EI KAHTA IHAN SAMANLAISTA – KUITENKIN NE KAIKKI OVAT SAMAA

Kirjoittanut Blair Hahn (yogadailymountpleasant.com)

12.6.2019

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Näyt ovat joskus osa henkistä matkaa. Minulla näkyjä tulee joskus nukkuessani, mutta ne ovat hyvin erilaisia kuin unet. Tuota eroa on vaikea kuvata, mutta sen tietää kokiessaan. Näyt ovat terävämpiä, melkein neliulotteisia ja näkökulmani on hyvin tietty eikä se muutu. Näyt eivät ole älyttömiä, ja kun herää, tietää saaneensa tärkeää informaatiota henkistä matkaansa varten.

Unet eivät ole läheskään yhtä "tuoreita", ja tavallisesti niihin liittyy yksityiskohtia päiväelämästä, kuten tuttuja paikkoja tai tuttuja ihmisiä. Unet ovat sekoitus tietoisesta ja tiedostamattomasta mielestä ja voivat antaa tärkeitä oivalluksia peloista, huolista ja ahdistuksista, mutta niihin ei sisälly täysin uutta informaatiota. Toisaalta näyt käsittelevät paikkoja tai informaatiota, jotka ovat uusia ja joilla on erityistarkoitus. Näyt ovat Jumalan kommunikointia auttamaan meitä matkallamme. Meillä kaikilla on kyky vastaanottaa näkyjä. Meidän täytyy olla vain avoin kommunikoinnille ja tosissaan aikomuksessamme. Näkyjä käytetään kuitenkin välittämään tiettyä informaatiota, ja niitä tulee vain tarpeeseen perustuen. Emme voi kontrolloida, saammeko näyn tai milloin. Se on yksisuuntaista kommunikointia Jumalalta. Me vain vastaanotamme.

Minulta vei monta kuukautta ymmärtää täysin ensimmäisen näkyni viesti. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun aloitin henkisen matkani tosissaan. Tiesin välittömästi, että olin kokenut jotain tärkeää, mutta vasta kuukausien pohdiskelun jälkeen aloin täysin arvostaa tuota viestiä.

Heräsin syvästä unesta, ja tuon näyn selkeys, tunne ja todellisuus olivat ikuisesti osa minua. Olin valtavan kokoisessa karussa maisemassa. Perspektiivini oli katsoa maanpinnan yläpuolelta, mutta tiesin kuitenkin, että katselin itseäni ja samaan aikaan koin tuota tilannetta. En pelkästään katsellut sitä, mitä tapahtui, vaan olin osa sitä. Kirkas valo loisti selkääni ja kävelin poispäin tuosta valosta syvään kulunutta polkua pitkin. Selvästikään en ollut ensimmäinen ihminen kulkemassa tuota polkua, mutten nähnyt ketään muuta tai mitään elonmerkkiä, paitsi se valon josta olin aina vain kauempana.

Kun kuljin tätä maassa olevaa polkua pitkin, siitä tuli syvempi ja syvempi, kunnes se oli enemmänkin ura kuin polku. Tuon uran olivat tehneet ne tuhannet jalat, jotka olivat kulkeneet tätä polkua ennen minua – ei kuitenkaan ollut mitään elonmerkkiä. Kannoin sylissäni jotain, mikä näytti valtavalta kasalta tumman ruskeita risuja tai oksia. Ne olivat kaikki hyvin kuivia ja hauraita. Keräsin niitä kävellessäni tuota polkua pitkin. Kantamani risukuorman perusteella oli ilmeistä, että olin ollut tuolla polulla pitkään ja kerännyt niitä koko matkan varrelta. Kuorma oli raskas, mutten laskenut sitä maahan. En ymmärtänyt tuon kuorman tarkoitusta. Kuitenkin ponnistelin eteenpäin, keräsin lisää risuja ja loittonin aina vain kauemmas tuosta valosta. Olin ollut tällä polulla pitkään, muttei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En voinut päästä pois tuolta polulta, ja se kulki vain yhteen suuntaan suoraviivaisesti, suoraan poispäin valosta.

Pian tulin risteykseen tuolla polulla. Kumpikin tie oli yhtä kulunut, toisen jatkuessa suoraan eteenpäin, pimeään horisonttiin edessäni ja toinen kääntyi hitaasti oikealle, kuin moottoritien poistumisramppi. Kaukana poistumispolun varrella oli suuri kasa noita samanlaisia ruskeita risuja, joita kannoin. Olin väsynyt ja matkani uuvuttama, ja risut olivat raskaita. Valitsin oikealle vievän polun ja jatkoin suurta risukasaa kohti. Kun polku kääntyi, takanani oleva valo alkoi siirtyä oikealle puolelleni, kun matkasuuntani oli rinnakkain sen kanssa. Se oli ainoa valonlähde ja nousi kuin aurinko erämaan ylle, mutta se ei noussut koskaan korkeammalle taivaalla.

Juuri kun aloin tunnistaa täysin ympäristöni, edessäni oli valtava kasa kuivia, ruskeita risuja. Näytti siltä, että ihmiset olivat pudottaneet risukuormansa ja jatkaneet tuota polkua, mutta taaskaan ei ollut ketään muuta maisemissa. En halunnut pudottaa risujani, mutten tiennyt, miksi jatkoin niiden kantamista. Saatoin nähdä, että polku kaartui edelleen oikealle, ja lopulta se kulki suoraan siihen suuntaan, josta olin tullut, ja paluumatkalla valo loistaisi täysin kasvojani vasten. Tuo polku johti takaisin valoon, aivan kuten se polku jota olin kulkenut, johti poispäin siitä. Olin puoliympyrän muotoisella polulla, joka yhdisti kaksi rinnakkaispolkua – sen joka johti valoon ja sen joka johti poispäin valosta. Suuri risukasa oli keskellä. Vaihtoehdot edessäni olivat selviä. Voisin pudottaa risuni ja jatkaa sitä polkua, jolla olin ja joka kääntyisi lopulta takaisin kaukana olevaa valoa kohti, tai voisin jatkaa risujen kantamista, palata polulle tulosuunnassani ja löytää tieni takaisin valosta poispäin kulkevalle polulle.

Nyt kun kirjoitan tätä, tuo valinta on ilmiselvä, mutta tuolloin en halunnut pudottaa kuormaani – se oli minun, olin kerännyt sen, vaikken tiennytkään, mitä arvoa risuilla oli. Kuormani oli suuri, ja olin panostanut paljon aikaa näiden ruskeiden, kuivien risujen keräämiseen. En voisi vain pudottaa niitä tähän kasaan ja lähteä. Näillä risuilla täytyy olla jotain arvoa, tai muuten en olisi kerännyt niitä. Se olisi järjetöntä – kerätä arvottomia asioita – mutta mitä minun oli tarkoitus tehdä kaikilla näillä risuilla? Näky jätti minut pohtimaan tuon risukasan viereen, mihin suuntaan menisin. Pitäisikö minun pudottaa kuormani ja seurata polkua takaisin valoon, vai pitäisikö minun uurastaa ja kerätä lisää risuja, kun kävelin kauemmas valosta?

Osa näystä oli itsestään selvä minulle, kun taas osan ymmärtäminen vaati syvempää ymmärrystä siitä, kuka olemme. Ennen kuin voi arvostaa tämän näyn täyttä merkitystä, täytyy ymmärtää seuraava. Olemme rakkausolentoja, yhtä täydellisiä ja upeita kuin vastasyntynyt lapsi vanhemmilleen. Tämä ei muutu koskaan. Se ei voi muuttua, koska olemme osa Lähdettä, ja näin emme voi koskaan olla vähemmän kuin se, mikä meidät loi. Minäpä sanon sen uudestaan. Emme voi koskaan olla vähemmän kuin se, mikä meidät loi. Anna tuon lauseen mennä perille. Olemme ikuisia olentoja. Emme koskaan kuole – kehitymme, kun kokemuksemme syvenevät. Tulimme Lähteestämme, ja aikanaan palaamme tuohon samaan Lähteeseen, juhlien seikkailuamme ja oppituntejamme. Tuo seikkailu saattaa kestää monta elämää, mutta sillä ei ole merkitystä, koska palaamme Kotiin juuri oikealla hetkellä koettuamme juuri sen, mitä meidän oli tarkoitus kokea.

Tuon tiedon kera, mitä pelättävää on? Mitä murehdittavaa on risukasassa? Sinua ei voi vahingoittaa, joten nauti matkasta. Mutta se ei ole koskaan niin yksinkertaista tuon kaninkolon sisältä katsottuna, eihän? Siksi meillä on oppitunteja, näkyjä ja opettajia auttamassa meitä työntymään kaikkien harhakuvien läpi, jotta voimme oivaltaa kaiken sen yksinkertaisuuden. Valaistuneet olennot näkevät luomisen yksinkertaisen selkeästi. Me muut kamppailemme illuusiosumun läpi.

Toisaalta näkyni näkökulma tuli tämän maailman illuusion ulkopuolelta, ja katselin, mitä olin luonut tuohon illuusioon. Mikään siitä ei ollut todellista, mutta perspektiivistäni tuon illuusion sisällä, se oli hyvin todellista. Kokonaisuutena tuo näky osoittaa elämämme järjettömyyden ja sen haaskatun energian, joka käytetään kaiken arvottoman keräämiseen. Kävelin poispäin Lähteestäni ja vaeltelin erämaassa, kulkien samaa polkua kuin hyvin monet muut ennen minua.

Jättäessäni Lähteeni aloin kerätä kuivia, ruskeita risuja – ei kahta ihan samanlaista, kuitenkin ne olivat kaikki samaa. Kamppailin risujen painon alla, mutten lakannut keräämästä ja varjostin lisää näkökenttääni ja perspektiiviäni, kun taistelin taakkani kanssa. Vasta paljon myöhemmin arvostin täysin sitä, mitä nuo risut edustivat. Ne olivat tuomitsemisiani – niitä pelkoja, huolia ja ahdistuksia, joita luomme kaikki kulkiessamme tämän maailman läpi. Nuo risut olivat itse aikaansaamani taakka. Olin luonut draamaa, joka pyöri ympärilläni tässä maailmassa – sitä ei ollut tehnyt Lähde tai kukaan toinen ihminen, vaan olin tehnyt sen itselleni. Olin luonut maailman, jossa elin ja josta en voinut syyttää ketään muuta kuin itseäni. Risu kerrallaan olin luonut harhakuvia, jotka peittivät näkökenttäni ja pitivät minut pelon vankina.

Minulla oli kuitenkin vaihtoehto, kuten meillä kaikilla on. Voisin jatkaa tuomitsemisten keräämistä, tai voisin luopua niistä kaikista ja palata Kotiin valoon. Mitä pidempään jatkaisin valosta loittonevaa polkua, sitä epämuodostuneempi ja katkerampi minusta tulisi. Risukuormani, tuomitsemiseni, peittivät ja vääristivät kuvaani maailmasta. En uskaltanut pudottaa yhtäkään kallisarvoista risujani siitä pelosta, että menettäisin ne kaikki. Omasta näkökulmastani – kulkien poispäin valosta – pystyin näkemään vain risut, joita poimitaan. Minulla oli vain nuo risut. Aikanaan risukasani peittäisi kokonaan valon silmiltäni ja minulle jäisi vain risukasani. Kieltäydyin laskemasta niitä alas ja kävelin sokeana polkua, joka vakuutti, että arvottomien, ruskeiden risujen kerääminen oli kaikki, mitä elämässä on. Entä sinä? Miten suuri oma risukasasi on?

Totuus on yksinkertainen, kuten on aina ollut. Valheet ja harhakuvat ovat sitä maailmaa, jonka olemme luoneet. Laske vain alas nuo risut. Heitä ne kasaan, jossa kaikkien muiden keräämät arvottomat tuomitsemiset ja pelot ovat. Ne eivät voi satuttaa sinua, jos vain lasket ne alas, kävelet pois ja lähdet kotipolkua pitkin. Valo kasvojasi vasten näyttää sinulle tietä. Näky kertoi minulle, että tuo valinta on meidän. Laittaa risut alas, jättää kaikki tuomitsemiset, pelot, huolet ja ahdistukset taakse ja aloittaa matka Kotiin, tai kääntyä ympäri ja jatkaa sitä järjetöntä elämää, että kuljet tämän maailman läpi yksin ja keräät arvottomia asioita, mennen kauemmas Lähteestä. Ei varsinaisesti mikään valinta, mutta huomaan edelleen, että minussa roikkuu kuivia, ruskeita risuja.

Niin helpolta kuin se näyttää tuossa näyssä, tuomitsemiselämästä lähteminen ei ole helppoa, kun on tuossa kaninkolossa. Se on prosessi, mutta se tulee helpommaksi joka päivä. Jokaisesta tuomitsemisesta luopuminen tekee meistä vähän integroidumman siihen todellisuuteen, kuka oikeasti olemme. Totuus, rakkaus ja valo virtaavat olemuksemme läpi vähän vapaammin, ja valo jonka tunnemme kasvoillamme, näyttää meille tietä Kotiin.

On yhtä monia tilaisuuksia kääntyä ympäri illuusiopolulla, kuin on yksilöitä, jotka ovat kyllästyneet kantamaan kuivaa risukuormaansa. Aikaa ei ole harhakuviemme ulkopuolella, eikä se ole tärkeää. Käytä kaikki aika, jonka tarvitset. Kokeile ensin pudottaa vain risu tai pari, ja katso, miltä se tuntuu. Jatka sinnikkäästi illuusiopolkua, jos se tuntuu oikealta sinulle – se on sinun valintasi.

Lähteen rakkaus ja valo ovat perintömme – ne kuuluvat jokaiselle meistä. Me kaikki kuitenkin kuljemme jossain kohtaa illuusiopolkua poispäin valosta. Me kaikki keräämme kuivia, ruskeita risuja, joilla ei ole mitään arvoa, ja kannamme niitä mukanamme. Jokainen on erilainen, kuitenkin ne ovat kaikki samaa. Sillä ei ole merkitystä – rakkaus ja valo valaisevat meitä aivan samalla tavalla riippumatta siitä, kannammeko valtavaa risukuormaa, kourallista risuja vai emme lainkaan. Se ei koskaan jätä meitä, vaikka yrittäisimme. Emme voi koskaan oikeasti lähteä tuosta rakkaudesta ja valosta, Lähteen energiasta. Teeskentelemme jättävämme sen harhakuvissamme, kun kasaamme risuja korkeammalle, mutta emme koskaan jätä. Rakkaus ja valo ovat se, mitä oikeasti olemme.

Tiedä, että tuo totuus, rakkaus ja valo ovat selässäsi. Tunnet sitä tai et, niin se on aina siinä ja odottaa, että pudotat risukuormasi ja käännyt ympäri.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.