PIDÄ OLUTTANI

Kirjoittanut Maria Chambers (soulsoothinsounds.wordpress.com)
22.5.2020
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Ikuisena sieluna, ennen tätä elämää tällä sinisellä pallolla, minua varmaan varoitettiin joistain haasteista, joita kohtaisin. Kuten, koska halusin inkarnoitua naisena (koska näin heidät uusina tietoisuusjohtajina), kohtaisin epäoikeudenmukaisen patriarkaattijärjestelmän, joka ei vielä alkuunkaan kohtele naisia täysinä ihmisinä. Ja koska olen hyvin luova, se auttaisi minua ilmaisemaan sieluani, mutta se ei olisi mahdollinen tapa ansaita elantoa. Luova henki ei ole täällä korkeasti palkittu.

Sitten on ennakkoasenne niitä kohtaan, jotka ovat esoteerisempia luonteeltaan. Ja minun täytyisi kohdata myöhemmin elämässä joitain erityisen haastavia ongelmia, jotka käytännössä suistaisivat minut raiteilta.

Sieluna olin vain: "Mihin laitan allekirjoitukseni? Olen valmis, enkä malta odottaa, että pääsen sinne! Pitäkää taivaallista oluttani!"

Mutta ihmisenä nyt, kun olen täällä ja käyn läpi kaikkea sitä, olen melko varma, että en olisi nostanut kättäni ja olisin sanonut sielulleni … "haista sinä vi**u ja se koiranaamainen poni, jolla ratsastit sisään".

Mutta kohtuuden nimissä sanottakoon, että jos kaikki riippuisi suuremmassa mittakaavassa täysin meistä ihmisenä, mikään ei koskaan kehittyisi, eikö totta?

Älä käsitä minua väärin, ilman ihmistä sielu ei voisi kokea tätä aika-avaruustodellisuutta. Emmekä koskaan voisi siemailla tummapaahtoista lempikahviamme. Tai nauraa. Tai leikkiä sanoilla. Ihmiset ovat parhaita siinä, koska he ovat kulkeneet aioneita omissa sandaaleissaan. He osaavat nauraa itselleen paremmin kuin kukaan.

Ja tietysti on koko tämä valaistumisjuttu. Siis luojan kiitos, ei ollut ihmispersoonallisuuden asia tehdä suuria päätöksiä, kuten ottaa vastaan uusi tietoisuus. Ei ottaa sitä vastaan kuin vastustajaa painiottelussa tai jalkapallopelissä, vaan ottaa se vastaan ruumiillistaen sen.

Vaikka toisinaan tuntuu taistelulta ihmisen ja ikuisen itsen välillä, eikö vain? Joinain päivinä tuntuu siltä, että olemme valmiita heittämään tuon maankuulun pyyhkeen kehään.

Mutta sitten oivallamme, ettemme oikeasti taistele enää mitään vastaan, erityisesti omaa mieltämme. Ja se on hyvin syvällinen hetki. Se saa kaiken mitä kävimme läpi ja ehkä käymme edelleen läpi, näyttämään yhtäkkiä merkityksettömältä.

Kuin millään siitä ei olisi enää merkitystä. Eikö se ole vapauttavaa? Kun et tunne enää investoineesi mihinkään siihen. Tämän planeetan historia ja oma historiasi ihmisenä on vain kaunis tarina.

Olisit voinut lukea sen satukirjasta. Sellaisesta jossa on kauniita kuvia lohikäärmeistä ja linnoista ja eläimistä metsässä.

Mutta tiedät, että on aika laittaa se hyllyyn tai setripuulipastoon.

Meillä kaikilla on kiehtovia tarinoita. Voisimme kaikki kirjoittaa mukaansatempaavia kirjoja ja saisimme luultavasti paljon lukijoita. Mutta sydämessä tiedämme, että noilla tarinoilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka olemme. Voi, ne muovasivat elämiämme ihmisenä. Ne vaikuttivat valintoihimme. Aiheuttivat haavoja.

Ja nuo tarinat loivat viisautta. Ja tuosta viisaudesta sielumme on kiinnostunut, ei mistään yksityiskohdista. (Joskus ihmiset ovat huolissaan muistinsa menettämisestä, mutta niin on suunniteltu, koska kyse on hetkessä olemisesta uudessa tietoisuudessa.)

Olemme ymmärrettävästi käyttäneet noita tarinoita oikeutuksena sille, missä olemme elämässämme. Olen itse käyttänyt niitä aika ajoin.

Mutta kyse ei ole myöskään menneisyytemme nujertamisesta. Ei lainkaan. Voimme kunnioittaa menneisyyttämme. Mutta emme voi käyttää mitään siitä määrittämään, miksi tunnemme olevamme jumissa. Koska tiedämme, että se on vain tarina. Ja tiedämme, kuka olemme.

Ja jos käytämme menneisyyttämme oikeuttamaan, miksi emme rakasta itseämme enemmän, saamme roppakaupalla sympatiaa. Koska on vaikeaa rakastaa itseään maailmassa, joka näkee ihmisen syntisenä. Alhaisena. Tarvitsevana todistamaan arvokkuutensa, jonka kriteerit tuntuvat muuttuvan paljon, eikö vain?

On vaikeaa olla täällä näin tiheässä ja kovassa ympäristössä. Niinpä minulla on paljon myötätuntoa itseäni kohtaan siinä mielessä.

Mutta tiedän myös, kuka olen. Tiedän, etten ole vain ihminen kaikkine rajoituksineen. Ja kun teen siitä totuuteni joka päivä enemmän, olen myös hämmästynyt siitä, miten kaikki muu tuntuu häipyvän taustalle. Ei 24/7, mutta riittävästi tekemään täällä olemisesta uskomattoman kokemuksen.

Löydämme, että matka oli kaunis tarina ja yksinäisyys on illuusio. Ihminen tuon pelokkaan mielen kera on ollut traumatisoitunut. Ymmärrettävästi. Mutta on siunaus, että se kaikki on mielen luomusta ymmärtääksemme, kuka oikeasti olemme.

Ja että aivot kaikkine harmaine massoineen ei ole se osamme, joka on ohjaksissa uudessa tietoisuudessa. Luojan kiitos, koska mentaalinen sfääri on melko väritön ilman ikuisen itsemme spektriä.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.