- ja häpeälaastilla. Jokainen käännös, "oikea" tai "väärä", asettaa uuden kerroksen näitä alati läsnä olevia rakennusmateriaaleja. Minulla oli pari viikkoa sitten kokemus, joka havainnollisti tämän minulle hyvin selvästi.

Otin viime kuussa muutaman päivän vapaata toipuakseni poikkeuksellisen Oivaltamiskesämme tapahtumista, ja osana uudistumistani oli pienehkö maisemointiprojekti talon edessä. Siihen liittyi paljon kaivamista ja hyvin suurien kivien ja parrujen siirtämistä. Parin päivän päästä tätä raskasta mutta tyydyttävää työtä, käsivarteni valittivat ankarasti. (On mahdollista, että meluisat naapurini ovat kuulleet vaimeaa huutoa: "Hemmetin Sart, missä sinun taikalapiosi on?!) Muutaman päivän jälkeen jokainen molekyyli olkapäistä sormenpäihin tuntui edelleen olevan kuin tulessa ja olin kyllästynyt. "Ihan oikeasti, keho", sanoin ääneen. "Pystyt parempaan kuin tämä! Osaat tasapainottua – miksi tämä kestää niin kauan?"

Ikään kuin odotettuaan vain tuota kysymystä, keho vastasi välittömästi muistoilla muiden elämien traumoista – kun on murskattu, sidottu, hakattu, revitty irti (ihmiset ovat epäilemättä hyvin luovia keksimään tapoja kiduttaa toisiaan). Yäk. Eivätkö nämä vanhat jutut ole jo valmiita? Tietenkin useimmat meistä ovat kokeneet entisissä elämissä kirkonkirousta, kuulustelua, kidutusta ja kuoleman pelkästään sen vuoksi, kuka olemme, ja paljon näistä jutuista omassa historiassani on jo tullut esiin irtipäästettäväksi. Mutta kehoni ilmeisesti majoitti edelleen joitain aspekteja, jotka olivat kiinni tuskassa. Tuona päivänä tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän.

Hengitin, ja seuraava kysymys tuli. Miksi sallin sellaista tuskaa aiheutettavan ihmisitselleni? Minun ei tarvinnut tehdä niin, olisin voinut välttää noita inkarnaatioita, piiloutua auktoriteeteilta, todistaa jotain muuta – mitä tahansa. Miksi luojaolentona laitoin itseni sen kaiken läpi? Ja tuon kysymyksen kera tuli vastaus, jota en tiennyt etsineeni.

Ilmestyi lisää välähdyksiä menneisyydestä, mutta nyt eri perspektiivistä. Näin itseni täynnä syvää ja intohimoista paloa "totuuteen", auttaen levittämään evankeliumia ja kasvattamaan Jumalan pyhää kirkkoa. Mutta tuossa kiihkossa kadotin näkyvistä myötätunnon, rakkauden ja anteeksiannon. Sen uskon sokaisemana, että pelastuksen voi saavuttaa vain, "kuin kulta joka testataan tulessa", osallistuin elämien ajan kammottavan harhaanjohdettuihin yrityksiin "puhdistaa" määräysvaltani alla olevat. Liian katkerana asiana muistettavaksi ennen tätä, nuo osani suvaitsivat ja jopa kannustivat "syntisten" fyysisen kehon kiduttamiseen heidän sielunsa puhdistamiseksi taivasta varten. Eikö siemen tarvitse peittää, jotta se itää? Eikö uusi elämä synny veren ja huutavan tuskan kautta? Eikö raamattu vaadi puhdistavaa tulta puhtaan kullan tuottamiseen, veristä uhrausta pelastukseen? Vasta paljon myöhemmin – teologisen "oikeamielisyyden" ja lukemattomien ahdasmielisten puolustusten jälkeen, jotka oikeuttivat tuollaiset hirmuteot ja äärimmäisen julmuuden – kauhu hiipi sisään hyisen ymmärryksen kera siitä, mitä olin oikeasti tehnyt.

Mietitkö, missä syyllisyyttä ja häpeää saattaa piilotella? Jokaisen meidän tarina on ainutlaatuinen, mutta katso niitä elämiä, joissa kirkkoa on perustettu. Kyllä, innostuimme vähän liikaa Atlantiksella, mutta siihen verrattuna nämä jutut olivat kuin eilen. Tässä elämässä jopa. Muistan hyvin monia teologisia keskusteluja ja miten melkein minkä tahansa voisi oikeuttaa, jos sitä pidettiin "Jumalan tahtona". Muistan pelanneeni keksittyjä pelejä serkkujeni kanssa, esittäen lapsena joitain niistä vastenmielisistä asioista, joita oli solumuistissani. Tämä rumuus ei ollut vain jotain abstraktia höyryä kaukaisesta menneisyydestä – se oli aivan tässä, tuoreena muistissani ja läsnä kehossani. Ei mikään ihme, että asiat sattuvat.

Kerros kerrokselta lukittuna kaikki sisään. Henkilökohtainen kidutus oli selvästi ansaittua, kiitos edeltäneen pahuuden naamioituna oikeamielisyydeksi, jota vääristi oppijärjestelmissä hautuneen mielen järkeilyt ja lietsoi sammumattoman jano Jumalayhteyteen – jälleenyhdistyminen Itseeni. Millaista sotkuista verkkoa kudommekaan …

Voi, syvän hengityksen aika. Jatkoin päivääni ja touhusin tehtävien ja askareiden parissa, kun tämä paljastui sisälläni, kunnes ilta viimein tuli. Integrointiaikani. Valtavan hengittämis-, tuntemis-, sallimis- ja myötätuntomäärän myötä, annoin kaiken, mitä ikinä se olikin, tulla pintaan tunnettavaksi ja vastaanotettavaksi. Kauhun, myötätunnon, vihan, ymmärryksen, kiukun ja rakkauden aaltoja virtasi vuorotellen lävitseni.

Hengitä. Ei ole mitään korjattavaa, ei mitään muutettavaa, ei mitään sovitettavaa. Se oli, mitä oli.

Viimeinen haparoiva tasapaino alkoi palata. Näin eri osani ja miten ne olivat palvelleet minua hyvin uutterasti. Hurskas johtaja, nöyrä vaimo, intohimoinen näkijä, sisar liekeissä – kaikki nämä ilmaisumuodot ja kokemukset toivat minut juuri tähän ymmärryshetkeen. Suurinta myötätuntoa tuntien menin jokaisen niiden luo, pirstoutuneena ympäri aikoja ja elämiä, mutta jakaen yhteisen punaisen langan, palavan totuudenjanon. Lempeästi koskettaen jokaista, kun se tuli esiin, sanoin vain: "Tule. Etsintäsi on ohi. Tule." Yksitellen nämä peräänantamattomasti omistautuneet osani löysivät vapautuksen. Viisaus virtasi kotiin.

Mielenkiintoista kyllä, kun heräsin seuraavana aamuna, polttava kipu oli poissa kehostani. Mikään fyysinen lääke ei ollut auttanut paljoa, koska vaelsin jumiutuneen energian labyrintissä, ja noita menneisyyden tiiliä piti paikoillaan häpeä ja voi, niin suuri syyllisyys. Vaati paljon sallimista ja luottamusta oivaltaa totuus, mutta sen tekemällä kehoni pystyi vapautumaan taakastaan.

Tässä "minä olen" -labyrintissä ei loppujen lopuksi ole, mihin saapua perille, ei matkaa saatettavana loppuun. Luulemme, että on jotain löydettävää, jokin lopputavoite oivallettavana, mutta olemme jo tässä. Rakensimme nämä seinät pelataksemme kuurupiiloa, mutta ne eivät ole läheskään niin kiinteitä, miltä ne vaikuttavat. Sallivan hengityksen ja myötätuntoisen syleilyn myötä, ne vain sulavat tietoisuuden valoksi. Ja löydämme itsemme siitä, mistä aloitimme – kotoa omasta energiastamme, nyt pursuen viisautta syvimmistä, synkimmistä ja kirkkaimmista seikkailuista. Ei ole mitään labyrinttiä, ei ratkaistavia ongelmia, ei löydettävää pelastusta. Uskomalla, että olemme arvoton, eksynyt ja tuskassa, pidämme labyrintin olemassa. Mutta se on oma luomuksemme, ja voimme haihduttaa sen seinät koska tahansa.

Tämä on suosikkikohtani sen kirjan lopusta, joka on tuonut minulle hyvin paljon kurjuutta ja valaistumista: "Ja Henki ja morsian sanovat: "Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja joka janoaa, tulkoon, ja joka tahtoo, ottakoon elämän vettä lahjaksi." (Ilmestyskirja 22:17)

Toisella tavalla sanottuna: "Minä-olen ja rakas ihminen sanovat: Tule!" Ja joka kuulee, sanokoon: "Tule!" Ja jokainen janoinen, nälkäinen aspektini tulkoon ja hyväksyköön elämäni veden."

Eikö ole mielenkiintoista, että raamatun viime sanat kehottavat meitä vain vastaanottamaan elämän lahjan? Ei ansaitsemaan sitä, ei sovittamaan mitään, ei selvittämään sitä tai saamaan sitä oikein, vaan pelkästään laskemaan alas muurit/seinät ja vastaanottamaan.

Olemme aina olleet sen arvoinen.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.