HIIRISTÄ JA LOHIKÄÄRMEISTÄ – TOSITARINA ARVOISUUDESTA

Kirjoittanut Jean Tinder (www.crimsoncircle.com)
Tammikuun 2021 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Minut yllättää edelleen, että riippumatta siitä, miten selkeästi "tiedän" jotain, se täytyy elää ja oikeasti kokea, jotta se voi olla totta. Otetaan esimerkiksi arvoisuus. "Tiedän", että olen kaikkien hyvin asioiden arvoinen. "Tiedän", että pelkkä olemassaoloni tällä planeetalla merkitsee, että ansaitsen yltäkylläisyyttä, nautintoa, iloa, helppoutta ja vaivattomuutta. Kuitenkin vuosien ja aionien saatossa olen omaksunut kasapäin uskomusjärjestelmiä, jotka ovat täysin tuota totuutta vastaan. Varmaankin paljon niistä on jo tähän mennessä löydetty ja hylätty … vai onko? Päästinkö niistä oikeasti irti, vai hautasinko ne vain vähän syvemmälle nerokkaan logiikkani alle?

Onneksi lohikäärme on hyvin perusteellinen, kun kyse on kaikkien niiden jätejäämien kaivamisesta, joita on vielä levitettynä melkein puhtaaseen sisäiseen maailmaani. Vannon, että sinnikkyytensä lisäksi tällä hemmetin muodonmuuttajalla on myös huumorintajua. Ja kyllä, minulla on tarina kerrottavana.

Ensin muistutus jostain, mitä Adamus sanoi joulukuun shoudissa. Hyvin intohimoisesti hän julisti: "Teidän pitäisi nauttia siitä kokemuksesta, että olette tiellä – tuollaisella avoimella ja mukavasti mutkittelevalla tiellä, jonka ympärillä on kaunis maisema – ja ajatte kovaa kauniina päivänä. Siitä kaikessa on kyse. Sitä varten olette täällä. Ette ole täällä ajattelemista varten. Useimmat ihmiset vain ajattelevat eivätkä koskaan koe, millaista on ajaa, olla autossa – avoautossa jossa on katto alhaalla ja musiikki soi – ja vain nauttia. Se on kokemus. Useimmat ihmiset vain ajattelevat ja unohtavat kokea. Mutta mestarit tekevät sen eri tavalla."

Kun hän sanoi kaiken tuon, olin hyvin ylpeä itsestäni, ja vitsillä syytin Adamusta jopa minun vakoilemisesta, koska olin tehnyt juuri sitä, mitä hän kuvasi! Odottamattoman tapahtumasarjan kautta seksikäs, pieni Mazda Miata -urheiluauto oli tullut hiljattain omistukseeni, ja olin ajanut sillä juuri tuona aamuna studiolle katto alhaalla ja ottanut parhaan irti talviauringonpaisteesta. Ja mikä on tyydyttävämpää, kuin voida sanoa: "Haa, katsokaa minua, minulla on jo se!"

Kuitenkin, kuten sanonta kuuluu, ylpeys käy lankeemuksen edellä. No, kyse ei ollut niinkään "lankeemuksesta", kuin tarpeestani unohtaa Adamukselle leveily, luopua tuosta ikuisesta ja hyvin hienovaraisesta hyväksynnän etsinnästä ja tehdä kaikesta siitä omaa integrointiani koskevaa.

Muutama päivä shoudin jälkeen ajoin pienen hurjasteluautoni huoltoon tarkistusta varten. Saatuani puhtaan "terveystodistuksen", minulla oli pari muuta hoidettavaa asiaa, ja sitä seurasi ihana ajelu kotiin, työntämään uusi vauvani autotalliin talveksi. Täällä Coloradossa on Louisvillen ja Boulderin välillä pätkä moottoritietä, jossa liikenne vain soljuu avointa tietä pitkin. Seuraava tapaamiseni oli Boulderissa, joten laskin katon taas alas, lisäsin suosikkikappaleeni volyymiä ja painoin kaasua. Huutaen Adamukselle: "Kyllä! Tämä on elämää!" hakkasin nyrkkiäni taivasta kohti puhtaasta ilosta. Täsmälleen tuolla hetkellä auto sammui.

Kiitäessään ohituskaistalla mäkeä alas 130 km/h, autoni yksinkertaisesti vain sammui! Moottori pysähtyi, kaikki merkkivalot syttyivät ja teho loppui ohjauksesta ja jarruista. Yritettyäni käynnistää uudelleen onnistumatta, hivuttauduin kaistojen yli, kiilasi suoraan autoilijoiden edestä heilauttaen anteeksipyynnön ja rullasin hitaasti pysähdyspaikkaan pientareella, mahdollisimman kauas pauhaavasta liikenteestä. Juuri kun kaikki oli ehdottoman täydellistä, kaikki meni pieleen. Mitä helvettiä?

Vedin useita kertoja syvään henkeä ja kokeilin uudestaan ja uudestaan käynnistää auton, turhaan. Mitkään järjestelmät eivät reagoineet mitenkään. Soitin korjaamolle, ja he olivat hyvin pahoillaan, mutteivät tietenkään voineet tehdä mitään puhelimessa. Peruin haluttomasti tapaamiseni Boulderissa ja soitin tiepalvelusta apua – ärsyyntyneenä siitä, etteivät tietoinen hengittämiseni ja taika-ajatteluni olleet palauttaneet kaikkea täysin järjestykseen.

Ei voinut muuta kuin odottaa, suloisen pienen avoautoni ollessa nyt niiden tuhansien autoilijoiden huvituksen ja säälin kohteena, jotka huristivat ohi. Ja oli kylmää. Katto alhaalla ja lämmitin poissa päältä olisi pysyvä tilanne, kunnes moottori olisi herätetty taas henkiin. Kylmä tuuli puhalsi hiuksiini, suljin takkini vetoketjun ylös saakka ja tuijotin taivasta. Ainakaan lumimyrskyä ei ollut luvassa pariin tuntiin.

Lopulta hinausauto tuli ja lastasi autoni lavalle (se on liian pieni hinattavaksi) ja ajoimme 10 minuuttia takaisin korjaamolle. Kun se oli purettu lavalta, ojensin avaimen, valmiina raivostumaan, jos se starttaisi mekaanikolla heti. Mutta ei, se ei toiminut hänelläkään, vaikka hän huomasi, että varkaudenestojärjestelmä oli laukaistu. Silloin kun auton tietokone luulee, ettei sinulla ole oikea "avaintunnistin", se sulkeutuu. Mutta miten helvetissä se tapahtuu kovassa vauhdissa maantiellä?? Miksi järjestelmä yhtäkkiä päättäisi, että varastin oman autoni? Myös mekaanikko oli ymmällään.

Soitin tyttärelle saadakseni kyydin ja mietin, miten saisin Miatan takaisin kotiin kaiken säätiedotteessa ennustetun lumen kera (sitä ei ole varsinaisesti suunniteltu talviajoon). Odottaessani mekaanikko kertoi, ettei edes hänen laitteistonsa pystynyt puhumaan auton kanssa. Samana aamuna he olivat pystyneet tarkistamaan kaikenlaisia asioita tietokoneellaan – nyt järjestelmä ei kertonut mitään. Lopulta hän löysi palaneen sulakkeen ja vaihtoi sen, ja sitten se vain paloi uudestaan. Suurin piirtein samaan aikaan tyttäreni saapui viemään äreän äitinsä kotiin.

Lämmettyäni ja ollessani taas töissä, useita tunteja odotettua myöhemmin, minun täytyi ihmetellä, mikä helvettiä energiani teki … tai mitä minä tein energiallani. Tai kuten Adamus kysyisi: "Mitä energiakommunikointia on kaikessa tässä?"

Minulle tämä ihana pieni auto edustaa täysin uutta elämäniloa, joka antaa minun rentoutua, leikkiä ja valita jotain pelkästään hauskuuden, ei käytännöllisyyden vuoksi. Jos auton tarvitsi sopeutua energiaani, eikö prosessi voisi olla vähän mukavampi? Ja joka tapauksessa, mitä todella tapahtui?? Olin löytänyt epämääräisen nettisivun, jossa sanottiin, että matkapuhelinsignaalit tai muu langaton teknologia voisi mahdollisesti häiritä varkaudenestojärjestelmää, mutta en ole koskaan kuullut autoista, jotka sammuvat keskelle moottoritietä. Kenties kyse oli voimakkaista auringonpurkauksista, joista oli päivän uutisissa, mutta kenelläkään muulla ei ollut tätä ongelmaa. Mitä TODELLINEN energiakommunikointi oli tässä?

Erään hyvin viisaan ystävän avustuksella se lopulta selkeni.

Totuus on, että olen käynyt PALJON läpi muutamana viime viikkona (ja kuukautena ja vuotena). Kuten hyvin monet meistä jotka olemme päättäneet antaa itsellemme vapauden, olen selvittänyt roppakaupalla haasteita ja vanhaa ohjelmointia tästä ja muista elämistä. Minulle tämä auto edustaa tuota pitkään etsittyä vapautta sekä nautintoa, iloa, yltäkylläisyyttä ja huolettomuutta – kirjaimellisesti mestaria, joka todella elää.

Mutta sitten tässä ilon ja vapauden täysin avoimessa hetkessä auto sammuu! Mitä vittua? Satakolmekymmentä kilometriä tunnissa ja sulake palaa?! Olen turvassa, auto ei ole vahingoittunut, mutta jokin valtava energia häämöttää kaiken tämän ympärillä. Okei, katso syvemmältä. Sulake on rajoitin, jonka on tarkoitus palaa, kun liikaa energiaa kulkee järjestelmän läpi. Tavallaan kuin sisäiset aspektit, joiden on tarkoitus "räjähtää" (suom. huom. sama sana kuin tässä "palaa"), kun pääsen liian lähelle jotain, mitä ne yrittävät suojella. Mikä on todellinen ongelma? Ahaa, tässä se on: olenko sen arvoinen?

Ihan oikeasti, olenko TODELLA tuollaisen hemmottelevan ylellisyyden arvoinen?

Sisällä on yllättävän monta ääntä, jotka eivät ole sitä mieltä. Vain muutama päivä aiemmin olin puhunut erään vanhemman perheenjäsenen kanssa, joka syytti kaikista maailman murheista ihmisiä, jotka laittavat itsensä etusijalle. Mitä jos se on totta? Olenko rehellisesti tämän auton ja kaiken sen edustaman arvoinen? Ansaitsenko oikeasti sellaista ylellistä huvia, kun ihmiset ympärilläni – myös ihmiset joita rakastan – kamppailevat ja kärsivät?

Se on tuo energiakommunikointikysymys. Samaan aikaan kun vastaus on ilmiselvä mielessäni, en ole selvästikään sallinut itseni kokea sitä täysin. Vaihdanko sulakkeet ja ne vain palavat taas? Tarvitsenko edes enää noita sulakkeita?

Muutama päivä myöhemmin asiat eivät olleet vieläkään rauhoittuneet. Riippumatta siitä, miten "tiesin" loogisesti, mistä tuossa hullussa episodissa oli kyse ja miten paljon olin kertonut itselleni "Olen sen arvoinen, olen sen arvoinen", se kaikki oli edelleen päässäni. Mikään ei ollut juurtunut syvälle olemukseeni eikä mikään ollut oikeasti muuttunut.

Olin levoton, asiat kalvoivat minua sisältä ja minun täytyi päästä pois kotoa. Mennessäni kohti kaupunkia hyvin järkevällä Toyotallani, mieli ja keho varattuna ajamiseen, olin sidottuna yleisöksi itselleni. Täydelliset puitteet selkeydelle ja energian liikkumiselle.

Ja voi hyvänen aika, energia oli valmis liikkumaan! Samalla hetkellä kun pääsin autoon, syvällä jylisevää vihaa alkoi myllertää pintaa kohti. Ei, itse asiassa se oli raivoa. Mulkoilevaa, murisevaa, huutavaa – minulla ei ollut aavistustakaan, mikä oli laukaissut tuollaisen raivokkaan vihan yhtäkkiä. Ulvoessani mäkeä alas, vedin lopulta henkeä ja sanoin ääneen: "Kyllä, tunnen sinut, vihainen osani. Mutta sinä et ole kontrollissa. Saatan tuntea ja myös ilmaista tunteesi, mutta en käyttäydy huonosti sinun vuoksesi." Saatoin huomata, että se nautti saadessaan energiaa ja huomiota, ja jos antaisin sen ottaa valtaansa, viilettäisin pian holtittomasti tietä pitkin sellaisessa mielentilassa, jossa ei välitä, mitä tapahtuu. Tämä oli aspekti – erittäin vihainen aspekti – mutta en ikimaailmassa luovuttaisi täysivaltaisuuttani sille. Tunsin selvästi sen raivon, mutta se en ollut MINÄ.

Kun se käsitti, etten tarttuisi sen syöttiin, se rauhoittui vähän. Puhuen edelleen ääneen ihmettelin: "Miksi olet niin vihainen? Miten kaikki tämä raivo liittyy arvoisuuteen ja vastaanottamiseen?" Rehellisesti sanottuna en ymmärtänyt, mutta tiesin, että vastaus tulisi.

Muutama maili lisää tietä pitkin, ja selkeyttä alkoi tulla esiin. Tuon hehkuvan vihan alla virtasi voimakasta surua, hylkäämistä, murhetta ja tuskaa kaikista itsen osista, jotka olivat halunneet vastaanottaa, mutta jotka torjuttiin. He olivat uskoneet olevansa kaikkien hyvien asioiden arvoisia, mutta sitten tulivat opetukset syyllisyydestä ja häpeästä, perisynnistä ja siitä, miten alhaiset ihmiset ansaitsevat vain piinaa ja kadotuksen. Kuin kirkassilmäiset lapset joiden taika oli torjuttu, näiden muiden itsejen yksinkertainen puhtaus oli murskattu, kunnes jäljellä oli enää vihaa.

Nyt ymmärsin.

Sydämeni avautui. Tyrmistyneenä siitä, minkä läpi olin laittanut itseni, saatoin vain hengittää. Liikennevaloihin pysähtyneenä löysin nenäliinan ja pyyhin pois kyyneleitä. Siellä missä saatoin muutama hetki aiemmin tuntea vain sokeaa raivoa, oli pelkää myötätuntoa. Ja kysymys.

Miten integroidaan nämä osani, jotka nyt murjottavat nurkassa ja katuvat, etteivät olleet edes antaneet nähdä itseään? Niistä ei ollut yhtäkkiä tullut ystävällisiä, kun olin tunnistanut ne. Voi ei, tämä kauna oli ikivanhaa. Sielullani oli vastaus.

"Olen hyvin pahoillani siitä, mitä kävit läpi", sanoin ääneen, kun autot alkoivat taas liikkua.

"Tunnen todella tuskasi, rakas itseni, aivan kokonaan."

Ei vakuuttanut – sisältä ei tullut vastausta, mutta tiesin, mikä oli totta. "Tämän voi korjata niin, että nyt voit saada kaikki hyvät asiat minun kauttani! Sen vuoksi kutsuin sinua ja sen vuoksi olen tässä, oikaisemassa taas kaiken, ollakseni taas kaiken arvoinen."

Vedin muutaman kerran taas syvään henkeä, liikenteen, säätilan ja pääni tehtävälistan vallatessa ajatukseni. Kun palasin taas sisäiseen tiedostamiseen, noita vihaisia, murjottavia ja loukattuja tunteita ei löytynyt mistään. Ne olivat livahtaneet kotiin, kun en ollut katsomassa.

Olenko nyt kaiken arvoinen? No, on paljon vähemmän osiani, jotka eivät ajattele niin – se on varma asia. Ja on enemmän MINUA, joka muistaa, että olen. Onko edelleen aspekteja, joiden tarvitsee polttaa sulake tai aiheuttaa jokin muu onnettomuus juuri, kun elämästä on tulossa hyvää? Sillä ei ole oikeastaan merkitystä. Sillä on merkitystä, että muistutan itselleni, että pelkkä olemassaolo riittää ansaitakseni elämän, ilon, yltäkylläisyyden, nautinnon ja vapauden. Kaikki muu on valhetta, jota minun ei enää tarvitse uskoa.

Entä sitten ihana pieni Miatani? Etsittyään tuntitolkulla ongelmaa, mekaanikko soitti minulle seuraavana päivänä diagnoosin. Kun hän oli auton alla ties kuinka monetta kertaa ja yritti löytää ongelmaa, jotain kirjaimellisesti putosi hänen kasvoilleen – hiljattain kuollut hiiri! Jossain kohtaa se oli kiivennyt koneistoon ja jyrsinyt johtoja, jotka äärimmäisen ironisella hetkellä olivat siirtyneet riittävästi aiheuttaakseen oikosulun moottorilohkoa vasten ja sammuttaen näin koko auton.

Hiiri. Energiani kommunikoimassa. Aspekti, tuholainen joka hiiviskelee mitä epätodennäköisimmissä paikoissa, järsii asioita herkeämättä ja sotkee johdot, eli energiavirtani. En ollut auringon energiapurkauksen tai kännykän mikroaaltojen tai avaruusolentojen aivoaaltojen uhri. Oli vain osa itseäni, joka ei ollut viisaampi ja joka yritti edelleen pitää huolta minusta omalla rajoittuneella tavallaan estämällä virtauksen, kun siitä tuli liikaa. Melko tehokas sulake tökättynä "ei-arvoinen"-aukkoon.

Kun mekaanikko lopetti puhelumme ja sulki korjaamon heidän joulujuhliensa vuoksi, hän naureskeli tarinalle, jota hän kertoisi kavereilleen illalla, jotain "hiirestämisestä kasvoilla".

Ja minä? No, sanoin tosiaankin: "Mitä ikinä se vaatii." En vain odottanut lohikäärmeeni olevan aivan niin luova, enkä että se ottaisi muodokseen hiiren. Kuitenkin nyt kun suurin osa sisäisestä uudelleenjohdotuksesta on tehty, tuntuu melko hyvältä ajankohdalta päästää eläkkeelle kaikki nuo vanhat sulakkeet.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.