JOSKUS MEIDÄN TÄYTYY POLTTAA ASPEKTI, EI INTEGROIDA SITÄ

Kirjoittanut Jenny Schiltz (jennyschiltz.com)

3.2.2020

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Laukaisijavaroitus: itsemurha

Olemme nyt vaiheessa, jossa näemme syvemmälle persoonallisuutemme rakenteisiin. Meille näytetään syvimmät kerrokset pelosta, surusta, uhriudesta, häpeästä ja vihasta itseä tai toisia kohtaan. Meitä pyydetään valitsemaan joka hetki, mille aspektille haluamme antaa elämän ja minkä osalta meidän täytyy olla valmis. Meiltä kysytään, mitkä aspektit haluamme viedä tulevaisuuteen.

Minulla tuli hiljattain esiin tunteita, joita ei ole ollut vuosiin. Myös sanoessani, miltä minusta tuntui, tiesin, etten puhunut totuuttani – kuitenkin sisälläni oli sellainen, joka piti noita sanoja totuutena. Tuolla hetkellä ymmärsin, että minussa oli aspekti, joka edelleen piti kiinni niistä ydinuskomuksista, että ei ole tarpeeksi hyvä, ei halua olla osa tätä todellisuutta ja on ehdottomasti avuton uhri, joka syyttää toisia.

Tarkkailin parhaani mukaan tilannetta, mutta olin kuitenkin järkyttynyt noiden tunteiden ankaruudesta. Työstin yön näitä tunteita ja yritin integroida ne. Pystyin näkemään, missä kohtaa tämä itsen aspekti oli todella sabotoinut asioita ja miten se sai minut esittämään pientä ja katsomaan maailmaa pelokkaasti. Tämä osa ei koskaan tuntenut, että se oli riittävä ja että siitä pidettiin, puhumattakaan siitä että sitä rakastettiin.

Olin tehnyt hyvin paljon työtä näiden persoonallisuusaspektien kanssa aiemmin, mutta minulle oli ilmiselvää, etteivät ne olleet koskaan lähteneet täysin pois. Ja kun meditoin tuolloin yöllä, aloin ymmärtää, että tätä osaa ei tarvinnut integroida – sen ei tarvinnut tai se ei halunnut parantua. Se halusi pelkästään olla valmis. Aloin työskennellä Äiti Marian kanssa ja kysyin häneltä, mitä minun pitäisi tehdä. Hän selitti minulle, etteivät kaikki osamme pysty siirtymään eteenpäin, kaikki osat eivät pysty parantumaan. Ja ystävällisin teko on vapauttaa tuo osa ja siirtyä eteenpäin.

Lähdin matkalle sinne, missä tämä osa oli, ja näin sen suuressa lintuhäkissä. Hän istui lattialla partakoneenterien kanssa, viilteli ihoaan ja katseli veren virtaamista. Tiesin, että hän oli minä noin 12- tai 13-vuotiaana, jolloin olin yrittänyt itsemurhaa.

Kiipesin tuohon häkkiin ja pelkästään syleilin häntä. Tunsin hänen ahdistuksensa. Maailma oli hyvin tiheä, hyvin julma, ja hänen elämänsä oli täynnä tuskaa. Tällä lapsella ei ollut valoa tunnelin päässä. Silitin hänen hiuksiaan ja kerroin, miten paljon rakastin häntä ja että kuulin hänet. Kerroin hänelle, että ymmärsin enkä vähätellyt sitä tuskaa, jota hän tunsi. En yrittänyt kertoa hänelle, että kaikki olisi hyvin, lopulta hän lähtisi kotoa ja kasvattaisi uskomattoman perheen. Nuo sanat olisivat olleet tälle lapselle julmia. Hän oli kuin kaiken maailman tuskan personoituma. Se tuhosi hänen nuoren kehonsa siinä määrin, ettei hän pystynyt hengittämään, ja näin, että hänellä oli yksi aspekti, joka oli pitänyt sitä kaikkea puolestani kaikki nämä vuodet. Hän ei pystynyt siihen enää, minkä vuoksi koin niin voimakkaan tunneryöpyn, joka uhkasi musertaa minut. Hänet oli nähty. Hän oli hyvin, hyvin väsynyt, ja kerroin hänelle, ettei hänen tarvitse enää olla vahva.

Kerroin hänelle, että se oli ok ja hän voi lähteä nyt. Hänen ei enää tarvinnut jatkaa taistelua. Hän oli tehnyt työnsä. Tässä kohtaa tuuditin häntä sylissäni ja kerroin, miten paljon rakastin häntä. Sitten käytin partakoneenterää ja tein hänelle kuolettavan haavan, ja tuolla hetkellä hän kiitti minua ja dematerialisoitui sylissäni. Sitten huomasin, että Äiti Maria halasi minua. Hän tuuditti minua aivan, kuten minä olin tuudittanut aspektiani. Itkin kunnolla, ja sitten Äiti Maria osoitti lintuhäkin ovea ja kehotti minua lähtemään ulos, katsomatta koskaan taakseni.

Kiitin häntä, ja tein ohjeiden mukaan. Kun kävelin ulos tuosta tilasta, huomasin tulevani ulos näystä. Uskomaton rauhantunne valtasi minut. Ymmärsin, että joskus ne osat jotka meidän täytyy jättää taakse, haluavat tulla jätetyksi taakse. Ne eivät enää halua olla osa näytelmäämme, koska he ovat lukkiutuneet omaan rooliinsa.

Kävin keskustelun hyvän ystävän kanssa, joka on myös shamaani, ja kummallakin meistä syttyi lamppu. Hänelläkin oli aspekti, josta täytyy vain päästää irti. Meillä kummallakin oli ollut sieluhakuja, olimme tehneet sisäisen lapsen työtä ja harjoittaneet radikaalia itserakkautta, ja se oli parantanut meitä monilla, monilla tasoilla. Kuitenkin sisällä oli tämä osa, joka ei näyttänyt koskaan parantuvan ja joka sai meidät ajoittain palaamaan henkilökohtaisen helvettimme syvyyksiin, ryömiäksemme sitten taas ulos.

Olimme oppineet ryömimään ulos nopeasti, muuntamaan pimeyden, jota tunsimme, muuntamaan tuon tuskan ja siirtymään eteenpäin. Oli kuitenkin edelleen tuo viipyilevä epäilyksen, häpeän tunne. Emme ymmärtäneet, miksi emme pystyneet parantamaan sitä, miksi emme pystyneet rakastamaan tuota osaa riittävästi tai miksi emme pystyneet integroimaan sitä. Meidän täytyi alkaa ymmärtää, että joskus täytyy polttaa jokin aspekti, ei integroida sitä. Emme voi kantaa näihin korkeampiin ulottuvuuksiin sitä, joka ei pysty muuttumaan. On todella aika antaa kaiken sen mennä.

Meidän täytyy katsoa kunnolla itseämme ja nähdä julmat aspektimme, hyvät, huonot, kauniit ja rumat. Antaa itsemme pirstoutua kappaleiksi, jotta voimme valita, mitkä osat poimimme, ja tietää ytimessämme, että se on meidän valintamme.

Lähetän teille kaikille paljon rakkautta ja lohtua, kun kuljemme neulansilmän läpi.

Jenny Schiltz

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.