NELJÄS NÄYTÖS, NELJÄS KOHTAUS – KUOLEMAN JÄLKEINEN ELÄMÄ

Kirjoittanut Kim Seppälä (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

"Juhlamme ovat nyt loppuneet. Nämä näyttelijämme, kuten ennustin sinulle, olivat kaikki henkiä ja ovat haihtuneet ilmaan, tyhjyyteen. Ja niin kuin tämän näyn perusteeton rakennelma, nuo pilvihuippuiset tornit, upeat palatsit, juhlavat temppelit, koko mahtava maapallo – kyllä, kaikki mitä se peri, häviää. Ja niin kuin tämä heppoinen näytelmä haihtui, jättämättä edes yhtä telinettä taakseen, me olemme sellaista ainetta, jolle unet tehdään, ja pieni elämämme pyöristetään nukkumalla."

- William Shakespearen Myrsky – neljäs näytös, ensimmäinen kohtaus (vapaa suomennos)

Tässä hienossa puheessa jonka St. Germainin osa on kirjoittanut, ei ole koskaan ollut enemmän tolkkua kuin nyt, kun siirrymme heräämisestä itsensä oivaltamiseen. Ne aspektit jotka vasta hetki sitten olivat kiusaavia demoneja ja hyvin todellista kipua niskassa, ovat nyt – vuosikymmenten integroinnin jälkeen – kuin henkiä jotka haihtuvat ilmaan. Ne olivat vain näyttelijöitä, kuten Adamus on aina sanonut.

Nuo massatietoisuuden rajoitukset, jotka kerran tuntuivat yhtä korkealle kohoavilta ja pölyisiltä, kuin pilvenpiirtäjien lasikatot tai muinaistemppelien marmoripilarit, murenevat tyhjyyteen. Vielä hämmentäväpää on ihmisidentiteetin hajoaminen. Tämä identiteetti – monta kertaa uudestisyntynyt ja hyvin jääräpäisesti omissa määritelmissään roikkunut – on verrattavissa vain uneen. Miten niin paljon historiaa voi hajota vain läpikuultavaksi muistoksi?

Tämä on surrealistista – minusta tuntuu, että osallistun omiin hautajaisiini. Ihmisidentiteetin hautajaisiin. Ei vain sen persoonallisuuden, jota olen esittänyt tässä elämässä, vaan sen henkisen etsijän joka on harpponut elämien läpi etsien pakkomielteisesti valaistumista. Hyvin samaan tapaan kuin uupunut ihminen vaipuu uneen yön tullessa, huomaan luisuvani pois ihmismuodostani. Luisun ihmismielen tiukkuuden läpi ja tunteiden gravitaation läpi, pois tiheästä kehosta.

Löydän itseni valveillaolon ja unennäön rajalta: monet ihmisidentiteetin kokemukset ovat vielä elävänä muistissa, kuitenkin tunnen etäisyyttä noihin kokemuksiin – oliko se kaikki koskaan muuta kuin unta? Muistan ajan (ei kovin kauan sitten), jolloin tuo ihmishavainto itsestä ei ollut ainoastaan todellinen, vaan myös ainoa todellisuus. Aika jolloin tunsin olevani vankina omissa harhakuvissani, jolloin tuo identiteetti oli kiedottu ympärilleni tiukasti kuin iho. Se ei ollut pelkästään huono asia, toisinaan myös nautin siitä. Tuossa kontrastissa oli jotain juovuttavaa, jonka voi kokea vain kaksinaisuudessa. Luulen, että inkarnoituminen Maahan on vähän kuin extremeturismia enkeleille, jotka ovat koukussa adrenaliiniin. Mutta siitäkin tulee lopulta tylsää.

Siis olen tässä ja katselen vanhan itseni hautajaisia. Kuin katselisi veden satamista vesivärimaalaukselle, mikä tekee ääriviivat epäselviksi. Tietoisuussadetta joka vapauttaa jokaisen muodon kiinteästä tilastaan. Vaikka tuo sade on virkistävää, jokaisen pisaran osuminen maalaukseen tuntuu pieneltä kuolemalta. Ihminen yritti niin kovasti hallita ääriviivojaan, mutta tietoisuussade on armotonta. Jokainen mahtava kokemus ja jokainen pikkutarkka yksityiskohta jonka ihminen on sepittänyt, peittyy ennemmin tai myöhemmin sielun myötätuntoon. Tuo kiva kuva ja sen selkeät rajat ja hyvin harjoiteltu realismi, on nyt vain värilätäkkö ja savupilvi. Suurta töhryistä sotkua – ja tätä kutsutaan sallimiseksi!

Kun koen tätä sisäistä unikävelyä, surun tuntemuksia kulkee lävitseni, sillä tiedän syvällä sisällä, etten enää koskaan palaa tuohon vanhaan ihmistilaan. Ei entiseen tapaan. Tuohon suruun limittyy helpotuksen ja keveyden tunnetta. Hengittäessäni näihin syviin tuntemuksiin pohdin, mitä ihmisidentiteetin kuoleminen merkitsee. Kyse ei ole siitä, että tapoin ihmisyyteni, olen vain selkeä. Olen edelleen äreä aamuisin ja vielä äreämpi, kun minulla on PMS-oireita. Olen edelleen riippuvainen teestä, kakusta ja pokkareista. Nautin nauramisesta ystävän kanssa, ja tunnen surua, kun jokin suhde loppuu. Kyse ei ole siitä, että mieleni tai sydämeni tai kehoni kuolee – rajoittunut identiteetti kuolee. Se on lakkaamista olemassa JA-tilannetta edeltävässä tilassa.

Ironista on, että yritin pitkään tappaa tämän ihmisegon, päästä kaikenlaisilla tavoilla eroon ihmisen epätäydellisyydestä. Tarvitsevuudesta, vihasta ja erityisesti itse-epäilystä. Tarpeetonta sanoa, etten onnistunut. Mutta kenellä itse asiassa oli niin kiire tappaa tuo ego? Se ei ollut sieluni tai "minä olen" -olemukseni. Ihmisen oli hyvin vaikeaa hyväksyä epätäydellisyys. Ihmisen joka pelkäsi haavoittuvuuttaan. Saattaa kuulostaa itsestään selvältä, mutta minulle oli yksi ahaa-elämys: ai jaa, ihminen ei koskaan valaistu! Minun ei tarvitse johtaa itseni oivaltamista. Ihminen ei voi tehdä mitään oivaltamisen eteen, paitsi rentoutua ja pysyä pois tieltä. (Aivan, sen meneminen tajuntaan kesti 8 vuotta, mutta kuka laskee vuosia …)

Käy ilmi, ettei voi raivata tahdonvoimalla tietään integroinnin läpi. Voin sallia kaiken, mitä olen, myös sen mikä ylittää nimeämisen. Kyse ei ole minusta, joka ihmisenä odotan valaistumista. Minä vain OLEN. Se on erittäin yksinkertaista. Minä olen. Sillä ei ole edes merkitystä, mitä olen – minä olen ihminen, jumala ja kaikkea siltä väliltä. Tarve määritellä itseni kuolee, koska tiedän, että minä olen. Tarve määritellä itseni tuli epäilemisen paikasta elämässäni.

Se herättää mielenkiintoisen filosofisen kysymyksen: voiko ihminen pysyä hengissä ilman identiteettiään? No, sydämeni lyö edelleen ja mieleni ajattelee edelleen. Selvästikin olen vielä ihminen. JA … se ei ole sama kuin ennen. Se on kuin metodinäyttelijä, joka tietää, että hän on vain näyttelijä, ei oikeasti tuo hahmo. Onko hän oikeasti metodinäyttelijä, jos hän on tietoinen kaikista noista muista kerroksista esittämänsä hahmon ulkopuolella? Jätän tämän keskusteltavaksi.

Sen muistamisesta tulee keveyttä, että ihmiskokemus on vain sitä – kokemus. Kuin unta joka kulkee tietoisuuteni läpi. Aspektit vierailevat edelleen luonani, kuten tuo surullisenkuuluisa itse-epäilyaspekti, mutta se ei ole enää niin iso asia. Kun itse-epäily tulee maisemiin, kutsun hänet sisään: "Hei, mitä kuuluu? Haluatko tulla teelle ja kakulle? "Minä olen" -olemus ja mestari-itse ovat täällä myös. Mikset tulisi juhliin mukaan?"

Kaikki on hyvin. Ei siksi, että kaikki on täydellistä, vaan koska on tilaa kaikelle, mitä olen. Olen tarpeeksi iso sisältämään itse-epäilyn, viisauden ja jumaluuden – ja kakullekin jää tilaa. Tulen aina muistamaan ihmisidentiteetin enimmäkseen kiintymyksen ja kiitollisuuden kera, mutta olen myös valmis menemään sen yli. Koko tuo Shakespearen draama oli hauskaa tuhat tai pari tuhatta elämää – nyt siemailen mieluummin teetä ja tutkin ja-maiden aistillisuutta ja rajattomuutta.

*******

Kim on psykologi, kirjoittaja ja tietoisuuden tutkija. Maisterin tutkielmassaan hän tutki, miten draamatekniikkoja voidaan soveltaa edesauttamaan eheytymisprosessia trauman jälkeen (ajattele aspektologiaa ja tietoisuusnäytöstä yhdistettynä). Kimiin voi ottaa yhteyttä hänen nettisivujensa kautta www.kimseppala.com.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.