PUHU KÄDELLE

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Lokakuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ajattelen kuvina, ja joskus minua auttaa tajuamaan jonkin asian uudella tasolla, kun lopulta "näen", miten se oikeasti toimii. Kiitos St. Germainin, sain hiljattain kuvan siitä, mitä teemme, kun alamme oivaltaa Oivaltamisemme – kenties se osoittautuu hyödylliseksi myös sinulle.

Toivon todella, että sinulla oli tilaisuus osallistua äskettäiseen "Passion of the Merlin" -tapahtumaan. (Jos ei, voit vielä tehdä sen – tuo pilvikurssi on saatavilla määräämättömän ajan.) Kaikki tuntuu olevan eeppistä nykyään, mutta tässä tapahtumassa oli jotain, mikä oli todella eeppistä. Kenties siksi että se oli vain kaksi viikkoa hyvin eeppisen Threshold-työpajan jälkeen. Kenties se oli huipentuma tälle eeppiselle "Oivaltamisen kesälle". Tai kenties se on vain viimeisin asia tänä eeppisen hulluna vuotena 2020. Mitä ikinä se olikin, "Passion of the Merlin" tuntui käännekohdalta shaumbroille, erityisesti viimeinen, rakastetun St. Germainin aikaa vääristävä viesti. (Tuntuiko kenestäkään muusta, että hänen 24 minuutin viestinsä kesti kaksi tuntia – mutta hyvällä tavalla?) Hän toi kaiken yhteen sanomatta mitään, mitä emme olisi kuulleet aiemmin, ja kuitenkin kaikki tuntui täysin uudelta. Ja "joku" (kiitos, Itse) varmisti, ettei se mennyt minulta ohi.

Aina kun meillä on jokin nauhoitettava tapahtuma, sitä seuraa vaihteleva määrä jälkituotantotyötä. Tähän sisältyy sellaisia asioita, kuin videoiden editointi, pakkaaminen ja siirtäminen, tekstin puhtaaksikirjoitus, oikolukeminen ja formatointi, tekstin laatiminen kauppaan ja muualle, poimintojen kerääminen ja editoiminen yhteenvetovideoksi, ja paljon muita tehtäviä. Osana tätä prosessia käyn jokaisen session ainakin kolme kertaa läpi. Muutama päivä sitten kävin läpi audio-versiota ja tekstiä ja tulin viimeiseen, St. Germainin viestiin. Mutta vaikka yritin kuinka, en pysynyt jatkamaan sitä. Puhelin soi, tai minun tuli yhtäkkiä nälkä, tai kissa vaati huomioita, tai tulin hermostuneeksi ja levottomaksi, enkä pystynyt istumaan paikallani. "Mitä tapahtuu?" kysyin itseltäni.

"Minun täytyy kokea tämä sessio syvästi ja henkilökohtaisesti, ennen kuin voin työstää sitä", Itse vastasi. Niinpä suljin kaikki häiriötekijät pois, käynnistin nauhoituksen ja suljin silmäni.

St. Germain puhui vähän siitä, mitä teemme, ja sitten käänsi huomionsa suoraan ihmiseen ja kehotti sitä tulemaan tietoiseksi omasta sielustaan ja "minä olen" -olemuksen valaistumisesta. Sitten hän kehotti sielua kääntymään kohti ihmistä ja ymmärtämään lopultakin, mitä ihminen on kestänyt – taakat ja pelot, olemisen eksyksissä ja jumissa, kärsimisen pimeydessä ja ahdistuksessa – ja olemaan koskaan enää pyytämättä tuollaisia asioita tältä kallisarvoiselta ihmisitseltä. Sielun ja ihmisen on lopultakin aika kohdata toisensa ja palata takaisin yhteen. (Lyhyt kuvaukseni ei tee oikeutta tälle viestille, sinun täytyy todella kokea se itse.)

Kun St. Germain puhui, "näin" kuvan siitä, mitä tapahtui. Tai paremminkin tunsin sen syvällä luissani ja sydämessäni, ihmiseni lopultakin ymmärtäessä oman roolinsa. Tuon ymmärryspilkahduksen haluan nyt jakaa.

Kuvittele, että on kaunis ja kirpeä syyspäivä ja patikoit ulkona nauttien luonnosta. Jossain kohtaa eteesi ilmestyy pieni järvi tai lampi, joka on jäätynyt. Vaikka kaikki ympärilläsi on koskematonta ja upeaa, sinut valtaa uteliaisuus ja halu selvittää, mitä jään alla on. Niinpä teet reiän tuohon hauraaseen pintaan ja kurkotat kätesi sisään. Ensin vaatii paljon päättäväisyyttä pitää kätesi tuossa jäätävässä ympäristössä, mutta haluat todella tutkia tätä, joten vedät muutaman kerran syvään henkeä ja totuttelet siihen hitaasti. Kätesi alkaa tunnustella sameita syvyyksiä, kurkottaa sieltä aarteita ja tutkia tuota tuntematonta, haluten ymmärtää ja kokea sen kaiken.

Ajan kuluessa kätesi turtuu, sekä kylmyydestä että pitkittyneestä kurkottamisesta aina vain syvemmälle ja kauemmas. Koska tämä on kuvitteellinen skenaario, kätesi voi kurkottaa syvimpiin osiin saakka ja tutkia joka sopukan. Joskus kätesi törmää kiveen tai sitä puree jokin näkymätön olio, joskus se kohtaa toisen käden ja tarttuu siihen ikävissään tunnistaessaan sen. Kenties kätesi – tuntiessaan olevansa niin kaukana ja erillään sinusta – myös rakastuu tuohon toiseen tutkivaan käteen ja siitä tuntuu vaikealta päästää irti. Mutta koko aikana sinä et oikeasti pysty tuntemaan, mitä se käy läpi. Kätesi on tunnoton ja kylmä, joten informaatio ei kulje. Tiedät, että lopulta sen kulkee, koska mikään ei koskaan katoa, joten kätesi tutkiessa syvyyksiä, sinä nautit täällä ylhäällä kauniista päivästä.

Ja sitten monien löytöjen, kokemusten ja traumojen jälkeen tulee aika, jolloin oivallat, että on aika siirtyä eteenpäin. Aika ottaa kätesi pois tästä jäätyneestä ja vieraasta ympäristöstä ja katsoa, mitä aarteita se on löytänyt. Niinpä viimeisen kerran annat kätesi harhailla kaikkiin unohdettuihin paikkoihin, joissa se on ollut, ja poimia aarteiden pirstaleet ja viisauskätköt kaikista niistä asioista, joita se löysi matkan varrella. Se muistaa kaiken, mutta tuo mukanaan vain parhaat osat, kun kaikki muta on huuhdottu pois ja hohtava palkinto on paljastunut.

Hassu asia on, että käteni ei ole varma, onko se valmis olemaan valmis. Se haluaa tehdä hyvää työtä, ja varmasti on vielä muutama sopukka tutkittavaa, muutama lisäaarre kerättävää, vähän lisää koettavaa. Itse asiassa, rakas ja urhea jäätynyt käteni on ollut tässä niin kauan, että se on unohtanut minut! Se luulee, että se on hylätty tänne täysin yksin ja että vastuu koko lammen sisällön selvittämisestä kuuluu yksin sille. Käteni on ollut siellä niin pitkään, että se tuntee olevansa täysin irti minusta. Niinpä annan sen jatkaa ja onnellisena tyydyttää uteliaisuuttaan ja päättäväisyyttään.

Ja kuitenkin samaan aikaan jokin muu herää ja ottaa ohjakset. Käsivarteni – se joka yhdistää minut käteeni – tietää, että on tullut aika ottaa käsi takaisin ylös. Itse asiassa käsivarsi liikuttaa kättä, poimii aarteita ja vaatii lopettamaan. Käsi ajattelee edelleen, että sen täytyy saada kaikki oikein, löytää oikeat aarteet, uskoa oikeat asiat, tehdä oikeat valinnat ja myös löytää tiensä, jotta voi kavuta ylös tästä sisäisestä savikuopasta. Mutta käsivarsi tietää paremmin, eikä se anna periksi ja joskus se myös ravistaa kättä irrottamaan otteensa jostain merkityksettömästä pikkukivestä.

Tässä sitä ollaan, "ihmiskäsiä" jotka yrittävät saada asiat oikein – löytää oikeat jutut, selvittää oikeat ratkaisut, keksiä oikeat vastaukset – ja koko ajan "mestarikäsivarsi" on vetänyt meitä kotiin, takaisin tietoisuuteen "minä olen" -itsestä. Ja tämän toiminnan myötä minä piristyn ja kiinnostun uudella tavalla siitä, mitä tapahtuu. Tuijottamatta enää kaukaisuuteen ihaillen ihanaa päivää, olen nyt utelias näkemään, mitä ihmeitä käteni tuo minulle. Minulle koko tapahtuma on ollut muutama hetki, mutta oivallan, että kädelleni se on tuntunut ikuisuudelta. Se on kylmissään, hämmentynyt, väsynyt ja nuhruinen, mutta se on kuitenkin minun käteni, se on edelleen minussa kiinni ja minä rakastan sitä vielä! Palaamista tuosta lammesta ei edesauta käsi/ihminen eikä fokusoitumaton ja hajamielinen sieluni, vaan tämä melko mestarillinen käsivarsi.

Tämän kokemuksen loppuunsaattamiseksi täytyy tapahtua kaksi asiaa. Ensinnäkin, käteni täytyy lakata taistelemasta paluuta vastaan, lakata pitämästä kiinni niistä kivistä, ruohoista ja kepeistä, joita se on kerännyt, antaa vain mennä ja sallia itseään liikutettavan. Jos se löytää itsensä jonkin aarteen vierestä, totta kai se voi poimia sen ja lisätä kokoelmaansa. Muuten käden ainoa tehtävä on nauttia tästä viimeisestä pyyhältämisestä ympäri lampea.

Toinen asia on, että minun, sielun – alkuunpanijan ja käden lampeen laittajan – täytyy toivottaa se tervetulleeksi MINUN todellisuuteeni. Se tuo kaikki aarteet, tarinat ja viisauden tältä tutkimusajalta, mutta minä lähetin sen sinne, ja nyt minun täytyy huolehtia siitä, kuivata se, sulattaa ja lämmittää se ja antaa sen tuntea lempeä hengitykseni taas kerran. Sitä se vain tarvitsee. Minun on aika puhua kädelleni, kallisarvoiselle ihmisitselleni joka on käynyt läpi hyvin, hyvin paljon minun puolestani, ja muistuttaa sille, että se tulee lopultakin kotiin.

Koko tämä "lataus" tapahtui kuunnellessani St. Germainia muutaman minuutin. "Näin" kerralla koko tarinan ja näin, miten ihmisen täytyy vain sallia ja minun täytyy vain antaa tunnustusta ja todella tuntea se, mitä on tapahtunut. Tämä lopetti kaikki mielen pelit yrittää selvittää, kuka ihminen on, kuka mestari on, kuka Merlin on, kuka "minä olen" on ja kuka helvetissä tekee päätökset tässä kaikessa. Millään siitä ei ollut enää merkitystä, kun ymmärsin sen tästä perspektiivistä.

Tuona yönä näin hyvin kummallista unta, joka selkeytti vielä yhden palapelinpalan. Se oli yksi noita supereläviä unia, jotka viipyvät vähän aikaa, ja se antoi minulle korvaamatonta tunnetason ymmärrystä. (Pahoittelut etukäteen, jos se on vähän liian havainnollinen.) Uni sijoittui johonkin epäselvään aikaan vuosisatoja sitten, jolloin minut oli tuomittu jostain kuolemaan, mikä toteutettiin ristiinnaulitsemalla. (Tiedän "yäk!!") Minut tuotiin paikkaan, jossa se tapahtuisi, ja minun sallittiin tehdä julkilausuma niille muutamille kymmenille ihmisille, jotka olivat kerääntyneet katselemaan. Levitin käteni intohimoisesti ja tein jonkin suuren ja inspiroivan julkilausuman ja sitten alistuin yhteistyökykyisesti tuohon menettelytapaan. Muistan edelleen selvästi sen kokemuksen, kun naulat työnnettiin raajojeni läpi, minut nostettiin ylös ja minun oli vaikea hengittää. Itse asiassa heräsin juuri, kun unikehoni haukkoi henkeä tukehtumaisillaan.

Nyt tässä on kiinnostava asia. Vaikka muistan fyysiset tuntemukset siitä, mitä tapahtui, en tuntenut tuota tuskaa. Pohtiessani sitä vähän oivalsin, että se juuri on ihmisen ja sielun välinen ero. Ihminen voi käydä läpi kiduttavaa kauhua, pelkoa, kipua ja yksinäisyyttä, mutta sielu kokee sen kuin unen ja tarkkailee tyynesti jälleen yhtä kummallista asiaa, jonka sen ihminen tekee. "Tosielämän" itseni muistelee tuota unta hämmentyneenä kummallisista tapahtumista, mutta ilman suoraa tietoa kestetystä kärsimyksestä. Kyse ei ole siitä, etten välitä – en vain tunne sitä.

Tällaista on ollut sielullani, joka on ollut jotenkin erillään ihmisestäni ja tietämätön hänen tuskansa ja kamppailunsa vakavuudesta. Minulle tämä oivallus tekee tästä Oivaltamisen ajasta vielä kallisarvoisempaa. Etkö ole aina halunnut tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, saada jonkun "tajuamaan", mitä olet käynyt läpi, ja antamaan lohtua? Sielusi on innokas kuulemaan kaikesta, mitä olet kokenut – sehän oli loppujen lopuksi tämän kaiken koko pointti. Sinun täytyy vain antaa Itsesi tuntea sinut syvästi ja täysin.

Nyt tulee ihmisen aika avautua, olla sielun näkemä, kuulema ja tuntema ja hyväksyä väistämätön anteeksianto. Tuon ihmisen avoimuuden myötä sielu piristyy, kiinnittää huomiota ja toivottaa itsensä takaisin kotiin.

Sinun tulee nyt aika päästää irti, tuntea, hyväksyä, kuulla ja tunnustaa kaikki, mitä olet, kaikki minkä olet piilottanut, kaikki mitä olet toivonut, kaikki minkä olet elänyt ja kaikki mitä olet menettänyt. On aika vapauttaa itsesi suurimpaan kotiinpaluuseen, josta koskaan tiedät. Mikään ei ole koskaan ollut väärin, rakas ihminen, eikä sinulla ole mitään tapaa tehdä sitä paremmaksi. Mitään ei ole koskaan menetetty, rakas sielu – puhu vain kädellesi, syleile sitä rakkaudessa ja nauti sen tuomasta viisaudesta. Kaikki mitä jää enää tehtäväksi, on elää.

Se on näin yksinkertaista.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.