MINÄ OLEN LOHIKÄÄRME

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Maaliskuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Nathan kiehui. Lukemattomien työpajojen, seminaarien ja kurssien jälkeen hänestä ei tuntunut yhtään paremmalta kuin 10 vuotta sitten, jolloin hän aloitti henkisen matkansa, eikä hän todellakaan tuntenut olevansa lähempänä valaistumista. Toki hänellä oli ollut joitain taianomaisia kokemuksia siellä täällä, hetkiä jolloin hän tunsi lopultakin "tajunneensa sen", mutta sitten elämä palasi aina takaisin tavanomaiseksi haastavaksi puurtamiseksi.

Tänään hän oli juuri kuullut luennon lohikäärmeestä, jostain myyttisestä olennosta joka saattaisi tulla repimään hänet kappaleiksi. Mistä siinä oli kyse? Lohikäärmeet olivat kiehtoneet häntä lapsena, mutta aikuisena Nathan tiesi, että ne olivat suurin piirtein yhtä totta kuin joulupukki. Ja mestari. Kuka se ylipäätään oli? Aina siitä lähtien kun hän oli kuullut ensimmäisen monista Mestaritarinoista, Nathan oli odottanut ja pitänyt silmällä, että jokin mestarillinen olento tulisi välittämään suurta viisautta, jotta hän saisi elämänsä järjestykseen. Mutta tähän saakka jokainen ihminen jonka hän oli kohdannut, oli ollut ärsyttävän ihmismäinen.

Ahmittuaan mahdollisimman monia "valaistumisopetuksia" kuluneen vuosikymmenen aikana, Nathanin elämä oli yhtä sotkua. Rahaa ei tullut, useimmat ystävät olivat hävinneet, perhe tuskin puhui hänelle ja hänen kehossaan oli enemmän kipua kuin koskaan. Joinain päivinä hänen mielenterveytensä oli myös kyseenalaista. Hän huokasi ja yritti työntää pois ärtymyksen ja ajatella viimeisintä seminaaria. Kaikki muut osallistujat tuntuivat tajuavan sen – miksi hänellä oli niin vaikeaa?

Ränsistynyt vanha peili roikkui vastapäisellä seinällä, kun hän istui ankeassa asunnossaan. Se oli ollut siinä muutosta saakka, muttei hän ollut koskaan pitänyt siitä. Sen kiusallinen paikka tuntui aina heijastavan häntä pahimmillaan, ja nyt murjottavassa mielentilassaan Nathan päätti, että se oli aika heittää pois. Hän alkoi nousta ylös, mutta häneen iski huimausaalto. Istahtaessaan takaisin kuva peilissä hämärtyi hetkeksi. "Hemmetti, minun täytyy oikeasti saada kunnolla nukuttua", hän mutisi ja hieroi silmiään. Hän vajosi takaisin tuoliin, kun kummallinen, sumuinen tunne valtasi hänet. Sitten hän kuuli äänen. Tuo kuva peilissä puhui!

"Nathan", ääni sanoi. "Vedä syvään henkeä ja päästä irti. Olet tehnyt työtä ja yrittänyt niin kovasti, ettet ole antanut itsellesi tilaisuutta tuntea viisautta. Nimittäin se on aivan tässä." Ikään kuin unessa Nathan muisti erään kirjan, jota hän oli yrittänyt kovasti lukea. Hän tajusi yhtäkkiä merkityksen noiden sanojen takana, ja siinä kaikessa oli tolkkua tavalla, jonka hän saattoi tuntea. Tuo "uni" muuttui. Nyt hän näki "ison kuvan" perspektiivin tämänhetkisestä elämästään. Kyllä, hän oli ollut yksin hyvin monin tavoin, mutta nyt hän ymmärsi tuon tilanteen. Hän ei ollut möhlinyt elämäänsä tai häntä ei ollut edes hylätty – tämä oli kallisarvoista ja paljon tarvittua yksinäisyyden aikaa. Unen muuttuminen jatkui – hetkiä hänen elämästään tuli esiin, mutta nyt kyllästettynä sillä viisaudella, jota hän oli kaivannut. Lumoutuneena hän katseli muuttuvia kohtauksia, kunnes tuo show haalistui pois.

"Miten kummallista unta", Nathan haukotteli. Hän oli varmaan nukahtanut muutamaksi minuutiksi. Hänen näkönsä oli kuitenkin edelleen epäselvä, ja hän räpytteli, nyt ärsyyntyneenä, koska peili heijasti sokaisevaa auringonvaloa suoraan hänen kasvoihinsa. (Hänen mieleensä ei juolahtanut, että aurinko oli tuolloin kukkulan takana piilossa.) Hänestä ei vieläkään tuntunut hyvältä, ja hänen korvansa alkoivat soida. Hetkinen, se ei ollut sitä. Hän kuuli jonkinlaista kristallista ääntä, helisevää ja syvää samanaikaisesti.

"Rakas itseni ilmaisumuoto …" ja sanat hajosivat eetterimusiikiksi, joka sai jokaisen solun hänen kehossaan kihelmöimään. Tuo hehkuva valo kommunikoi jollain tavalla hänelle! Nathan oli kuullut enkelivierailuista ja mietti epämääräisesti, tapahtuiko nyt sellainen. Hän ei välittänyt – tämä oli uskomatonta.

Lopulta tuo valo häipyi, ja Nathan pystyi taas kuulemaan tavanomaisia ääniä ulkoa kadulta. "Kai se oli vain unta", hän ajatteli, vaikka se oli parasta unta, jota hän oli nähnyt ikuisuuksiin. "Miten kummallinen iltapäivä." Vilkaistessaan peliin hän oli helpottunut, että se oli taas normaali … no, tavallaan. Hänen silmänsä peilissä eivät näyttäneet aivan oikeilta, ja ne tuijottivat häntä intensiivisesti ollen täysin hereillä, miltä hänestä ei ehdottomasti tuntunut. Sitten lasi alkoi sulaa.

Nathan tuijotti, kun uusi kuva alkoi tarkentua kajastaen ja väreillen. Hurjat kultaiset silmät mulkoilivat häntä suoraan silmiin, melkein kuin usuttaen häntä pakenemaan. Jähmettyneenä pelon sekaisesta kunnioituksesta, Nathan yritti katsoa poispäin, mutta se oli mahdotonta. Hän saattoi tuntea tuon läpitunkevan katseen näkevän hänen sielunsa pimeimpiin paikkoihin ja valaisevan asioita, jotka hän oli unohtanut, tekoja jotka hän oli piilottanut myös itseltään. Niin monia typeriä valintoja joita hän oli tehnyt, niin monia elämiä eksyneenä kärsimykseen, niin monia hyviä aikomuksia jotka olivat menneet pieleen – kaikki se paljastettiin. Nathan pystyi tuskin hengittämään, kun häpeä tukki hänen kurkkunsa ja poltti hänen silmiään.

Lohikäärme ei sanonut sanaakaan, mutta sen hiljaisuus teki kuuroksi. Polttava selkeys ei jättänyt mitään näkemättä, ja Nathan tiesi, että tämä oli loppu. Kaikki hänen pelinsä olivat ohi ja hänen loputon etsintänsä oli tuhon oma. Ei ollut mitään jäljellä – ei taistelua, ei valoa, ei armoa. Edes kuolema ei toisi helpotusta. Hän sulki silmänsä ja antoi periksi.

Nathan ei tiennyt, miten kauan hän makasi siinä. Se olisi voinut olla minuutteja. Se tuntui elämiltä.

Lopulta Nathan veti henkeä sydän särkevänä ja avasi silmänsä. Peili oli täysin kirkas. Hän veti henkeä ja katseli, kun hänen oma äänensä rikkoi hiljaisuuden.

"Minä olen mestari."

Heijastuksessa välkehti pehmeää valoa, kun kristallinen ääni huudahti.

"Minä olen enkeli."

Ja hetkeksi nuo kaiken näkevät, hurjat silmät porautuivat hänen silmiinsä.

"Minä olen lohikäärme", hän kuiskasi.

Viimeinkin hän ymmärsi.

EPILOGI

Kun Nathan jatkoi elämäänsä, hän ei enää toivonut tapaavansa mestaria kadunkulmassa. Nukahtaessaan illalla hän ei enää toivonut, ettei hänen sielunsa olisi niin kaukana. Ja kun lohikäärme mainittiin, hän ei ehdottomasti tehnyt pilkkaa. Nathan oivalsi lopultakin, että kaikki nämä olivat vain hänen oman Itsensä osia, eivät ulkopuolisia olentoja eivätkä ehdottomasti kaukana. Viimein hän ymmärsi, että kaikki mitä hän oli koskaan halunnut, tarvinnut tai kokenut, oli ainoastaan ja aina sisällä. Kaikki energia oli hänen omaansa – hän oli vain leikkinyt kuurupiiloa itsensä kanssa.

Mikään ei ollut muuttunut, mutta kaikki oli erilaista.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää eteenpäin - kokonaisuutena ja alkuperä mainittuna, mikä on monien viestintuojien edellytys vapaalle jakelulle.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.