RAKAS IHMINEN

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Toukokuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ihmiselläni oli hiljattain hetki, jolloin hän löysi yhden viimeisistä puuttuvista paloista palapeliinsä. Tämän tarinan hän halusi kertoa.

Luultavasti monien meidän tapaan, olen ajatellut viime aikoina paljon Oivaltamista, mieleni märehtiessä ikuisesti, mitä se on, mitä se merkitsee, miten se tapahtuu, mikä sen laukaisee, estänkö minä sen jne. Tietysti haluan sitä kovasti – sen olen täällä tekemässä. Mutta sitten kysymyksiksi tulee: "Tekeekö Oivaltaminen työstäni – toisesta asiasta jota olen täällä tekemässä – vaikeampaa?" "Mitä tapahtuu muutamalle jäljellä olevalle ihmissuhteelleni?" "Pitäisikö minun laittaa maalliset asiani järjestykseen siltä varalta, että häviän pois?" Se kaikki on häiriötekijä, jonka tavallisesti sivuutan, mutta joskus esiin tulee kysymys, joka haluaa vähän enemmän huomiota.

Kevät hiipii lopultakin sisään, ja kulutin hiljattain suurimman osan päivästä siivoten taloa – imuroin, moppasin, kuurasin, heitin romukoppaan, pesin, järjestin, tomutin. Se antoi tyydytystä, mutta päivän lopussa olin uupunut. Nukkumaanmenoaika tuli varhain, ja seuraavana aamuna heräsin keho täynnä kipuja ja särkyjä. Melko äreänä huomasin kysyväni: "TÄTÄKÖ varten olen jäämässä tänne? Että minusta tuntuu paskalta kehossa, joka vanhenee ja tulee vielä hämmentyneemmäksi siinä, mitä se haluaa, ja omistaudun pitämään huolta talosta, jossa jotain täytyy aina siivota, korjata tai päivittää?" Olenko jäämässä TÄTÄ varten?

Rehellinen kysymys kenties, mutta oli aika käydä keskustelu itseni kanssa ja selvittää, mitä oikein oli tekeillä. Onhan ihmisjutuista huolehtiminen aina osa elämää maan päällä eikä kehon ollut koskaan tarkoitus olla täydellinen. Ja silloin kun en hössötä siitä, elän oikeasti hyvää ja tyydyttävää elämää, tehden omaa intohimoani ympäristössä, jota rakastan. Mutta silloin kun kehoon sattuu ja mieli on väsynyt ja ihminen kyllästynyt, kysymys kuuluu: onko tämä jäämisen arvoista?

Silloin kun "täällä" on sellaisia asioita, kuin laskut ja verot, ja "tuolla" on täydellinen vapaus; kun "täällä" on hyvästit toisensa jälkeen ja "tuolla" on loputonta juhlaa; kun "täällä" on melkein loputonta kamppailua yrittää pitää tasapaino kaaoksessa ja "tuolla" on rauhaa, lepoa ja vapautumista – haluanko oikeasti jäädä?

Jos Oivaltaminen koputtaisi ovelleni tänään, kutsuisinko sen sisään hetkeksi? Vai ottaisinko sitä kädestä ja livahtaisin auringonlaskuun?

Päätös on yksin minun, joten esitin Itselleni muutaman kysymyksen:

Mikä muuttuu?

Sillä ei ole merkitystä.

Miten tiedän, että se on tapahtunut?

Sillä ei ole merkitystä.

Pystynkö jatkamaan tämän työn tekemistä, jota rakastan?

Sillä ei ole merkitystä.

Mikä on eri tavalla elämässäni?

Saat sen selville.

Mitä jos käy ilmi, etten pysty käsittelemään sitä?

Se on MINUN valintani.

Mutta haluan saada sen oikein. Mitä minun pitäisi tehdä?

Jos jokin tuo sinulle iloa, tee sitä – ja koe se täysin. Jos ei, niin älä tee. Siinä kaikki. Kaikki muu hoituu.

Tätä olen aina halunnut. Sen minä valitsen.

Niin minäkin.

Keskustelussa oli vähän muutakin, mutta jokin pistäytyi käymään. Taas kerran olin rämpinyt hyvin vanhassa ja hyvin tiedostamattomassa uhrifiiliksessä. Itse asiassa, kuulit juuri sen äänen muutama kappale sitten, kun "minulla" ei ollut mitään hyvää sanottavaa "täältä". Tuo ääni on tullut hemmetin tutuksi – "Minun täytyy vain sinnitellä siinä, tilanne paranee jonain päivänä" tai "Elämä on kovaa, mutta pääsen tästä läpi" – ja se on palvellut minua hyvin pitkän aikaa. Se tunnustaa elämän parantumattoman vaikeuden, kenties antaa vähän lisäpotkua pitämään minut liikkeessä, mutta se ei koskaan aivan salli vapautta. Ja nyt äreä aamuni ja kipujen ja särkyjen myötä, se oli päällimmäisenä. Mutta sitten toinen osani astui esiin: "Ei enää! Minä valitsen tämän, KAIKEN sen."

Odota, valitsenko? Miten tiedän, että tämä on sitä, minkä minä valitsen?

Koska se on sinun todellisuudessani, senkin jästipää!

Ai jaa.

Itseni on tavallaan viisas, joten päätin kokeilla tätä. Katsoessani lumivuorta, joka takakuistilla odotti lapioimista, oli tuo huokaus "Yäk, taas yksi asia, joka minun täytyy tehdä."

"Odota, minä valitsen tämän." Jokin rentoutui sisälläni. "Lapioin sitten, kun minusta tuntuu siltä, mutta en ole minkään hemmetin sään uhri!"

Hitto, kissa oksensi taas lattialle. "Minä valitsen tämän."

Minulla on roppakaupalla tehtäviä ja määräaikoja töissä tällä viikolla. "Minä valitsen tämän."

Keho tuntuu hyvin särkevältä ja punkerolta tänään. "Minä valitsen tämän."

Auto vaatii työtä, mutta minulla on kiirettä koko viikon. "Minä valitsen tämän."

Jukra, se oli melko hyvä lounas. "Minä valitsen tämän."

Aloin saada tunteen siitä, mitä Itseni oikeasti tarkoitti. Minä valitsen kaiken tämän. Siksi en ole uhri missään siinä, enkä saa sääliä itseäni mistään syystä. Selvästikin, SAAN huolehtia itsestäni, päättää, mitä se merkitsee, ja nauttia kaikesta, mistä haluan – nauttia elämän pyhistä ja arkisista hetkistä. Mutta EN saa ruikuttaa vähääkään siitä, koska voin aina valita uudestaan!

Ilmeisesti olen hidas oppimaan. Monta vuotta sitten, horjuessani valtavan hypyn partaalla tuntemattomaan, nousin ylös shoudissa ja kysyin Tobiakselta neuvoa. Selitettyäni tilanteen hän sanoi: "Tässä on vähän uhrienergiaa, ja haastamme sinut siitä koko tämän ryhmän edessä, koska se olisi luonut erittäin huonon energian kannettavaksi mukanasi."

Hän puhui joistain uusista mahdollisuuksista, joita saattaisi tulla elämääni, ja sanoi: "Mutta sinun täytyy kuitenkin päästää irti uhrienergioista tämän tapahtumiseksi. Ei voi olla enää urina olemista, kun pakkaat laukkusi ja menet eteenpäin. Se on ollut yksi energia – enemmän kuin mikään muu – joka on estänyt sinua."

Sen jälkeen olen vakaasti päättänyt vapautua 100-prosenttisesti tästä uhrihölynpölystä. Niinpä oli vähän kummallista olla näin vanha, kun lopulta tajusin sen, että "en ole edes Maan arkisten asioiden uhri, koska minä valitsen tämän!" Hidas oppimaan kenties, mutta sinnikäs. Kiitos, lohikäärme, että toit tämän tietoisuuteeni.

Todellisuudessa elämässäni ei ole oikeita ongelmia. Kaikki on kokemus, joka on, tai ei ole. Varmasti on tehtäviä, luomuksia joihin sukeltaa, ihmisiä joiden kanssa (toisinaan) olla tekemisissä, mutta kun minä valitsen sen kaiken, on tavallaan vaikea nähdä minkään olevan pielessä. Se on kuin auton omistaminen: täytyy lisätä bensaa ja vaihdattaa öljyt ja pitää huolta renkaista, mutta ne eivät ole ongelmia – ne tulevat sen valinnan myötä, että on auto. Ihmisjutut tulevat sen valinnan myötä, että on täällä maan päällä.

Kehoni hämmentää minua edelleen joskus, mutta minä valitsen tämän. Ja osa "tätä" on tämä keho. Varmasti voisin häipyä, saada uuden kehon ja reinkarnoitua, mutta siitä on aivan liikaa vaivaa. Valitsin tämän kehon Oivaltamiselämääni, ja jos se merkitsee, että päädyn lihavaksi ja klenkkaavaksi ylösnousseeksi mestariksi, niin sitten olkoon. (Vaikka minulla on aavistus, että kun lakkaan yrittämästä "korjata" sitä, kehoenergiani palvelee minua täysin uudella tavalla. Koska – tietenkin – tähän saakka energia on palvellut minua keholla, jota tarvitsee "korjausta". Kuten sanoin, hidas oppimaan.)

Kun muistutan itselleni, "minä valitsen tämän", uhrifiilis haihtuu. Eräässä vaikeassa tilanteessa vuosia sitten, yksi tärkeimmistä oivalluksistani oli "minä loin tämän". Piste. Tiesin, että se oli totta, mutta oli aina kalvava tunne: "Joo, minä loin tämän, mutta en oikein tiedä miten, enkä taatusti tehnyt kovin hyvää työtä, joten miten korjaan sen?" Siinä on välittömyyttä ja aitoutta, että "minä valitsen tämän, juuri tällä hetkellä. Muuten sitä ei olisi olemassa." Tämän luojuuden hyväksyminen merkitsee, että voin alkaa nähdä, miten energia on jo palvellut minua moitteettomasti. Kyse ei ole siitä, tajusinko jonkin oikein vai väärin. Kyse on yksinkertaisesti: "Haluanko jatkaa tämän kokemuksen valitsemista?" Se riippuu täysin ja ainoastaan minusta. Elämä on sellaista, kuin on, koska minä valitsen sen. Piste. Hämmennyksen loppu. Kysymykseen vastattu. Ei syyttelyä, vain hyväksyminen. Lempeää liukumista sallimiseen.

Siis, olen käyttänyt tätä paljon. Paahtoleipä on palanut, pudonnut kuppi ei mennyt rikki, elämä mullistuu, kissa on käpertynyt viereeni tai auto on hajonnut – on lohduttavaa ja rauhoittavaa muistaa: "Minä valitsen tämän." Tämä tietoisuus kuplii pintaan, ja voin nähdä, ettei koskaan ole tapahtunut mitään virhettä. Olen valinnut kaiken koko ajan.

Miten rakastankaan rakasta ihmisitseäni. Näyttää siltä, että hän tajuaa viimeinkin.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.