MATRIISIN LÄPI – LUKU 1

Kirjoittanut Suzanne Lie ja Arcturuslaiset (www.multidimensions.com)

19.3.2018

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Rakkaat lukijat, julkaisen yhden tai kaksi lukua kerrallaan uusimmasta kirjastani "Matriisin läpi". Nauttikaa siitä, kun katsomme yhdessä, miten juoni etenee.

Johdanto

Muutin juuri uuteen taloon. Se on uusi talo vain minulle, koska talo on itse asiassa hyvin vanha. Perin tämän talon isoäidiltäni, joka asui siinä koko elämänsä. Talo on hyvin suuri ja siinä on monta huonetta ja lisäksi kellari ja ullakko. Kellarissa oli aivan liikaa hämähäkkejä, mutta heti kun asetuin taloksi, päätin tutkia ullakon.

Kiipesin pieniä portaita, jotka olivat mystisen lukitun oven takana, johon lopulta löysin avaimen. Avain oli vanhanaikainen, avaimenreikä oli vanhanaikainen ja ovi oli vanhanaikainen. Tietenkin, koska isoäitini vaali taloa juuri sellaisena, kuin se oli aina ollut.

Siksi tärkeitä korjauksia ja tarkoituksenmukaisia maalauksia lukuun ottamatta talo pysyi entisellään. Vietin monta kesää isoäidin talossa ja etsin tarkkaan sitä avainta, joka minulla oli nyt kädessäni. Se, ettei isoäiti koskaan antanut minun mennä ullakolle, teki minut innokkaammaksi ja innokkaammaksi menemään sinne.

Olen pahoillani siitä, että isoäidin kuolema oli syy, miksi saatoin löytää tuon avaimen, joka lopulta avasi ullakon oven. Itse asiassa olin elänyt täällä elämäni joka kesän. Vanhempani eivät olleet kovin innokkaita ainoan lapsensa kasvattamisesta, joten olin sisäoppilaitoksessa kouluvuoden ajan ja isoäidin talossa kesän.

Äidilläni oli lastenhoitaja, joka tavallaan katsoi perääni, kun olin sisäoppilaitoksessa tai isoäidin luona. Hän oli kuitenkin liian kallis, joten vanhempani jättivät minut asumaan isoäidin luo koko ajaksi, kun olin noin 8-vuotias.

Luojan kiitos, että oli isoäiti, tai muuten äiti olisi laittanut minut sisäoppilaitokseen ympärivuotisesti. Minun ei kuitenkaan pitäisi puhua pahaa vanhemmistani, koska he kuolivat kamalassa auto-onnettomuudessa ollessani vasta 13-vuotias. Koska olin asunut isoäidin luona, osavaltio salli minun jatkaa asumista hänen kanssaan.

Oli elämäni onnellisin hetki, kun koputin isoäidin oveen, kaikki arvokas omaisuuteni laatikoissa vieressäni. Vanhempani sanoivat hädin tuskin näkemiin minulle ja kiirehtivät, minne menivätkään, sillä sekunnilla, kun isoäiti avasi oven. Jotenkin tiesin, että se olisi viimeinen kerta, kun he jättäisivät minut isoäidin talolle, enkä näkisi heitä enää.

En ole koskaan ollut yhtä helpottunut, kuin isoäidin hymyilevien kasvojen toivottaessa minut hänen kotiinsa, joka oli nyt meidän kotimme. Asuin onnellisena siellä isoäidin kanssa, kunnes lähdin collegeen. En nähnyt vanhempiani enää koskaan.

Täytyy sanoa, että vanhempieni käyttäytyminen heikensi melkoisesti itsetuntoani, mutta isoäidin jatkuva rakkaus hyvitti sen. Kuitenkin nyt nuorena naisena olin yksin. Valitettavasti isoäiti lähti tästä maailmasta juuri, ennen kuin lopetin collegen, mutta hän jätti kotinsa ja kaiken omaisuutensa minulle.

Rasiassa oli vähän rahaa, joten kiersin Eurooppaa kesän ajan valmistuttuani. Ajattelin, että minulle oli liikaa mennä isoäidin kotiin, kun hän olisi odottamassa minua lämpimän halauksen ja vastapaistettujen pipareiden kera. Mutta lopulta minun täytyi mennä kotiin, joka ei ollut enää isoäidin koti, vaan minun taloni.

Näin viimeisen kerran vanhempani heti lopetettuani lukion. Kai he ajattelivat, että heidän tehtävänsä oli valmis, eikä heidän enää tarvinnut hakea minua syksyllä ja viedä sisäoppilaitokseen. En kuitenkaan oivaltanut, että he ostaisivat kodin kaukaa eivätkä koskaan kutsuisi minua tapaamaan heitä.

Olin yksin ilman rakasta isoäitiäni, siis lukuun ottamatta hyvin harvoja ystäviä collegesta. Onneksi isoäidin talo sai tuntemaan, että olisin aina lähellä hänen olemustaan sekä kaikkia ihania muistojani. Nyt se talo jossa olin aina rakastanut käydä, oli minun kotini.

Seisoin siinä oven edessä, avain lukossa, mutta epäröin kääntää sitä. Tiesin, etten haistaisi vastapaistettuja pipareita tai nauttisi siitä ihanasta tuoksusta, joka täytti aina hänen kotinsa.

Ainakin hän oli kuollut äkkiä ja rakkaassa kodissaan. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, etten lähtenyt Euroopasta hänen hautajaisiinsa. Näin kuitenkin hänen kuolinyönään hyvin elävää unta, jossa hän tuli luokseni ja sanoi: "Olen pyytänyt testamentissani, joka on ohessa, että minut tuhkataan. Pyydän, ettet lähde lomaltasi ja tule tuhkaukseeni. Minä tulen sinun luoksesi. Salli minulle se viimeinen ilo, että ilmestyn sinulle ihanassa valokehossa, jota nyt käytän."

Totta tosiaan, se tapahtui seuraavana iltana. Isoäiti tuli luokseni kultaisessa valokehossa. Hän sanoi vain: "Rakas lapsenlapseni, olen jättänyt sinulle kaiken, mitä minulla oli, ja mikä tärkeintä, olen jättänyt sinulle avaimen ullakolle.

"Rakastan sinua niin syvästi, että haluan kertoa sinulle nyt tietäväni, että elämä on ikuista ja kuolema on harhakuva. Siksi rakkauteni sinua kohtaan on ääretöntä. Muista, että rakastan aina ehdottomasti kaiken ajan ja paikan ulkopuolella."

Olin hyvin hämmentynyt tuosta "kaiken ajan ja paikan ulkopuolella" -kommentista, koska se ei ollut isoäitini tapa puhua. Kuitenkin tuo toteamus sai minut itkemään hillittömästi, mutta ei vain surusta. Itkin sen suuren rakkauden vuoksi, jota olin aina tuntenut saavani isoäidiltä, ja sen rakkauden vuoksi jota minulla olisi aina häntä kohtaan.

Ensimmäinen luku – päiväkirjan löytäminen

Kun palasin Euroopasta, menin ensin isoäidin leposijalle ja vein valtavan kimpun hänen lempikukkiaan. Kuitenkin tullessani lähemmäs ja lähemmäs hänen leposijaansa, tiesin, etten pystyisi kohtaamaan hänen hautaansa, joten käännyin toiseen suuntaan, poispäin hautausmaalta ja poispäin isoäitini kehon jäänteistä.

Sitten asuttuani muutaman kuukauden isoäidin talossa, olin lopulta valmis menemään hänen viimeiselle leposijalleen. Tunsin kovaa houkutusta kääntyä taas pois, mutta sitten muistin näyn hänen kultaisesta kehostaan, mikä antoi minulle suurta lohtua. Halusin myös kiittää häntä kaikista rahoista, jotka hän oli jättänyt minulle.

Ihmettelen edelleen, miten vanhemmalla naisella jolla ei näyttänyt koskaan olevan työpaikkaa, voisi olla niin paljon rahaa. Vanhempani olivat olleet hyvin tiukkoja minulle antamansa rahansa kanssa ja sanoneet sen johtuvan siitä, että sisäoppilaitokseni oli hyvin kallis. Mutta myöhemmin kuulin, että isoäitini oli maksanut koko koulutukseni, myös sisäoppilaitoksen.

Kun olin lukiossa, sain selville, että isoäiti maksoi koulutukseni. Yritin monta kertaa kysyä, miten hänellä oli varaa antaa minulle kaikki tuo raha, mutta hän sanoi aina: "Älä ole huolissasi siitä, rakas. Kaikesta huolehditaan."

En koskaan saanut selville, mitä hän tarkoitti sanomalla "kaikesta huolehditaan", mutta vuosia myöhemmin hän kykeni jättämään vielä sievoisen summan kuoltuaankin. Tämä raha salli minun mennä Eurooppaan ja olla tekemättä töitä melko pitkään aikaan.

Onneksi olin tarpeeksi fiksu hankkiakseni rahoille hyvän hoitajan, joka teki minulle budjetin, tai muuten olisin tuhlannut rahani, kuten vanhempani aina tekivät. Olen nyt ilmoittautunut jatko-opiskelupaikkaan, joka ei ala vielä muutamaan kuukauteen.

Tein tuon päätöksen, joten minun täytyisi mennä kouluun, mutta minulla olisi vielä vapaata aikaa saada elämäni kasaan, mihin sisältyi huomion keskittäminen talostani ja suuresta pihasta huolehtimiseen ja sen lukitun ullakon tutkimiseen, johon isoäiti ei koskaan päästänyt minua.

Itse asiassa hän kieltäytyi edes puhumasta siitä, mikä teki siitä kovin mystisen ja sai minut vielä enemmän halumaan mennä sinne. Sitten yhtenä päivänä pengoin laatikkoja kylmäkomerossa ja löysin avaimen, jossa luki "ullakko".

Voisi luulla, että juoksisin välittömästi ullakolle, mutta nyt kun voisin mennä sinne, minua pelotti. Isoäiti ei ollut arka nainen, joten kun hän ei koskaan antanut minun mennä ullakolle, lapsuusitseni keksi kaikenlaisia tarinoita siitä, mitä mystisiä asioita siellä tapahtui.

Aikuisena tiesin, etteivät nämä tarinat voineet olla totta, mutta tarinoideni aiheuttama pelko pysyi silti syvällä sisälläni. Niinpä taas kerran löysin monia syitä, miksi minulla oli liian kiire tutkiakseni ullakkoa, ja laitoin avaimen varmaan paikkaan, jonka tiedostamatta sain itseni unohtamaan.

Heti kun tajusin, että annoin pelkoni saada otteen minusta, aloin etsiä avainta. Etsin talosta kuukausien ajan sitä enkä tietenkään löytänyt. Sitten lopulta yhtenä päivänä olin kiireellä menossa treffeille enkä löytänyt kaulakorua, jonka halusin laittaa.

Kiireessäni ja harmistuksessani kaadoin korulaatikkoni kampauspöydälle. Ja sitten suureksi yllätyksekseni tuo avain oli tarttuneena korulaatikon pohjaan. Tunnistin sen välittömästi ja juoksin ullakon ovelle. Mutta päästessäni ovelle pysähdyin.

Miksi minua pelotti niin kovasti mennä tuolle ullakolle? Olin asunut monta kuukautta hyvin tyytyväisenä tässä talossa. "Tunteilleni ei ole mitään syytä", kerroin itselleni uudestaan ja uudestaan. Kaksi päivää yritin vakuuttaa itseäni avaamaan oven ja menemään portaat ylös ullakolle.

Sitten näin uuden unen isoäidistä kultaisessa kehossaan. Hän sanoi vain: "Älä pelkää, rakkaani." Hän saattoi tarkoittaa jotain muuta kuin tuota avainta, mutta heti kun olin herännyt ja laittanut päälleni farkut ja t-paidan, otin avaimen korurasiani pohjalta ja lähdin ullakon ovea kohti.

Kun olin kiivennyt jyrkät portaat ullakon yläovelle ja seissyt siinä pitkään, sain lopulta rohkeutta laittaa avaimen lukkoon. Toivoin melkein, ettei avain sopisi, mutta se sopi täydellisesti. Itse asiassa avain tuntui kääntyvän kuin itsestään.

Yritin olla pohtimatta tuota kummallista tunnetta, kun minulla oli adrenaliinia jo enemmän kuin tarpeeksi. Ovi avautui yhtä helposti, kuin avain oli kääntynyt. "Tämä on outoa", sanoin itselleni. "Luulisi, ettei näin vanha avain toimisi niin helposti, niin vanhassa ovessa."

En ollut oivaltanut, että talon yläosan korkea ikkuna oli ullakolle, mutta siinä se oli ja aurinko paistoi kirkkaasti tiettyyn vanhaan paperipinoon. Koska kaikki mitä oli tapahtunut, oli surrealistista, päätin katsoa tuota paperipinoa ensin.

Siirsin varovasti irtopapereita ja löysin sidotun käsikirjoituksen niiden alta. Nuo paperit oli kuin laitettu piilottamaan käsikirjoitus tai suojaamaan sitä. Otin sen varovasti käteeni. Kun avasin sen ensimmäisen sivun, löysin johdannon, jonka jaan sanasta sanaan. Sen oli kirjoittanut henkilö nimeltään Shara Lynn.

Itse asiassa käsikirjoitus oli päiväkirja ja sen oli kirjoittanut joku Shara Lynn. Olen varma, että isoäiti sai tämän päiväkirjan, joka osoittautui lopulta enemmänkin kirjaksi, jostain noista vanhoista kirjakaupoista, jossa hän rakasti käydä. Oliko tämä kirja, jota hän tuntui aina etsivän?

Muistan käyneeni hänen kanssaan monissa vanhoissa kirjakaupoissa ja muistan sen ilon, kun pengoimme vanhojen kirjojen pinoja etsien sitä mystistä kirjaa, jota isoäiti aina etsi. Mietin, oliko tämä löytämäni kirja se.

En taida koskaan tietää vastausta siihen. Jos kuitenkin lukisin kirjan, saattaisin saada jotain vihjeitä siihen, mitä isoäitini meinasi. Silloin aloin hiljaa itkeä. Siihen saakka olin työntänyt suruni turvalliseen paikkaan, kunnes olisin valmis käsittelemään sen.

Mutta kun ajattelin muistoja siitä, ettö isoäiti etsi vanhojen käytettyjen kirjojen kaupoista jotain, mitä hän ei koskaan kertonut minulle, minut täytti yhtäkkiä suuri suru hänen menettämisestään. Sitten kun muistin kaikki upeat ajat, jotka olin viettänyt rakkaan isoäitini kanssa, aloin nyyhkyttää hillittömästi.

Vihdoin kyynelten loputtua pystyin varovasti avaamaan vanhan kirjan ja katsomaan, mitä sisällä oli. Yllättäen tuon kirjan oli todella kirjoittanut henkilö nimeltään Shara Lynn, ja se oli hänen henkilökohtainen päiväkirjansa.

Kuka tämä Shara Lynn oli ja miten isoäitini sai hänen päiväkirjansa? "No, et saa selville sitä, ennen kuin viet kirjan alakertaan ja alat lukea sitä", sanoin itselleni.

Luojan kiitos, "käytännöllinen minä" otti hallinnan, ennen kuin "surullinen minä" ja "yksinäisempi-kuin-luulin-ihmisen-koskaan-voivan-olla minä" ottivat hallinnan. Kuitenkin ennen kun menen enemmän omiin ongelmiini, haluan jakaa kanssasi ensimmäisen luvun.

"Odota! Kuka tämä "minä" on?" ajattelin. Jostain syystä Shara Lynnin nimi pyöri jatkuvasti mielessäni. "Kuka tämä Shara Lynn on, ja miksi hän tulee jatkuvasti mieleeni?" huusin ei-kenellekään.

Taas kerran tunsin säteilyä – ei, vaan olen varma, että se oli isoäitini suloinen ääni, joka sanoi: "Lue tuo kirja, rakas. Jätin sen tänne sinua varten." Nyt säikähdin todella, kun kuulin isoäitini vastauksen ajatuksiini. Silloin kuitenkin oivalsin, että hän oli vastannut kaikkiin ajatuksiini siitä lähtien, kun nukkui pois. (En voi sanoa "kuoli".)

Luulen, että avasin tuon kirjan ja aloin lukea sitä, koska se käänsi ajatukseni pois surusta. Olen aina rakastanut hyviä jännityskertomuksia, ja tämä oli todellakin sellainen. Siksi otin kirjan tiukasti käteeni, lähdin ullakolta, kävelin pitkät portaat alas ja panin oven taas lukkoon.

Miksi minusta tuntui, että ovi tarvitsi lukita, ja miksi "piilotin" ullakon avaimen taas korulippaaseeni? Oivallan nyt, että seurasin tosiaankin jonkinlaista korkeampaa opastusta, mutten edes tuntenut koko termiä silloin.

Vaikka avain oli taas korulippaassa ja käsikirjoitus – vai oliko se kirja – päällystettynä uudestaan odottamassa sänkyni vieressä, en edes avannut sitä useampaan päivään, kuin voin muistaa.

Miksi tämä käsikirjoitus pelotti minua niin kovasti? Mutta kenties kyse ei ollut vain siitä? Mitä jos siinä oli jotain, mitä en halunnut tietää. "Lopeta", sanoin itselleni. "Mitä niin pelottavaa voisi olla sivuissa, jotka olivat luultavasti isoäitini päiväkirja?"

Saisin kohta selville.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.