LOHIKÄÄRMEENI, YSTÄVÄNI – LÄHIKOHTAAMISIA VIIDEN TÄHDEN HOTELLISSA

Kirjoittanut Placidia Espinha (www.crimsoncircle.com)
Kesäkuun 2020 Shaumbra-lehdestä
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

"Muistikuvanne ei kerro, mitä oikeasti tapahtui" on Adamuksen monta kertaa tekemä toteamus. Hän on niin oikeassa!

Kuunneltuani hiljattain "ProGnostin 2014" uudelleen, muistin kauniin tarinan, joka tapahtui minulle noin kuusi vuotta sitten. "ProGnostissa 2014" Adamus kannusti meitä olemaan muutaman päivän yksin aina silloin tällöin. Olin jo tottunut ottamaan paljon aikaa itselleni, kun olin luonut tavallaan "freelancer-työn" terveydenhoitoammatissani. Se merkitsi, että pystyin tekemään kuussa niin monta päivää töitä, kuin halusin, ja valitsemaan juuri ne päivät, jolloin mieluummin tein 24 tunnin vuoron ensiavussa. Se oli kaunis luomus, koska huolimatta työn raskaudesta josta ei pitänyt kovasti, pystyin tuntemaan vapautta tuosta tavallisesti hierarkkisesta järjestelmästä, sairaalaan normaalista aikataulusta ja tunteesta, että pomo vastaa koko ajastani. Itse asiassa se ei ollut lainkaan raskasta työtä, koska olin jo tottunut valitsemaan miellyttävyyden jokaisen 24 tunnin vuoron aikana, ja jotenkin kaikki tuntui aina taianomaisesti rullaavan uskomattoman tasaisesti, eikä koskaan ollut suuria onnettomuuksia tai vakavia vammoja minun vahtivuorollani.

Siis suurella ilolla ja innokkaasti lähdin tekemään "kotitehtävääni", jota Adamus ehdotti. Menin matkatoimistoon ja annoin itselleni kolme kaunista päivää ja neljä yötä viiden tähden hotellissa meren rannalla. Tarpeetonta sanoa, että sain ihanana yllätyksenä erikoishinnan ja paremman huonesijainnin sieltä pelkästään siksi, että avauduin ja päätin tarjota sen kaiken itselleni sydämeni pohjasta. Hymyilin ilosta, koska pidin sitä kaikkea jotenkin "rikoskumppanin" silmäniskuna Adamukselta ja lahjana ja hyväksymisen merkkinä sisäiseltä mestariltani. Kaiken lisäksi vaikka oli talvi, sääennuste lupasi, että saisin kolme kaunista, lämmintä ja aurinkoista päivää. Täydellistä!

Saavuin hotelliin iltapäivällä ja kirjauduin sisään nopeasti, innokkaana lähtemään hiekkarantaan kävelylle. Sitten tuli toinen yllätys: "ilman syytä" huoneeni tasoa parannettiin – ilman lisäkorvausta – parhaaksi sviitiksi ylimmässä kerroksessa! Hyvänen aika, miten kaunis sviitti, jossa oli mahtava näköala merelle, valtava makuuhuone jättikokoisine sänkyineen, tilava olohuone mukavine sohvineen ja jättitelevisioineen, marmorinen luksuskylpyhuone porealtaineen ja vielä valtava yksityinen solarium katolla täysin omassa käytössäni. Olin ilahtunut.

Lähdin kävelylle, olin miellyttävillä ostoksilla läheisissä kaupoissa ja päivän päätteeksi söin varhaisen päivällisen kauniissa ja hienossa ravintolassa. Olin treffeillä itseni kanssa, joten nautin parasta ruokalistalta sekä kallista viiniä, hemmotellakseni itseäni ja nostaakseni maljan kaikista noista hämmästyttävistä lahjoista, joita sain.

Päästyäni takaisin hotellille menin pitkäkseni suurelle parvekesohvalle nauttimaan suurenmoisista iltanäkymistä, hyvin tervetulleesta hiljaisuudesta ja uskomattomasta hyvinvoinnintunteesta. Saatoin kuulla vain aaltojen pehmeää ääntä 300–400 metrin päässä hotellista. Ilta alkoi jo vähän viiletä, joten menin sisälle. Television katselemisen sijasta otin korvakuulokkeet hengitelläkseni Adamuksen Kvanttisallimisseminaarin kauniiden merabhien kera. Varmana siitä, että seuraava päivä olisi uusi miellyttävä kokemus merenrantakävelyä, paistattelua solariumissa ja gourmet-aterioita rauhallisessa ympäristössä, nukahdin pian tuntien olevani onnellinen ja siunattu.

Seuraavana aamuna heräsin klo 8.08 – uusi silmänisku sielultani – ja yritin nousta ylös. Jokin oli kamalan pielessä. Minua pyörrytti ja tuntui kuumeiselta ja pahoinvoivalta. Raahautuessani vessaan tuskissani, jalkani tuntuivat huterilta ja pää tyhjältä. Monumentaalisen "puhdistusepisodin" jälkeen onnistuin käymään pikaisesti suihkussa, ja sitten minun täytyi kontata lattiaa pitkin takaisin sänkyyni, kiroten pitkää matkaa massiivisessa sviitissäni.

Pääsin lopulta tyynylle, mutta tunnettuani uuden tuskallisen kouristuksen suolistossani, harkitsin leiriytymistä olohuoneeseen, joka oli parikymmentä metriä lähempänä vessaa. Kaiken kehostani tulleen nesteen myötä tunsin sulavani. En ollut koskaan ollut yhtä sairas elämässäni. Tuntui siltä, että kävin läpi monen kuluneen kuukauden tai jopa vuoden puhdistusta. Palellessani kylmän hien ja väristysten kera, olin mahdollisimman lämpimässä kylvyssä, kunnes hampaani lakkasivat kalisemasta.

Täristessäni jättimäisessä sängyssäni, mieleni kiersi ympyrää ja yhtäkkiä olin vihainen. Mitä olin tehnyt väärin? Tietysti aloin syyttää viimeistä ateriaani – ja vielä hemmetin kallista kaiken lisäksi! – katkarapuja, viiniä – tuplakallista, hemmetti! – uskomatonta määrää sokeria siinä munavanukkaassa, johon olin sortunut lopuksi. Hemmetti sinua, ahne tyttö! Pelkkä ajatus sai tuntemaan, että halusin oksentaa – kaikki tuo kallis nautinto nyt vessasta alas, hemmetti!

Vihani kasvoi. Pieniä yksityiskohtia ja muistoja muista tukahdutetuista kiukuistani tuli esiin, ja halusin kuristaa kaikki huonojen tuntemusteni aiheuttajat, nykyelämässä tai entisissä. Kaiken tuon vihan myötä tunsin vahvistuvani vähän. Onnistuin nousemaan taas ylös ja menin massiivisen huoneen poikki kaukaiseen minibaariin hakemaan vesipulloja yöpöydälle. Olin edelleen täynnä raivoa, mutta myös janoinen, tyhjä ja nyt uskomattoman väsynyt noista viime ponnisteluista.

Ollessani takaisin sängyssä kietoutuneena kaikkiin peittoihin, jotka löysin, yhtäkkiä heräsi kysymys: "Luulitko oikeasti, että olit integroinut kaikki vihaiset aspektisi, hmm? Typerä tyttö. Ala hengitellä ja tuki suusi!" Sallin itseni tuntea kaiken tuon vihan taas, sekä itseäni ja kaikkia niitä kohtaan, joita syytin huonoista tunteistani. Vaati pitkän session hengittämistä ja kamppailemista ja irtipäästämistä, ennen kuin rentouduin ja tunsin, että paljon asioita oli vapautettu. Olin uupunut.

Nyt oli myöhäinen ilta, ja koska minusta näytti lopultakin tuntuvan paremmalta, ajattelin mennä seuraavana päivänä ulos nauttimaan auringosta ja raikkaasta ilmasta. Ei puhettakaan! Seuraavana aamuna minulle nousi yhtäkkiä polttava kuume, kehoani särki joka puolelta enkä pystynyt liikkumaan. Itse asiassa keho tuntui poissaolevalta ja reagoimattomalta – pystyin kääntämään päätäni vain oikealle, jossa suuret ikkunat näyttivät minulle loputtoman ja kimmeltävän meren. Toivoin aurinkolasejani auttamaan voimakkaan valon kestämisessä, mutta tiesin, että oli parempi pysyä paikoillaan, sulkea silmänsä ja nukahtaa.

Mieleni huusi: "Mikä minussa on vikana? Aivoverenvuoto?" Ja sitten monta hyvin vanhaa noloa tilannetta tuli mieleeni. Halusin juosta piiloon jonnekin, mutta noita muistoja tulvi kuin toivottomana aaltona, ja huusin epätoivoisena. Olin kauhuissani siitä, että tunsin olevani halvaantunut, ja häpeissäni hyvin monista asioista, joita olin käynyt läpi elämässäni ja lakaissut maton alle. Olin luullut, että se kaikki oli selvitetty ja ratkaistu, myös unohdettu jo kauan sitten. Nyt tunsin syyllisyyttä olettamuksestani, että olin "parantunut" noista huonoista tunteista ja kokemuksista.

Minut pakotettiin palaamaan kaikkiin suhteisiini, avioliittoihini, poikiini, rakastajiini, työtovereihini, ystäviini, perheenjäseniini, henkisiin ryhmiini ja myös potilaisiini. Minulla oli vain aikaa ja hiljaisuutta antaa niiden tulla, ja ne kaikki olivat jonossa piinatakseen minua. Miten olin voinut ajatella ja sanoa tätä ja tuota A:lle ja B:lle? Miten olin voinut kohdella huonosti niin hyvää ihmistä? Miten olin voinut olla niin vaativa C:n ja D:n kanssa ja epäonnistunut olemaan myötätuntoinen ja kärsivällinen E:n ja F:n kärsimysten osalta? Miten olin voinut epäonnistua sellaisessa diagnoosissa tai menestyä vain niin vähän siinä ja siinä tapauksessa koko tahrattomalla urallani? Miten olin voinut antaa itseni kärsiä niin epäreiluista nöyryytyksistä ns. henkisessä ryhmässä, vain pitääkseni kiinni oletetusta roolistani "hyvänä opetuslapsena" ja nöyränä ja henkisenä ihmisenä? Syyllisyyden- ja häpeäntunne kasvoi kuin lyijyviitta harteilleni raivon rinnalla. Itkin ja nyyhkytin tyhjyyteen, nukahtaen lopulta täysin uupuneena.

Toinen päivä. Heräsin samaan aikaan klo 8.08. Kehoni tuntui toipuneen – ei enää kipua, ei lainkaan nälkä, tarvittiin vain paljon vettä. Kurkottaessani vesipulloa huomasin, että tuskin sain pääni ylös tyynystä. Pieninkin liike aiheutti huimausta ja pahoinvointia. Mitä ihmettä nyt oli tekeillä? Olin edelleen kuumeinen eikä minulla ollut yhtään energiaa. Pitkä matka vessaan oli tuskaa, ja kirosin taas kerran tuota valtavaa sviittiä. Pitäisikö minun soittaa apua? Pyytää pienempi huone?

Päästyäni taas sänkyyn tarkastelin tilannettani. Tässä sitä oltiin kauneimmassa sviitissä, jota olisin voinut toivoa, ja minusta tuntui kuin kuolleelta koiralta! Minulla oli voimaa vain antaa sen tapahtua. Tiesin jossain sisälläni, että oli menossa prosessi ja minua usutettiin käymään se yksin läpi. Minulla ei ollut paljon vaihtoehtoja – ei ole paljon, mitä voi tehdä, jos makaa sängyssä eikä pysty nostamaan edes päätään. Huomasin käyväni taas läpi kaikki demonini, mutta tällä kertaa vähemmän pelon kera ja siunatun unisuuden tyynnyttäessä minua. Se pitkästä toisesta päivästä.

Kolmas päivä oli samanlainen. Sama heräämisaika, vessa, suihku, vesi, sänky. Kaunis näkymä oikealla puolellani, tyyni ja aurinkoinen päivä ulkona. Hereillä ollessani kuuntelin kaikki merabhit, jotka pystyin, ja "nukuin" koko pitkän päivän tai menin muuntuneeseen tilaan, jossa mieleni tuntui toimivan hyvin hitaasti. Kuume nousi niin korkeaksi, että silmiä poltti ja pystyin tuskin avaamaan niitä. Parempi vaipua uneen ja unohtaa kaikki. Huomasin, etten oikeastaan pelännyt tuota jatkuvaa prosessia. Hylkäsin vain itseni mestarini käsiin. Adamuksen kaunis ääni oli siinä minua varten, ja minusta tuntui kummallisen tyyneltä. Hienotunteinen siivooja tuli sisään, täydensi hiljaa vesivaraston ja hymyili kommentoimatta mitään. Kummallista. En muistanut edes pyytäneeni häntä tulemaan. Kenties hän tuli vaihtamaan liinavaatteet ja löysi minut sikeästä unesta, puolikuolleena.

Olin täysin tietoinen, että tämä oli valtava puhdistus ja irtipäästäminen. Parempi hyväksyä se ja olla sekaantumatta. Demonini olivat edelleen siinä, mutta nyt katselin niitä enimmäkseen tarkkailijana. Korkeasta kuumeesta huolimatta hengitin syvään ja vaivattomasti ja minulla oli kauniita syvän sisäisen yhteyden hetkiä. Tunsin niin valtavia rakkausaaltoja itseäni kohtaan, että annoin kiitollisuuden kyynelten virrata. Yhtäkkiä tulin terävän tietoiseksi siitä, että huijasin itseäni työlläni.

"Kauniista luomuksestani" huolimatta olin edelleen vieraan järjestelmän vankina, jotta saisin enemmän rahaa, kuin itse asiassa tarvitsin. Tuskallisen keskustelun jälkeen pelokkaasti pyörivän mieleni kanssa, päätin lopulta irtisanoutua tuosta tehtävästä ja luottaa itseeni. Se tuntui vakavasti otettavalta sitoumukselta, joten tartuin rohkeuteeni ja vannoin tekeväni sen heti, kun oli mahdollista. Kristallinkirkas päätös.

Tarkastelin koko kolmen päivän "kotitehtävääni", ja se tuntui valtavalta aspekti-integrointi- ja itseluottamussessiolta, siunatulta tauolta arvioida koko elämääni ja tehdä tärkeitä päätöksiä. En ollut tietoinen enkä huolissani siitä, mitä seuraava aamu toisi minulle – olin myös valmis jäämään hotelliin pidemmäksi aikaa tarvittaessa.

Heräsin viimeisenä aamuna samaan aikaan klo 8.08, ja minusta tuntui kummallisen hyvältä ja kevyeltä. Ei jälkeäkään kuumeesta, huimauksesta, pahoinvoinnista tai heikkoudesta – ei mitään indikoimaan, mitä olin juuri käynyt läpi. Olin virkeä, elpynyt ja valmis lähtemään, kuin mitään epätavallista ei olisi sattunut. Menin takaisin kaupunkiin ja tein viimeisen vuoroni sairaalassa. Se oli rauhallisin vuoro, joka minulla oli koskaan ollut. Yhtäkään potilasta ei ilmestynyt koko pitkän päivän aikana. Sitten pakkasin tavarani lopullisesti, irtisanouduin tehtävästä enkä koskaan palannut.

Olen kertonut tämän tarinan useita kertoja Aspektologia-oppilailleni esimerkkinä integrointiajasta, jonka sisäisen mestari järjestää, kun olemme todella valmis sallimaan sen. Nyt tiedän paremmin käytyäni Threshold-kurssin neljä vuotta sitten ja myönnän, että lohikäärmeeni aiheutti raivokkaan keskeytyksen elämäni juuri tuolla hetkellä. Olisin voinut koristella sitä vähän lisää, jos olisin tiennyt sen silloin, mutta tuo muisto tuli mieleeni hyvin voimakkaasti kuunnellessani taas "ProGnostin 2014" sessioita ja Adamuksen tarinoita. Usko minua – tiedän, miten totta se on, mistä hän puhui!

Miten uskomaton kokemus minulla olikaan! Vaalin sitä niin paljon, että halusin jakaa sen, erityisesti uusien tulokkaiden kanssa. Älkää vastustako lohikäärmettä! Avautukaa ja hengittäkää se sisään. Sallikaa se luottaen loputtomasti. Se on ystävä, ei demoni.

Ja sallikaa minun antaa toinenkin neuvo: älkää lähtekö mihinkään Adamuksen ehdottamaan kotitehtävään seksikkäiden ja silkkisten pitsiyöpaitojen kanssa. Ne voivat mennä pilalle odottamattoman runsaasta hikoilusta!

*******

Asuttuaan ja työskenneltyään ortopedinä Afrikassa ja Portugalissa ja matkusteltuaan ympäri maailmaa, Placidia on asettunut lopulta lähelle Lissabonia. Hän on ollut Crimson Circlen syventävien opintojen opettajana Portugalissa, Espanjassa, Italiassa ja Kolumbiassa, ja hänen suurin ilonsa nyt on olla mukana upean kirjaston jättämisessä tulokkaille kääntämällä aineistoa portugaliksi. Placidia sanoo: "Tänä mestaruuteemme astumisen uskomattomana aikana, etuoikeuteni on nauttia ajastani, tarkkailla tätä hullua maailmaa, hymyillä, jakaa kauniita kokemuksiani ja nostaa hyvällä viinillä malja elämälle!" Placidiaan voi ottaa yhteyttä sähköpostilla (linkki virheellinen).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.