Raportointijumi

Torstai 7.6.2012 klo 18:39 - Adonai / Marja

Olen harmitellut tätä jumissa olemisen olotilaa ja sitä, etten saa toteutettua omaa ’missiotani’. Missionihan on se, että vaikka mielestäni on mahtavaa miten moni löytää henkisyyden elämäänsä tekemällä jotain radikaalia, esim. jättämällä päivätyönsä ja muuttamalla Intiaan, niin minä haluaisin kuitenkin ohjata meitä ”taviksia”, normaaliarkea eläviä ihmisiä siihen, miten henkisyys voidaan integroida myös tällaiseen tavalliseen tapaan olla ja elää. Mutta tavisarjen eläminen pitää minut liian kiireisenä missiolleni! Yhdistelmä kokopäivätyö ja pienet lapset pitävät minut niin työllistettynä, että ehdin kyllä lukea ja opiskella henkisiä asioita ja prosessoida niitä hurjalla tahdilla omassa sisimmässäni, mutta en ehdi jakaa löytämiäni asioita muille. Mikä dilemma!

Aloin tätä asiaa äsken vähän pohdiskella ja tajusin kaksi asiaa, jotka ovat pitäneet minut jumissa ’raportoinnin’ suhteen. Toisaalta olen kaivannut sitä, että löytäisin jonkinlaisen kaikenkattavan kokonaiskuvan kaikista henkisyyteen liittyvistä asioista (’kokonaisteorian’), johon arkielämääni ja oman tieni etsintää peilaisin. Ja toisaalta olen kuitenkin niin tiedonjanoinen, että kun oivallan yhden asian niin se poikii heti pari kolme uutta asiaa, joita on heti lähdettävä tutkimaan, eikä tämä tiedon etsiminen lopu ikinä!

Joten ajattelin kokeilla sellaista, että hyväksyisin sen, että minä olen näiden asioiden opiskelija ja sellaisena pysyn lopun ikäni. ’Valmista’ minusta ei (toivottavasti) tule ikinä. On vain siedettävä se tosiasia, että löydän aina uutta tietoa, mikä muuttaa aiempia käsityksiäni. Se on kuin kaleidoskooppi: yksi pieni tiedon muru voi liikauttaa ja muuttaa koko kuvaa.  

Ja kun etsin omaa tietäni kohti ’totuutta’, niin tuskin kukaan muu seuraa täysin tätä samaa polkua, joten ei se niin haittaa, vaikka mutkittelen ja kynnän välillä ojia myöten – omapahan on polkuni! Ehkä voin tarjota hyvät naurut niille, joiden kulku on vähän suoraviivaisempaa…

Joten ehkä keskeneräisyyteni ei tarvitsisi estää minua kertomasta tiedon ja totuuden etsinnöistäni. Näin toivon. Joten katsotaan, jos nyt kuitenkin ehtisin jossain välissä vähän raportoida… Yritetään.

1 kommentti .

Celia Fenn Suomessa

Keskiviikko 23.5.2012 klo 11:04 - Adonai / Marja

Sain tällaisen viestin ja laitan sen teillekin tiedoksi:

 

CELIA FENN SUOMESSA heinäkuussa    

Valmistautuminen 2012-portaaliin Arkkienkeli Mikaelin ja valonmestareiden kanssa 

Moniulotteinen kokoontuminen Kauniaisissa 7.-8.7.2012 

 

Viesti Celia Fenniltä:


Nämä kuvat otettiin viime vuonna Helsingin lähellä ja ne muistuttavat minua aina Suomen kauneudesta ja siitä iloisesta ajasta, mitä vietin kanssanne 2011! (ks.www.starchildglobal.com).

 

Minulle on suuri ilo ilmoittaa, että palaan Suomeen heinäkuussa ja työskentelemme samassa kauniissa paikassa Kauniaisissa. Työ on jatkoa viime vuonna tehdylle työlle, vaikka kuka tahansa voi osallistua ja hyötyä tuosta kokemuksesta. Valmistaudumme yhdessä arkkienkeli Mikaelin kanssa muutoksiin, jotka vievät meidät joulukuussa 2012 galaktisen portaalin läpi uudelle maapallolle. 

Siellä on informaatiota ja aktivointeja arkkienkeli Mikaelin, Valonmestareiden sekä kauniiden Delfiinimestarienkeleiden kanssa, jotka jakavat kanssamme kauniin "delfiiniunta"-musiikin kautta, mikä on erityisesti kirjoitettu tätä tarkoitusta varten. 

Teille esitellään Kultainen ruusuportti seitsemänteen valoulottuvuuteen, Solariksen aurinkoneuvosto kahdeksannessa ulottuvuudessa ja Galaktinen valoneuvosto yhdeksännessä ulottuvuudessa sekä Uudeksi maaksi kutsutun Sinisen vesitähden Vanhimpainneuvosto ja Maan tilanhoitajaneuvosto. 

Siitä tulee intensiivistä ja jännittävää ja odotan innolla, että saan olla taas kanssanne! 

Olen käytettävissä myös muutamiin yksityiskonsultaatioihin maanantaina 9.7. 

Mai Niemi järjestää tilaisuuden ja voitte ottaa häneen yhteyttä paikkanne varaamiseksi seminaarista mai.niemi@welho.com ja 044 595 7476.

 

Käytännön tiedot seminaarista:

Aika: 7-8.7.2012, klo 10-17 la ja su 

Paikka: Petra, Pohjoinen Suotie 5A, 02700 Kauniainen 

Hinta: 1 päivä 120€, 2 päivää 220€ 
(voi maksaa myös kahdessa osassa, viimeistään 5.7.2012) 
Tili: Nordea 126335-561, viite: Celia Fenn 2012 

Ruokailu järjestetään 
Seminaari on englanninkielinen, mutta jos tarvitaan tulkkausta se pyritään järjestämään. 

Kysytyt henkilökohtaiset konsultaatio/kanavoinnit 9.7. Main luona Kauniaisissa 
Celia kanavoi mm. Arkkienkeli Michaelia ja Maria Madgaleenaa. 
40 min. tallennettuna CD:lle. Hinta 120€

21 kommenttia .

Ilon Liekki Festival

Tiistai 22.5.2012 klo 9:11 - Adonai / Marja

Tällainen juttu on tulossa Tampereelle, ajattelin mennä! 

ilon_liekki_festival.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

Kohti hyväksyntää, osa 2

Maanantai 7.5.2012 klo 14:17 - Adonai / Marja

Kun jokin aika sitten tajusin hyväksynnän tärkeyden, niin aloin sitä ihan tosissani harjoitella. Ja nyt voin kertoa, että se alkaa jo sujua! Tuntuu, että olen saavuttanut suuremman sisäisen rauhan kuin koskaan aiemmin. Ja miten yksinkertaisella tavalla: olen vain luovuttanut ja antautunut virran vietäväksi, todeten itselleni joka päivä moneen kertaan, että minä hyväksyn itseni ja asiat jotka minulle tapahtuvat, minä sallin asioiden virrata ja itseni virrata niiden mukana, ja vielä kaiken päälle minä nautin siitä, että virta vie ja minä saan vain kellua mukana! Antaudun – sallin – hyväksyn! 

Hyvä esimerkki kaikesta tästä on rakkauden kaipuu, joka riudutti minua koko talven. Kun vihdoin hyväksyin se, että koen tällaista tunnetta enkä enää pinnistellyt ja ponnistellut asian kanssa, niin riuduttava tunne alkoi helpottaa. Pystyin näkemään asioita tuon tunteen takana, kuten vaikeudet itseni rakastamisen kanssa. Nyt olenkin kääntänyt rakkauden kaipuuni itseni hyväksymisen opetteluksi. Harjoitan tätä uuta taitoa esim. kun olen kotona tukka pystyssä, lökäverkkarit jalassa ja mieleeni putkahtaa ajatus: ”Olenpa taas ’hemaiseva’ näky”. Käännän saman tien itsesoimauksen tietoiseksi ajatukseksi: ”Kyllä, olen aivan ihana suloisissa pöksyissäni!” 

Miksi, miksi olen aina tilaisuuden tullen soimannut ja vähätellyt itseäni, kun voin aivan yhtä hyvin ajatella itsestäni lempeitä ja kohottavia ajatuksia? Se ei ole keneltäkään pois jos minä omissa ajatuksissani pidän itseäni todella ihanana ja rakastettavana olentona. Millainen maailma olisikaan, jos jokainen pitäisi itseään suloisena ja hemaisevana ja rakastettavana olentona – ja kohtelisi toisia kuin he olisivat suloisia ja hemaisevia ja rakastettavia olentoja! 

Tätä uutta hyväksyvää asennetta on ollut osaltaan tukemassa Aija Virtaselta tilaamani henkinen astrologinen tulkinta. Tuntui todella hyvältä kuulla, mitä olen tullut tähän elämään oikein tekemään, ja todeta, että kyllä, olen aivan oikealla polulla. Juuri näin elämäni pitkin mennä ja juuri näitä asioita olen tullut tänne tekemään. Ja vielä kun sain kuulla, että suurimman osan hankalimmista tehtävistäni olen jo saanut hoidettua, niin teki mieli huokaista helpotuksesta. Jotenkin se pinnistely ja ponnistelu on ollut minulle niin luontaista, että sitä on tullut tehtyä ihan viime päiviin asti, vaikka voisin jo alkaa hellittää! 

Tuo Aija Virtasen tulkinta antoi minulle paljon mielenkiintoista tietoa mm. siitä, mitä entisiä energioita ja karmallisia asioita olen tuonut mukanani selvitettäväksi tähän elämään. Sain lisää ymmärrystä työ- ja perhe-elämääni liittyen, ja sain jopa apua ja uutta näkökulmaa ongelmallisiin isä- ja äitisuhteisiini – ja taas kerran vahvistuksen siitä, että kaikki elämässä tapahtuu juuri niin kuin kuuluukin tapahtua. Kun esim. isäni tuottaa aina vaan hankaluuksia ja pettymyksiä elämääni, niin sain Aijan tulkinnasta vahvistusta sille, että sekin tapahtuu aivan juuri niin kuin pitääkin: isäni opettaa minulle ihan koko ajan sitä, että ei kannata etsiä auktoriteettiä itseni ulkopuolelta – horjumaton energia johon voin aina luottaa löytyy itseni sisältä! Aiemmin isäsuhde on tuntunut taakalta, nyt näen siinä piilevän syvemmän opetuksen ja voiman!    

Tätä samaa asennetta olen nyt harjoitellut enemmän tai vähemmän tuloksekkaasti kaikkiin asioihin elämässäni. Asiat, jotka aiemmin olivat taakkoja, häpeällisiä muistoja tai muuten vaan mahdottomia hyväksyä, kääntyvät nyt mielessäni voimavaroiksi, upeiksi oppimistilanteiksi ja ainutlaatuisiksi kokemuksiksi. Ne ovat asioita, joiden avulla olen tullut minuksi. Ja minä hyväksyn sen, kuka olen.

Olen se, mikä olen, ja se on hyvä.

Se, mitä tapahtuu, tapahtuu, ja se on hyvä.

Tällaisessa ajattelutavassa joutuu kyllä hieman harjoittamaan oman mieltään, ihan tuosta vaan se ei onnistu. Mutta harjoittelemalla se alkaa luonnistua. Parhaiten osaan nähdä asioiden ”täydellisyyden” sellaisissa asioissa, joiden tapahtumisesta on jo vähän aikaa. Vaikeampaa se on tällä hetkellä tapahtuvien asioiden kanssa, mutta sitäkin harjoittelen. Usein auttaa jo se, että vaikeina hetkinä sanon itselleni: ”Antaudun – sallin – hyväksyn.” Joskus sisimpäni uskoo sen paremmin, joskus huonommin…  

***

Aija Virtanen, p. 044 5170669, aijavirtanen@saunalahti.fi. Syntymäkartan astrologinen tulkinta henkisen astrologian pohjalta. Suulliset tulkinnat Tampereella, Hämeenlinnassa ja Helsingissä. Myös kirjalliset tulkinnat.

5 kommenttia .

Ydinuskomuksia esiin ja rakkautta kehiin!

Perjantai 27.4.2012 klo 15:37 - Adonai / Marja

Jotain sitä sentään on oppinut! Viime kuukausi on ollut aivan samanlainen härdelli sekä töissä että kotona kuin tammikuussakin, mutta tällä kertaa olen osannut kuunnella itseäni enkä ole täysin romahtanut kaiken työn alle. Ja olen jopa pystynyt samalla pohtimaan henkisiä asioita, ja paljon onkin sillä rintamalla tapahtunut. Vielä enemmän tulen kertomaan viime aikojen tapahtumista seuraavissa kirjoituksissani, mutta nyt haluan tuoda esiin asian, jota sekä minä että monet ystävistäni käymme läpi: alitajuisten ajatus- ja käyttäytymismallien nouseminen tietoisuuteen tarkasteltaviksi ja putsattaviksi.

Sillä tämä kevät on ollut monelle meistä mielenkiintoista aikaa, kun sellaiset syvät ydinuskomukset ja –käsitykset itsestämme, joita emme ole edes tajunneet tai muistaneet olemassa oleviksi, pulpahtavat pintaan. Monet näistä ydinuskomuksista liittyvät kyvyttömyyteemme rakastaa ja hyväksyä itseämme. Niin minullakin.

Minä nimittäin luulin ihan tosissani, että hyväksyn itseni ihan kokonaan. En tiedostanut lainkaan, että minussa on iso osa, josta en pidä. Olen jo jonkin aikaa tiennyt, että minulla on joku ihme lukko, joka estää rakkauden kokemisen. Mutta en millään päässyt käsiksi tuohon lukkoon. Kunnes vähän aikaa sitten tajusin mikä se oli. Tajusin, että noin viiden vuoden ajan, kun lapseni olivat pieniä ja meillä oli tosi vaikeaa, niin olin koko ajan niin univelkainen, väsynyt ja totaaliuupunut, että en pystynyt olemaan oma kauniisti käyttäytyvä itseni. Päinvastoin, kiukuttelin tosi paljon ja olin kärsimätön, vihainen ja masentunut. Siis erittäin sietämätön ja vastenmielinen, ainakin omasta mielestäni.

Enkä usko, että kukaan joka elää kanssani kun olen tuollainen, voisi minua rakastaa. Siis toisin sanoen: minä itse en voi hyväksyä itseäni, jos käyttäydyn rumasti. Hyväksyn kyllä itseni silloin, kun käyttäydyn nätisti, olen pitkäpinnainen, lempeä ja ymmärtävä ja vielä näytänkin nätille. Mutta kun se ruma ja uupunut puoli minusta tulee esille, niin sitä en voi hyväksyä. Vaikka syy tähän olisi täysin ymmärrettävä: olosuhteista johtuva syvä väsymys, synnytyksenjälkeinen masennus, työuupumus jne. Silti soimaan itseäni enkä voi hyväksyä tätä rumaa ja pimeää puolta itsessäni. En voi hyväksyä sitä, etten aina ole kyennyt käyttäytymään läheisilleni nätisti. Enkä siksi voi rakastaa itseäni täysiä ja ehdoitta.

Ja tähän liittyy kaksi alitajuista ydinkäsitystä, joita olen kantanut mukanani vuosikymmenet ja nyt yhtäkkiä jälleen ”muistanut”: 1) Jos hankkii lapsia, on oma mielihyvä ja onni jätettävä sivuun, jos lasten etu sitä vaatii 2) Minä olen sellainen ihminen, jonka itsehillintä on murtumaton, tapahtui mitä tapahtui. Nämä molemmat käsitykset ovat tulleet osaksi minua jo lapsuudessa ja olen kantanut niitä mukanani tähän päivään asti, vaikken ole niiden olemassaoloa muistanut kuin vasta nyt. Näen erittäin selvästi, miten nämä käsitykset ovat synnyttäneet sitä todellisuutta, jossa olen elänyt. Ja nyt sitten olenkin joutunut katselemaan näitä käsityksiä ja miettimään, että ovatko ne yhä relevantteja ja haluanko yhä kantaa niitä mukanani. Enkä ole enää yhtään samaa mieltä näiden lapsuudenaikaisten käsitysten kanssa! Ihanaa päästää näistä irti!  

Mutta itsensä rakastaminen, sen kanssa täytyy vielä jatkaa ”vähän” töitä. Samoin monet ystäväni työskentelevät juuri nyt tämän teeman kanssa, vaikkakin meillä kullakin asia näyttäytyy hieman vaihtelevilla vivahteilla – yhdelle asia näyttäytyy oman itse arvostamisen opettelun kautta, toisella kyseessä on oman itsen rankaisusta luopuminen ja kolmannella teemaan kietoutuu turhasta syyllisyydestä poisopettelu.

Ja vaikka tämä asia onkin aikamoinen klisee ”On hyvä arvostaa ja rakastaa itseään ja hyväksyä itsensä, myös ne rumimmat puolensa”, (olenkin huomannut, että monesti suurimmat oivallukseni elämän suhteen ovatkin juuri kliseitä, tai sitä, että olen syvällisesti tajunnut, mitä klisee todella tarkoittaa), niin silti uskon, että tässä on minulla se suuri opin paikka. En tiedä tarvitseeko tämän asian suhteen tehdä vielä jotain, vai riittääkö se, että olen huomannut asian ja hyväksynyt sen. Nähtäväksi jää! 

12 kommenttia .

Kohti hyväksyntää

Keskiviikko 22.2.2012 klo 18:22 - Adonai / Marja

Seuraavassa kirjoituksessani ei sitten ole yhtäkään originellia ideaa (onko minulla sellaisia ikinä ollutkaan…). Nyt vain referoin tekstiä, joka on saanut sydämeni laulamaan. Löysin nimittäin ”sattumalta” sivuston, jolla en ole aiemmin vieraillut: http://www.jeshua.
net/fi/. Olen käynyt läpi vasta sivuston ensimmäisiä tekstejä ja jo nyt asiat alkavat loksahdella kohdalleen. Ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella oloni on tyyni ja rauhallinen. Kaikki se, mitä tähän alle nyt kirjoitan, on asioiden ajattelemista ääneen – olen alkanut hahmottaa asioita, mutta ne eivät ole vielä kunnolla selkiytyneet, joten pyörittelen niitä tässä toivoen, että ääneen ajattelemalla selkeys alkaisi vähitellen löytyä. 

Olen alkanut ymmärtää, että viimeaikainen kaipuuni lepoon ja hemmotteluun on ollut aivan aiheellinen reaktio kokemaani uupumukseen ja sisäiseen tuskaan. Mistä sitten kaikki tämä väsymys ja tuska on pohjimmiltaan kummunnut? Siitä, että olen alkanut siirtyä elämään sydämeni kautta. Tämä siirtymä kiihtyi viime marraskuussa. Tällöin aloin oikein voimalla janota siirtymistä egon, pään, järjen ja logiikan maailmasta sydämen, tunteen, ilon, nautinnon, mielihyvän ja rakkauden maailmaan. Vaan siirtyminen ei tapahtunutkaan ihan tuosta vaan. Kun aloin avata sydäntäni, niin myös kaikki sinne kertyneet haavat alkoivat tulla näkyville. Seuraavaksi kokemani sisäinen tuska heijastui ulkoiseen ympäristööni aiheuttaen hankaluuksia ja vaikeuksia. Seurauksena oli suuri hämmennys ja tunne siitä, että kaikki elämän suuntaviivat katosivat.

En tiedä mistä se tarve alkaa elää sydämen kautta oikein kumpusi. Tiesin vain, että jollain lailla tukahdutin sisimpääni ja sydäntäni, ja elin aivan liikaa käyttämällä maskuliinista energiaa. Näin käy hyvin monelle, miehelle ja naiselle, sillä nykyinen työelämä vaatii lähes yksinomaan maskuliinisen energian käyttöä. Missä on maskuliinisen ja feminiinisen energian tasapaino? Ainakin minä aloin kaivata tasapainoa. Kaiken suorittamisen, kilpailemisen ja tulosvastuullisuuden ristipaineissa aloin janota omaa feminiinistä puoltani, naisen voimaa, pehmeyttä, herkkyyttä, tunteellisuutta ja intuitiivisuutta. Ja hemmottelua ja kauneutta. Ja välillä ihan pelkkää olemista. Ja hiljaisuutta. Halusin antaa sydämelleni mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja tämä mahdollisuus tuntui avautuvan feminiinisen energian kautta. Vaan kauhea hämmennys ja epätoivo tulivat hienojen suunnitelmieni tielle ja jättivät minut ihmettelemään, että mitä hemmettiä nyt teen väärin. 

Samaan aikaan kun kamppailin ”Miten minun oikein pitäisi elää” – kysymysten kanssa, niin pyrin kuitenkin kaikesta huolimatta olemaan ”hyvä” ihminen, joka tekee, sanoo ja ajattelee hyviä, positiivisia, rakentavia ajatuksia, sanoja ja tekoja. Vaan nyt sen tajusin: pyrkimällä olemaan ”hyvä” saatamme aivan yhtä lailla tukahduttaa todellista olemustamme ja sisimpäämme kuin silloin, kun olemme egon ohjaamia, itsekkäitä ja ajattelemattomia. Tarkoituksemme ihmisenä ei ole olla ”hyvä” tai taistella valolla pimeyttä vastaan. Tarkoituksemme on havaita ja kokea sekä valo että pimeys, ja sen jälkeen hyväksyä ne molemmat. Näin pääsemme niiden yli, seuraavalle tasolle. Luomme jotain uutta. 

Ja jos matkan varrella käy niin kuin minulle kävi, että kun aloittaa todellisen sisimpänsä kohtaamisen ja pintaan lävähtääkin epämääräinen paha olo, niin voi olla, että tällöin täytyy pysähtyä ja antaa itselleen hoivaa ja hellyyttä. Eikä tässä pysähtymisessä, sisäänpäin kääntymisessä ja hemmottelulle antautumisessa ole kyseessä mikään oikean elämän välttely tai henkisyydestä tipahtaminen, niin kuin olen luullut, vaan tarpeellinen läpikäytävä vaihe. Koska tarkoitus on alkaa opetella hyväksyntää, niin tämäkin sydämen haavojen esiin lävähtäminen on mahdollista hyväksyä, niin kuin on mahdollista hyväksyä ne toimet, joita on tehtävä oman sisimpänsä hoivaamiseksi ja ravitsemiseksi.   

Olen nyt muutaman päivän ajan harjoitellut totaalista hyväksyntää, ja se tuntuu ihanalta! On niin vapauttavaa havaita ajattelevansa tai tuntevansa jotain, jonka aiemmin on tuominnut hölmöksi tai pikkusieluiseksi ja sitten vain kerta kaikkiaan hyväksyä se. Kun havaitsen jotain, jonkun ajatuksen tai tunteen sisälläni, niin en arvioi sitä mitenkään. Sanon vain mielessäni: ”Nyt ajattelin ajatuksen X, nyt koin tunteen Y.” Ilman minkäänlaista tuomitsemista. Vain havainnointi ja hyväksyntä. Mielenkiintoista ja erittäin vapauttavaa. Mitähän tästä vielä seuraa? 

9 kommenttia .

Tyhjän päällä

Perjantai 10.2.2012 klo 15:31 - Adonai / Marja

Nyt olenkin mielenkiintoisessa paikassa omassa elämässäni. Kaikki suuntaviivat ovat kadonneet ja leijun aivan tyhjän päällä. En tiedä, miten tätä elämää pitäisi elää! Tiedän ainoastaan sen, että se tapa, jolla olen elänyt 40 vuotta, ei toimi. Vaan uuden tavan löytäminen ei onnistu ihan tuosta vaan, joten juuri tällä hetkellä olen kerrassaan hämmentävässä tilanteessa. En osaa elää tätä ihmisen elämää. Hmmm. 

Tajusin oman elämäntapani kestämättömyyden, kun vedin itseni oikein kunnolla piippuun tammikuun aikana. Töissä oli erittäin kiireinen ja vaativa projekti, joten tein töitä putkeen 28 päivää, usein yötä myöten. Samaan aikaan yritin toipua neljännestä perättäisestä angiinasta ja kaiken lisäksi olin yksin pienten lasteni kanssa lähes koko kuun. Näillä keleillä jouduin lämmittämään taloamme puilla päivittäin, ja lumitöitäkin oli jossain vaiheessa oikein kiitettävästi. Jo tammikuun alkupuolella totesin, että nyt eivät voimavarani riitä tähän, vaan mitäs teet, kun hommat on hoidettava. Joten jatkoin vain järjetöntä aherrusta. 

Kun sitten tammikuun lopulla parisuhdeongelmat levähtivät pintaan oikein kunnolla, niin sitten uupumus iski päälle. Totesin, että jos en nyt vaihda kurssia, niin seuraavaksi iskee masennus ja sitten olenkin kivasti poissa pelistä ja pidemmän aikaa. Pohdin uupumuksen keskellä itseäni ja omaa tapaani elää, ja tajusin, miten aina uudelleen ja uudelleen ajaudun tähän samaan tilanteeseen. Pystyn tarpeen vaatiessa olemaan erittäin tiukka ja ankara itseäni kohtaan ja ohittamaan oman hyvinvointini. Tällöin saan paljon aikaan ja pärjään, oli tilanne mikä tahansa, mutta pidemmän päälle tällainen tapa elää on kestämätön. Uuvun niin totaalisesti, että haluan vain pois täältä, pois tästä raskaasta elämisestä. 

Olen tähän asti ajatellut, että aikaansaavuus, sinnikkyys ja peräänantamattomuus ovat vahvuuksiani, vaan nyt aloin miettiä, että etteivät vaan nämä ”hyvät puoleni” ole ansa. Ehkä on mahdollista jäädä omien vahvuuksiensa koukkuun ja tällöin ne paisuvat yli kaikkien terveiden rajojen. Koska elän oikein kirjaimellisesti ruuhkavuosia, niin se tarkoittaa, että vaatimuksia sataa päälleni joka puolelta, tauotta. Tällöin on hyvin helppoa tipahtaa tolkuttomaan suorittamiseen. Minulta vaaditaan paljon, ellen minä tee asialle jotain. Ellen minä laita vaatimuksille rajoja ja pidä huolta itsestäni, niin ei sitä kukaan muukaan tee. 

Joten lopputuloksena päädyin siihen, että nyt on pikaisesti opeteltava uusi tapa olla ja elää, tämä tapa on kokeiltu ja nähty, ja tämä ei pidemmän päälle toimi. Vaan nyt olen hyvin hämilläni, koska en tiedä, että miten tätä elämää sitten pitäisi elää. Jotenkin se liittyy siihen, että olisi hyvä osata olla hyvä, hellä ja pehmeä itseään kohtaan, antautua, päästää irti ja antaa elämän viedä. 

Koska en ole vielä keksinyt, miten olisin ja eläisin, ja kaikenlaiset pohdinnat tuntuvat vain ajavan mieleni syvempään ahdistukseen, niin olen päätynyt siihen, että väistelen kysymystä parhaani mukaan. Yritän vain olla ja levätä, joka päivä, päälle satavista vaatimuksista huolimatta. Hankin Greyn anatomia-bokseja, niitä olen katsellut, ja hain kirjastosta koko Diana Gabaldonin tuotannon. Näiden avulla ohjaan itseäni pois suorittamisesta ja pakonomaisesta asioiden analysoinnista, ja vain olen, lepään, nautin. 

Toivon, että pian keksisin vastauksen siihen, miten minun pitäisi tätä elämää ja näitä ruuhkavuosia elää, mutta siihen asti olen tavoittamattomissa, ”hyllyllä”. Työt hoidan, leikin lasten kanssa, käyn kävelyllä, makoilen petissä lukien tai DVD:itä katsoen, tai lillun vaahtokylvyssä. Ei siis kovin ylevää, henkistä elämää, vaan jostain syystä aivan välttämätöntä, juuri nyt! 

32 kommenttia .

Juoksuhiekkaa

Maanantai 9.1.2012 klo 22:49 - Adonai / Marja

Yritän yleensä välttää omissa kirjoituksissani käyttämästä kanavoinneissa käytettyjä termejä ja tapoja ilmaista asioita, koska pyrin kirjoittamaan siitä, miten itse tulkitsen ja käytän kanavointeja tässä hyvin tavallisessa ja arkisessa elämässäni. Mutta nyt haluan kirjoittaa asioista ”oikeilla” termeillä. Olen nimittäin jälleen kerran joutunut pohtimaan erilaisia tietoisuuden tiloja eli ulottuvuuksia ja niissä elämistä. Kysymys kuuluu: Miksi sitä täytyy aina tipahtaa kolmanteen ulottuvuuteen, vaikka on jo välillä oppinut elämään neljännessä? Hemmetti soikoon! 

Tätä aaltoliikettä voidaan tietenkin kuvata muillakin termeillä (mielialan vaihtelut, hyvät ja huonot päivät, hormonaaliset vaihtelut, biorytmit jne.), mutta itse käytän nykyään eri ulottuvuuksien käsitettä, aivan niin kuin kanavoinneissakin tehdään. Se, että on oppinut viettämään aikaa neljännessä ulottuvuudessa, todella tuntuu siltä, että on oppinut uudenlaisen tietoisuuden tilan. Kaikki näyttää ja tuntuu samalta kuin ennen ja silti kaikki on aivan toisin. Tässä tietoisuuden tilassa kykenee tahtonsa voimalla hallitsemaan ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan. Universaalin rakkauden voiman tuntee sisällään, ja tätä valoa haluaa levittää hiljaa ja kauniisti ympärilleen. Sitä kykenee ymmärtämään arkisten tapahtumien syvällisen merkityksen. Sitä vajoaa hyvin helposti meditatiiviseen olotilaan, jossa tuntee yhteyden, yhtenäisyyden, ykseyden. Sitä ymmärtää, mitä ykseys ja rakkaus todella merkitsevät – se ei ole mitään liibalaabaa, sanahelinää, sinisilmäisyyttä tai nöyryyttävää uhrautuvuutta, vaan todellista voimaa, energiaa, hehkua ja riemua. Ja sitä kykenee valitsemaan tämän rakkauden, jokaisessa toimessaan. 

Ja mitäs sitten tapahtuu? Tipahtaa takaisin kolmanteen ulottuvuuteen! On taas kiinni ihmisdraamoissa, ahdistuksessa, vihassa ja katkeruudessa. Tuntuu, ettei omia ajatuksiaan ja tunteitaan pysty lainkaan kontrolloimaan, eikä suoraan sanottuna edes huvita sitä tehdä. Ja koska on jo saanut maistaa neljättä ulottuvuutta, niin tuntee itsensä suorastaan typeräksi, koska ei jaksa nostaa itseään sinne takaisin silkalla tahdonvoimallaan. Tästä syystä päälle lankeaa vielä itsesoimaus, mikä tietenkin kivasti pahentaa olotilaa. 

Välillä onneksi osaa ottaa ihan iisisti ja uskoo, että tipahduksellakin on joku tarkoituksensa, esimerkiksi vanhojen energiakuonien putsaus. Tai sitten kollektiivienergiat ja maapallon transformaatio vaikuttavat meihin ja heilauttavat tietoisuuttamme. Mikäs siinä, kyllä me kestetään. Kunnes kolmannen ulottuvuuden raskaus vie mukanaan. Se on kuin juoksuhiekkaa, siihen uppoaa, uppoaa, uppoaa…  

20 kommenttia .

Kuka sinä olet?

Keskiviikko 4.1.2012 klo 6:05 - Adonai / Marja

Kun olen syntyjä syviä pohtimalla löytänyt oman, yksilöllisen totuuteni maailmasta, olen alkanut myös yrittää elää sen mukaan. Minun totuuteni ja tapani elää ei varmastikaan sovellu kaikille, ja se tässä kaikessa onkin ideana. Jokaisen on jossain vaiheessa, jossain elämässä hyvä löytää oma totuutensa. Tai itse asiassa "löytää" on aivan väärä sana - oma totuus on päätettävä, se on valittava ja sitä on tahdottava elää.

Ja kun oman totuutensa rakennuspalikoita pohtii, on erinomainen ohjenuora se, että kysyy itseltään: "Miltä maailma näyttäisi, jos kaikki tekisivät näin? Olisiko sellainen mielestäni hyvä maailma?" 

Tällä tavalla olen etsinyt oman totuuteni rakennuspalikoita. Esimerkiksi suhtautumiseni kerjäläisiin hahmottui näin. Yritin pitkään muodostaa käsitykseni kerjäläisistä ja siitä, onko hyvä juttu antaa heille rahaa vai ei, sen mukaan, mitä asiasta minua fiksummat kirjoittivat. Yritin ymmärtää, mitä seurauksia rahan antamisesta on, kun asiaa tarkastellaan yhteiskunnan ja kansainvälisen politiikan tasoilta. Kun artikkeleita ja mielipiteitä asiasta löytyi laidasta laitaan, jäin hämmennyksen valtaan. Kadulla liikkuessani en tiennyt, antaako rahaa vai ei. Kunnes viime kesänä tajusin, miten minun on asiaa tutkittava: oman yksilöllisen totuuteni valossa. Ja minun totuuteni sanoo, että ihmistä on autettava. Piste. Aina ja kaikkialla. Näin haluaisin että joka ikinen ihminen maapallolla tekisi, joka hetki - auttaisi toista. Näin myös toivoisin, että minuun suhtauduttaisiin, jos itse olisin avun tarvitsija. En todellakaan haluaisi, että minulta evättäisiin apu vedoten joihinkin kylmiin, persoonattomiin yhteiskunnallisiin teorioihin tai taloudellisiin laskelmiin. Tai että vedottaisiin siihen, että vastuu asiasta on jonkun muun. Vastuu on aina jonkun muun.

Ja niin tein päätökseni, että minä autan. Sinä päivänä, jona päätöksen tein, kohtasin viisi kertaa avun tarvitsijan. Kun viidennen kerran jouduin kaivamaan lompakkoni laukusta kaiken kiireen keskellä, totesin itsekseni, että tämähän on ihan naurettavaa! Vaan en antanut periksi. Koin, että olen tehnyt päätöksen jonka kanssa voin elää ja sillä selvä, nyt sitten elän sen mukaan ja kaivan kuvetta. Siirsin illalla kaikki kolikkoni takin taskuun ja olin seuraavana päivänä valmis kohtaamaan uudet avun tarvitsijat. Vaan eipä heitä ole tämän jälkeen tielleni juuri osunut! Ihan kuin pelkkä päätöksen teko oli se, mitä tarvittiin. Nyt minä tiedän, mikä on totuuteni asiasta, ja maailma tietää sen myös. Se riittää minulle ja se näköjään riittää myös maailmalle.

Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi tämä yksi pieni päätös on tuntunut niin hyvältä. Luulen, että kyse on siitä, mitä tapahtuu, kun selkiyttää omat arvonsa ja alkaa sitten elää näiden arvojensa mukaista elämää. Ei piiloudu toisten tekemien arvomääritelmien taakse, vaan päättää omat arvonsa ja omat totuutensa, vaikka muut pitäisivät näitä arvoja ja totuuksia idioottimaisina, naiiveina tai epärealistisina. Sillä uskon, että ainut yleismaailmallinen ”määräys” on se, että eläisimme peräänantamattomasti ilon, myötätunnon ja lempeyden täyttämää elämää. Mitä tällainen elämä itse kunkin kohdalla sitten tarkoittaa, se on jokaisen oma valinta. Aivan kuin kaikkeus joka päivä kysyisi: ”Kuka sinä olet?” ja me päätöksillämme, uskomuksillamme, ajatuksillamme, sanoillamme ja teoillamme vastaisimme tähän kysymykseen. Joka päivä.

15 kommenttia .

Sisäisen hehkun voimaa

Torstai 22.12.2011 klo 11:58 - Adonai / Marja

Aika moni ystäväni käy juuri nyt läpi samoja teemoja kuin minäkin: vanhojen energiamöykkyjen voimallista puhdistamista, omanarvontunnon etsimistä, oman vahvuuden esilletuomista. Ikäviäkin asioita pulpahtaa eteen aivan yllättäen ja oman tahdon ilmaisua vaaditaan. Vaikka vanhojen energiamöykkyjen esiin tuleminen tuntuu kipeältä, niin ne on mahdollista kohdata ja läpikäydä ihan kaikessa rauhassa kun tietää ja tunnistaa, mistä on kyse. Tämä kuuluu nyt tähän aikaan, tätä työtä meidän kuuluukin tehdä.  

Ja vaikka kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja päälle vyöryy välillä aikamoistakin tunnemyrskyä, niin siitä huolimatta - ainakin itselläni - tuntuu tämä oleminen ja eläminen jotenkin helpommalta kuin aiemmin. Tämä johtuu siitä, että sisälläni on aivan uudenlaista hyväksyntää. Hyväksyn sen mitä tapahtuu ja sen mitä koen ja tunnen, ilman sen kummempaa vastustusta. Aiemmin vastustus ilmeni siten, että kaikki asiat piti ylianalysoida ennen kuin ne oli mahdollista hyväksyä. Koko ajan piti tavoitella syvää ymmärrystä. Nyt taasen on menossa sellainen vaihe, jossa ymmärryksen rinnalle on tullut rauhallinen ja lempeä hyväksyntä. Panen elämän merkille, huomaan sen mitä tapahtuu ja mitä koen, ja se riittää. Asiat virtaavat lävitseni, välillä voimallisestikin, ja silti kaikki on hyvin.

Tämä uusi hyväksyvä asenne on johdattanut minut pohtimaan ihmisten voimaannuttamista. Olen pyöritellyt mielessäni kysymystä: Miten saada ihmiset loistamaan? Miten saisin itseni loistamaan ja miten saisin muut ihmiset loistamaan? Miten kykenisin inspiroimaan jokaikistä kohtaamaani ihmistä niin, että hän alkaisi uskoa olevansa voimallisempi ja kykenevämpi kuin mitä hän on koskaan uskaltanut edes uneksia?

Tämä ajatus alkoi kyteä sisälläni, kun kaksi ystävääni, joita näen aika harvoin, kävivät luonani kylässä. He alkoivat puhua siitä, että olen heidän mielestään kaunis ja viisas. Vaikka ohitin ensin nuo puheet kohteliaisuushöpinöinä, niinkuin ihmiset aina tekevät, niin aloin jälkeenpäin miettimään, että miltä tuntuisi, jos ajattelisin ystävieni sanojen olevan totta. En ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia asioita. Sitä suhtautuuu itseensä arjen kiireessä ja pyörityksessä ajatuksin, joiden ajattelee olevan realistisia ja järkeviä. Ei ole aikaa jäädä pohtimaan "turhuuksia". Mutta ovatko arkiset, realistiset ajatukset kohottavia, inspiroivia tai sytyttäviä? Antavatko ne minulle voimaa? Saavatko ne sisäisen valoni loistamaan? Niinpä niin, eivät saa. Ja kuitenkin haluaisin loistaa, sillä tiedän, että se on tehokkain keino saada muut loistamaan. Valo tarttuu!

Ja kun aina puhutaan siitä, että rakastaminen lähtee siitä, että osa rakastaa itseään, niin kuinka usein sitä pysähtyy miettimään, mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mitä se tarkoittaisi, jos rakastaisin itseäni ja haluaisin suoda itselleni kaikki ne ihanat asiat, joita toivon rakkaimmilleni ja ystävilleni? Mitä jos en soimaisi itseäni, vaan kehuisin ja kannustaisin? Mitä tapahtuisi, jos pitäisin itseäni aivan ihanana ihmisenä, juuri nyt, tällä hetkellä ja tästä eteenpäin? Mitä tapahtuisi, jos ystävystyisin itseni kanssa?

Sillä kun hetken aikaa uskoin ystävieni sanoihin, niin sisälläni alkoi hehkua. Tunsin itseni ihanaksi ihmiseksi, ja tuo tunne laajensi olemustani. Tajusin, että olen ymmärtämässä jotain todella tärkeää. Se, että uskon olevani ihana ei tarkoita, että siihen sisältyy vertailua muihin. Voin aivan hyvin uskoa olevani ihana ja arvokas, ilman että ajattelen olevani jotenkin parempi kuin muut tai huonompi kuin muut. On mahdollista päättää, että jokainen on omalla tavallaan ihana ja omalla tavallaan viisas ja omalla tavallaan kaunis. Ja on mahdollista päättää ihan vaan kerta kaikkiaan pitää itsestään ja ajatella, että on viisas ja kaunis. Ja aivan ihana. Ja antaa tämän tunteen sytyttää sisäisen roihun palamaan!

Ja tämän sisäisen hehkun voi sytyttää aina kun haluaa, vaikka olisi kuinka väsynyt ja voimaton. Riittää kun kuvittelee hehkun syttyvän sisäänsä, vaikka sanoin: "Maailmankaikkeuden hehkuva energia syttyy sisälläni ja täyttää kehoni joka sopukan ja virtaa kauttani kaikkiin ihmisiin ja koko maailmaan." Ja kas kummaa, selkä suorenee ja hengitys syvenee ja katse kirkastuu. Ja sitä alkaa tuntea itsensä yhdeksi ihanaksi, hehkuvaksi, häikäisevän kirkkaaksi energiaroihuksi. Wau mikä kikka!

ROIHUAVAN HEHKUVAA JOULUA KAIKILLE!

5 kommenttia .

Rämpiäkö vaiko eikö?

Maanantai 19.12.2011 klo 15:41 - Adonai / Marja

Mieleeni tupsahti viime viikolla tällainen ajatus: "Elämässä ei ole pakko rämpiä. Riittää että elämän panee merkille." Olen päivittäin pohtinut tuota ajatusta ja sitä, olenko asiasta samaa mieltä. Ja tuntuu siltä, että olen. Tuossa ajatuksessa kiteytyy toiveeni siitä, miten haluaisin elämäni elää - tyynesti ja harmonisesti, mutta kuitenkin kaikenlaisia asioita rohkeasti kokien. Haluan siis olla valmis kokemaan mitä erilaisimpia asioita, mutta en halua rämpiä näissä kokemuksissa.

Niin kuin usein käy, niin nytkin pääsin heti kokeilemaan asiaa käytännössä. Sain kotona aikamoisen hepulikohtauksen ja minulle epätyypillisesti aloin huutamaan ja meuhkaamaan puolisolleni. Kun tilanne oli rauhoittunut ja karjumiset anteeksi pyydetty, jäin ihmettelemän oloani. En kokenut räjähdystäni mitenkään negatiiviseksi asiaksi, vaikka se oli aikamoinen järkytys tällaiselle rauhaa rakastavalle ihmiselle. Totesin vain, että jaaha, näin tapahtui. En rämpinyt tunnemyrskyssä vaan annoin sen tulla ja mennä. Tarkkailin tilannetta koko ajan hieman itseni vierestä ja näin, miten räjähdys näytti sulattavan jonkun sisälläni olleen energiatukoksen. Olin vähitellen ja itseltänikin salaa ajautunut tilanteeseen, jossa sallin itseäni kohdeltavan huonosti. Räjähdys avasi silmäni, sain omanarvontuntoni takaisin ja parisuhteeseen pääsi puhaltamaan raikkaampi ilma. 

Ymmärsin tässä tilanteessa vihdoin sen, mitä niin monet ovat minulle toitottaneet: ”Olisi hyvä jos olisit itseäsi kohtaan armollisempi.” Olen ihmetellyt, että miksi tätä samaa asiaa jauhetaan, kun otan jo mielestäni kaiken tosi iisisti enkä enää ruoski itseäni (juuri) ollenkaan. Aiemmin vaadin paljon enemmän, nyt kuuntelen voimiani ja pyydän heti apua, jos sitä tarvitsen. Vaan nyt ymmärsin, että armottomuus itseään kohtaan voi joskus ilmentyä siten, että ymmärtää ja huomioi toisia niin paljon, että jättää itsensä huomiotta ja arvotta. On niin helppoa olla helppo ja rakastava muita kohtaan, mutta samalla olisi hyvä muistaa rakastaa, arvostaa ja puolustaa itseään. Pitää huoli itsestään. Vahvasti, tiukasti ja peräänantamattomasti. 

Mikä siis ratkaisuksi? Tasapaino. Pitää huoli sekä muista että itsestä. Olla sekä nöyrä ja myötätuntoinen että vahva ja omanarvontuntoinen. Tarkkailla koko ajan sitä, miten kohtelee muita ja myös sitä, miten antaa muiden kohdella itseään. Ettei huomaamattaan antaudu tallattavaksi. Siten saattaa ajaa itsensä räjähdystilaan…

1 kommentti .

On se harmaata

Maanantai 12.12.2011 klo 15:47 - Adonai / Marja

Kun perjantaina kirjoitin tuon edellisen postauksen, tunsin olevani syvän rauhan ja harmonian virtauksessa. Olin todella kiitollinen, että sain kokea jotain sellaista, lähes ylimaallista voimaa ja varmuutta. Tiesin, että olen valmis tuleviin haasteisiin ja uskallan kohdata ne pystypäin. Mutta mitä tapahtui lauantaiaamuna? Heräsin todella kiukkuisena ja ärtyisenä. Koko eläminen tuntui väljähtyneeltä ja kaikki yritykseni muuntaa negatiivisuus positiivisuudeksi täysin idioottimaiselta temppuilulta. Mikään ei tuntunut hyvältä. Mitään ei huvittanut tehdä eikä mihinkään olisi ollut edes energiaakaan. Lapset kiukuttelivat, kotitöitä oli liikaa, uusiutunut angiina ei tunnu parantuvan, kaaduin portaissa…  

Jossain mieleni sopukoissa kuitenkin ajattelin, että nyt kannattaa pysyä ihan rauhallisena. Ajattelin, että joskus tällaisia olotiloja vaan tulee, ja ehkäpä voisin vaan yrittää tätä nyt sietää. Jos en pysty huonoja olotiloja juuri sillä hetkellä muuntamaan, niin minimoin vahingot eli en mene niihin liikaa mukaan. En keskitä ajatuksiani likaisenharmaiseen tunnelmaan vaan keskityn siihen tietoon, että ennemmin tai myöhemmin tämäkin olotila menee ohi.

Nyt kun kaksi päivää ”life sucks” –tunnelmissa on ohi, alkaa jo vähän helpottaa. Pohdin, että tulevatkohan nämä tällaiset olotilat itseni sisältä vai ulkopuolelta? Ainakin tällä kerralla tuntui siltä, että ulkopuolelta. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin näitä kosmisia energiavaihteluita, mutta nyt uskon, että tärkeintä tällaisten likaisenharmaiden energioiden läpi menemisessä on pyrkiä siihen, ettei oma sisus kauheasti tahriintuisi, vaikka rapa lentää ympärillä.

Mukavia tällaiset olotilat eivät ole. Joskus vaikeat haasteet ovat helpommin kohdattavissa pystypäin kun tällaiset epämääräiset ”paska fiilis” –päivät. Todellisten vaikeuksien edessä saa olla sankari, mutta silloin, kun kaikki on ihan hyvin ja silti kaikki tuntuu olevan ihan päin prinkkalaa, niin siitä on sankaruus kaukana. Sitä on vain luuseri, joka kieriskelee typerissä tunnelmissa eikä edes ole niin vahva, että kiskaisisi itsensä niistä ulos, vaikka hyvin tietää, että se olisi ainoa järkevä teko.

Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että haluan alkaa harjoitella oman tahtoni käyttämistä voimakkaammin. Olen varma, että pystyisin kiskaisemaan itseni harmaasta energiasta ulos tai ainakin lyhentämään sen läpikäymiseen kuluvaa aikaa, jos osaisin vahvemmin ilmaista oman tahtoni ja tehdä vahvoja ja hyviä päätöksiä, myös silloin, kun tunteet ja olotilat yrittävät hämärtää päätäntävaltaani. Tämä on treenikysymys – en ole tällaista juurikaan harjoitellut. Olen aina mennyt mukaan kuhunkin vallitsevaan olotilaan, sen kummemmin miettimättä, mistä olotila on tullut tai haluanko antaa sen tehdä pesän sisimpääni.

En onnistunut kovin hyvin tällä kertaa harmaan tunnelman karkottamisessa, mutta en ole myöskään koskaan aiemmin yhtä selkeästi tehnyt itselleni selväksi, miten haluaisin toimia tällaisissa tilanteissa. Olen keskittynyt pohtimaan suhtautumistani ”katastrofeihin”, enkä ole pohtinut suhtautumistani ”ikävään, harmaaseen arkeen”. Mutta nyt tiedän suhtautumiseni. En halua antaa epämääräisille ikäville fiiliksille valtaa.

Onneksi tänä viikonloppuna sattui olemaan yksi asia, joka vähän vei ajatuksiani pois huonosta fiiliksestä. Olen päättänyt opetella kutomaan sukkia, ja koska langatkin oli valmiiksi hankittu, niin nyt oli täydellinen tilaisuus ryhtyä hommaan. Tutkin netistä opetusvideoita ja aloitin, todella tutisevin käsin. Vaan äkkiähän sitä alkoi oppia. Pystyin illalla seurailemaan lasten touhuiluja samalla neuloen, ja uuden oppiminen ihan selvästi kohensi mielialaani. Tämän kikan taidan tallentaa muistipankkiini. Eli hommaan kotiin jotain pientä tarviketta uuden taidon opettelua varten, vaikka jotenkin piirtämiseen, maalaamiseen, askarteluun, käsitöihin tai nikkarointiin liittyvää, ja sitten kun seuraavan kerran huonot energiavirrat iskevät, upotan itseni uuden taidon opetteluun. Nyt keksin! Laitan nämä tavarat laatikkoon, johon kirjoitan: Pahan päivän varalle! 

9 kommenttia .

Bodari. Alkemisti. Ilogeneraattori.

Perjantai 9.12.2011 klo 16:05 - Adonai / Marja

Marraskuu on takana. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, että olen nyt eri ihminen kuin olin ennen kuin marraskuu alkoi. Olen pohtinut syytä tähän ja samalla tehnyt välitilinpäätöstä kuluneesta kolmesta vuodesta. Tässä marraskuussa tuli nimittäin kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun minulle tapahtui jotain kummallista, jota voisi kutsua vaikka havahtumiseksi. Ja luulen löytäneeni syyn muuttuneeseen olotilaani. Nämä vuodet ovat nimittäin menneet niin, että ensin tuli havahtuminen ja sitten alkoi intensiivinen asian tutkimisen ja oppimisen kausi epäilyineen, kyseenalaistamisineen ja kompurointeineen. Mutta nyt tämä marraskuu toi mukanaan uuden olotilan: varmuuden. Ja varmuuden myötä olemiseen tuli keveyden ja helppouden tunne. Aivan kuin olisin ystävystynyt itseni kanssa ja tehnyt itseni kanssa rauhan.

Tuntuu, että vihdoin hyväksyn sen, mistä olen lukenut ja mitä olen opetellut ymmärtämään - sen, että minä olen luoja. Enkä pelkästään hyväksy sitä, vaan uskon sen, vihdoin ja viimein. Uskon sen, että minä luon ajatusteni, sanojeni ja tekojeni kautta, yhtälailla kun luon aikomusteni, uskomusteni ja olotilojeni kautta. Ja nyt kun uskon tämän, pyrin tästä eteenpäin tekemään luomistyöni tietoisesti.

Tuntuu myös, että ymmärrän nyt paremmin ihmiselämään kuuluvien vaikeuksien ja haasteiden merkityksen. Aiemmin ajattelin, että mitä enemmän valoa sisimmässäni on ja mitä tietoisemmin luon, sitä vähemmän vaikeuksia kohtaan. Mutta nyt ymmärrän, etteivät vaikeudet mihinkään katoa, sillä ne kuuluvat olennaisena osana ihmisenä elämisen ideaan. Voisi jopa sanoa, että haasteiden takia tänne on tultu! Sen sijaan suhtautuminen vaikeuksiin muuttuu sitä mukaa, kun olemisen tila muuttuu valoisammaksi ja rakkaudentäyteisemmäksi. Tällöin vaikeudet eivät enää tunnu kärsimykseltä, vaan upealta tilaisuudelta harjoitella taitojaan ihmisenä ja luojana.

Tiedän, että henkisyyteen päin kallellaan olevilla ihmisillä on erilaisia tapoja nähdä vaikeudet. Toiset näkevät ne valon vastakohdan pyrkimyksenä heikentää hengen voimaa. Minä ajattelen sen sijaan niin, että vaikeudet ovat oman korkeamman itseni minulle antamia lahjoja. Olen aiemminkin verrannut ihmiselämää punttitreeniin ja sama vertauskuva minulla on nytkin koko ajan mielessä. Tiedän, että olen halunnut tulla tänne maapallolle kehittämään, vahvistamaan ja voimistamaan itseäni ja sitä kautta todella löytämään oman ydinminuuteni eli sen, että olen luoja, kaikkeuden kipinä. Sohvalla makaaminen ei minua voimista vaan tarvitsen punttitreeniä. Ja oma korkeampi itseni on hyvä valmentaja ja antaa koko ajan lisää rautaa työstettäväksi. Ja mitä enemmän treenaan, sitä helpommin rauta nousee!

Ajattelen nyt niin, että kaiken a ja o on minun oma, vapaa tahtoni. Minä saan ihan joka tilanteessa ilmaista oman tahtoni. Ja minä tahdon olla alkemisti, joka muuntaa negatiivisuuden positiivisuudeksi. Tahdon olla ilogeneraattori, joka ottaa tyynesti vastaan eteen tulevat tilanteet ja pulpauttaa jokaiseen hetkeen ilon, riemun ja valon. Tahdon olla vahva ja peräänantamaton hyvyyden etsijä. Tahdon nauttia jokaisesta rauhan ja tyyneyden hetkestä ja tallettaa niiden sisältämän tunteen sisääni, sillä tiedän, että tarvitsen tätä muistikuvaa haasteiden ja myllerrysten aikoina. Tahdon ottaa haasteet vastaan pystypäin, kokea kaikki haasteiden mukanaan tuomat tunteet, antaa niiden mennä ja sitten valita sen, kuka olen haasteiden edessä. Bodari. Alkemisti. Ilogeneraattori. Minä! 

10 kommenttia .

Elämisen harjoittelua, ajatusten treenausta

Keskiviikko 30.11.2011 klo 10:58 - Adonai / Marja

Olen viime aikoina alkanut olla kovin pragmaattinen, eli olen alkanut ajatella, että jokin väite tai teoria on totta, jos se on käytännössä toimiva ja jos sen uskomisesta on hyötyä minun elämälleni. En siis niinkään yritä todistella itselleni, miksi jokin uskomus voisi olla totta, vaan mietin, onko siihen uskomisesta minulle hyötyä ja iloa.

Siksi olen alkanut uskoa ideaan, että minun ajatukseni luovat oman elämäni ja koko maailman. Ihan konkreettisesti ja kirjaimellisesti. En osaa perustella kovin hyvin sitä, miksi näin on, mutta silti uskon siihen, koska koen, että se hyödyttää elämääni. Elämäni on mielekkäämpää, kun luon sitä tietoisesti. Selitän tätä ideaa itselleni (hyvin epätieteellisesti) niin, että kaikki ympärilläni on energiaa, ja ajatukseni ”tiivistävät” tätä energiaa asioiksi, tapahtumiksi ja esineiksi. Kohtaan nämä luomani asiat sitten, kun aika on oikea. Hyvä esimerkki tästä on, kun ystäväni toivoi perheeseensä koiraa keväällä kolme vuotta sitten. Silloin koiraa ei ilmestynyt, mutta tänä keväänä perheelle annettiin koira. Kolmevuotias, täysin koulutettu, ihana ja hurmaava, aivan täydellinen tälle perheelle. Koira oli siis syntynyt tuona keväänä, jolloin sitä toivottiin. Ajatus ”tiivistyi”, koira syntyi ja tuli sitten perheen luo, kun aika oli oikea.

Omien ajatusluomusten lisäksi kohtaamme elämässämme niitä asioita, jotka ovat toisten ihmisten ajatustiivistymien tuotoksia. Niitä kohdatessamme saamme päättää, miten niihin suhtaudumme, ja taas luomme omaa elämänkokemustamme, ihan itse.

Kaikkea tätä mielessäni pyöritellessäni aloin jälleen ajatella positiivisten ja negatiivisten ajatusten voimaa elämämme muovaamisessa. Aloin ajatella, että jos ajatukseni luovat oman elämäni ja koko maailman, niin millaisia ajatuksia oikein ajattelen, tietoisesti ja tiedostamatta? Kuinka paljon päivän aikana mielessäni on negatiivisia ajatuksia? Ja kuinka vaikeaa olisi ajatella 100 % positiivisia ajatuksia?

Tein maanantai-iltana pienen kokeen. Ryhdyin tekemään kotitöitä ja keksin alkaa tarkkailla positiivisten ja negatiivisten ajatusten määrää. Kahden tunnin aikana sain itseni kiinni neljä kertaa miettimästä synkeitä ajatuksia. Olin ajautunut niihin aivan huomaamattani. Yhtäkkiä aloin vain kuunnella, millaista jorinaa pääni sisällä kuului, ja joka kerta hätkähdin. Minä kun olen kuvitellut olevani oikein kiltti ja positiivinen ihminen, ja sitten vellon päässäni – lähes tiedostamattani – ihmeellistä negatiivista mäkätystä.

Tästä suivaantuneena päätin, että aion aloittaa selkeän harjoitusohjelman, jonka tuloksena pyrin ajattelemaan 100 % positiivisia ajatuksia. Huolimatta siitä, luonko ajatusteni voimalla yhtään mitään, niin uskon vakaasti, että elämäni muuttuu miellyttävämmäksi, jos päässäni ei ole ikinä eikä koskaan eikä missään tilanteessa negatiivisia ajatuksia. Ihan pragmaattiselta näkökannalta uskon, että tästä olisi minulle hyötyä. En nimittäin koe, että siksi, että olen ihminen, minun on pakko ajatella joskus ikäviä ajatuksia.

Itse asiassa kokeilin tätä vahingossa pari viikkoa sitten, kun sairastuin oikein voimalliseen nielutulehdukseen, jonka takia koko kurkku oli tulessa muutaman päivän. Hetken aikaa jopa hengittäminen oli tuskallista. Muistin siinä sitten, että kiitollisuus on yksi voimallisimpia parannuskeinoja. Ja koska tiesin, että en tule olemaan loppua elämääni tämän kivun vallassa, niin aloin olla kiitollinen siitä, että olen terve (jonain päivänä). Hoin vain itsekseni ”Kiitos kun olen terve, kiitos kun olen terve!” Tämä ajatus ei ollut millään tavalla hankala. Olisin voinut myös ajatella ”Voi ***** miten kamalan kipeä olen”, mutta en usko, että se olisi yhtään enempää helpottanut oloani. Osoitin itselleni, että voin ajatella juuri sellaisia ajatuksia kun haluan, olosuhteista riippumatta. Jotenkin todella eriskummallista, mutta vapauttavaa.

Samoin tein eilen. Oli jotenkin aivan mahdoton päivä, tapahtui kaikkea kerrassaan kummallista ja epätavallista sähläystä ja hankaluutta ja kahnausta. Siitä huolimatta koko ajan muistutin itselleni, että voin olla aivan kaikessa rauhassa. Päätin tyynesti, että mikään mitä tapahtuu ei pysty kaatamaan sisäistä rauhaani. Koin illalla suurta voimaa ja mielentyyneyttä, kun tajusin, etten ollut antanut epätavallisen hankalan päivän hetkauttaa itseäni. Tajusin hyvin voimakkaasti sen, miten suuri valta minulla on omaan sisäiseen tilaani. Jotenkin todella eriskummallista, mutta voimauttavaa!

Tärkeintä tässä kaikessa on mielestäni se, että ystävystyy omien ajatustensa kanssa. On jatkuvasti tietoinen siitä, mitä ajattelee – tietoinen siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset ”tiivistyvät” todellisuudeksi. Ja ystävystyy oman itsensä kanssa. On jatkuvasti tietoinen siitä, millaisessa olemisen tilassa on, tai paremmin sanottuna: valitsee millaisessa olemisen tilassa haluaa olla. Tänään valitsen olla rauhassa ja harmoniassa. Kaikki on hyvin, mitä tahansa tapahtuukin.      

13 kommenttia .

Pieni hetki syvää epätoivoa

Maanantai 28.11.2011 klo 15:17 - Adonai / Marja

Nyt onkin oikein rämmitty mutaojia pitkin viimeiset kaksi viikkoa. Kaikki alkoi nielutulehduksella, joka paheni sellaiseksi tuskaksi, että hengittäminenkin teki kipeää. No, siitä kyllä selvittiin, mutta sitten kertomani tilanne hankalan lähiomaisen kanssa paheni oikein kunnolla. Kyseessä on siis isäni, joka ilahdutti meitä viikko sitten lähettämällä 650 euron laskun kaikesta avusta, jota hän on meille antanut viimeisen kahden vuoden aikana. Maksuaikaa kaksi viikkoa. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa, tiukoilla ollaan ihan koko ajan. Ensi ajatus oli, että joudun kertomaan lapsille, että tänä vuonna joudumme perumaan joulun…  

Tilanteen teki absurdiksi se, että isä soitti edellispäivän oikein lempeän puhelun ja pyyteli kylään. Ajattelin, että olipa mukava puhelu, kiva että saimme edellisen hyökkäyksen ikävät tunnelmat nollattua. Ja seuraavana päivän posti toi tuliaisen… Kauhistuin moista sairasta käytöstä, en uskonut isäni olevan noin pelottavan häiriöinen. Vajosin aivan hirvittävään epätoivoon koko episodin edessä. Koin yhtä aikaa syyllisyyttä siitä, että olen tuonut tällaisen ihmisen mukaan elämäämme, syyllisyyttä siitä, että olen pyytänyt hänen apuaan tietämättä seurauksista, masennusta tulevista rahavaikeuksista, surua siitä, että välit puolison kanssa kiristyivät episodin takia, surua lasten puolesta, koska heillä on isoisä, josta he pitävät, mutta jota joudun pitämään tästedes etäällä, sillä en halua hänen satuttavan lapsiani… Oikea tunnemyrsky siis!

Kaksi päivää olin todella poissa tolaltani. Makasin illat vessan lattialla itkemässä ja päivisin yritin hoitaa vaikeat työtapaamiset kunnialla. Itkiessäni ajattelin, että kokemani epätoivo on liiallista tilanteeseen nähden, mutten kyennyt nostamaan itseäni ahdistuksesta ylös. Ja päälle vielä soimasin itseni siitä, etten kyennyt nousemaan tilanteen yläpuolelle, etten jaksanut valita iloa ja rakkautta vaikka kuinka yritin! Koin itseni vain niin kertakaikkisen yksinäiseksi tässä maailmassa. Yksinäiseksi ja onnettomaksi. Ja sitten sairastuin ruokamyrkytykseen ja oksensin kaikkea tätä pahaa oloa ulos...   

Nyt kun pieni hetki aikaa on kulunut, tuntuu kuin olisin ponnahtanut takaisin normaaliin olotilaani. Olen tarkastellut tuota kokemani epätoivon syvyyttä ja epäilen, että kaikessa ankeudessaan se oli tarpeen. Olen nimittäin kantanut mukanani monia sellaisia käyttäytymismalleja, jotka eivät ole hyödyllisiä mutta joista en ole hoksannut irrottautua, ennen kuin siihen tällä episodilla pakotettiin. Olen jotenkin aina kokenut velvollisuudekseni korvata isälleni sitä, että hän menetti ainoan poikansa. Ja ehkä jopa syyllisyyttä siitä, että jäin henkiin. (Juttua veljestäni on mm. täällä).

Tällaiset ajattelumallit eivät ole loogisia eivätkä todellakaan järkeviä, mutta silti näitä syntyy erilaisten tragedioiden yhteydessä. Minullekin hoettiin pikkulapsesta asti, että ”on se onni kun sinä Marja olet noin iloinen ja aurinkoinen, ei me aikuiset muuten jaksettaisi”. Ja tämän roolin otin vastaan ja käänsin sen niin, että on minun velvollisuuteni, aina ja ikuisesti, tuottaa iloa perheeni kärsiville jäsenille. Eikä se enää viime aikoina ole ollut mikään velvollisuus, vaan olen ajatellut niin, että koska minun on mahdollisuus tuoda iloa ja siten korvata lapsen menettämisen aiheuttamaa surua vanhemmilleni, niin teen sen ihan mielelläni.

Joten tähän nähden epätoivoni syvyys oli tarpeen, se herätti minut näkemään jälleen tämän roolin ja sai minut päättämään, että nyt riitti. Voin yhä tuoda iloa ja rakkautta vanhemmilleni, aivan kuten kaikille muillekin, mutta se ei tapahdu menneisyyden kahleiden takia. Irrotin sidokset menneeseen tapahtumaan ja olen vapaa. Vapaa jatkamaan elämää ilossa, siksi että haluan tehdä niin vapaasta tahdostani ja siksi, että päätän tehdä niin. Hyväksyn sen, mitä on ollut ja sen, mitä on tuleva, ja elän nyt-hetkessä, jossa koen rauhaa ja harmoniaa. Kiitos mutaoja kokemuksesta!   

13 kommenttia .

Pää ja sydän (sekä salainen intohimoni)

Torstai 17.11.2011 klo 10:31 - Adonai / Marja

Haluaisin oppia elämään hieman enemmän sydämeni kautta ja hieman vähemmän pääni kautta. Pohdin asioita jatkuvasti, niin paljon, että uskoisin sen olevan yksi syy (liian vähäisen liikunnan ohella) usein minua vaivaavalle elämänväsymykselle. Tiedonjanoni ja haluni ymmärtää kaikki, mitä maailmankaikkeudessa ja elämässä on ymmärrettävää, on lähes pohjaton. Välillä älyni rajat hämäävät ja turhaudun rajalliseen ymmärrykseeni. Turhautuminen on lähellä varsinkin silloin, kun näen ja kuulen, miten rankkoja ja ikäviä kokemuksia monet joutuvat kohtaamaan tässä ihmiselämässä. Joskus onneksi muistan rentoutua ja todeta ”en pysty kaiken merkitystä ymmärtämään ollessani tässä rajallisessa kokemisen muodossa eli ihmisnahassa”. Vaan ei mene kuin hetki, ja taas huomaan pohtivani syntyjä syviä, otsa kurtussa.

Mutta tasapaino, se on se juttu, tässäkin asiassa. Vaikka elämän filosofointi on mielenkiintoista, olisi hyvä, jos se olisi elämän mauste, ei taakka. Siksi yritän opetella hieman vähentämään mielen kautta elämistä ja lisäämään sydämen osuutta. Yritän enemmän kuunnella, miltä minusta tuntuu, kuin pohtia, mitä tämä kaikki merkitsee. Ja yritän enemmän nauttia elämisestä ja vähän vähemmän pohtia elossa olemisen syitä.

Välillä myös muistan, että tämä pohjaton pohdiskelu on osa minua, minun rakas ominaispiirteeni, enkä haluaisi siitä luopua mistään hinnasta. Sillä minulla on yksi intohimo yli muiden: ihmisten elämän helpommaksi muuttaminen. Tämä koskee sekä omaani että muiden elämää. Ihmiselämän helpommaksi ja miellyttävämmäksi tekeminen on tällä hetkellä se perimmäinen syy, miksi pohdin asioita niin kovasti, miksi luen henkistä kirjallisuutta ja miksi teen töitä oman sisikuntani kanssa. Muiden elämää en kuitenkaan halua mennä väkisin muuttamaan mihinkään suuntaan, sillä en voi tietää, mikä on heidän intohimonsa eli syynsä olla täällä. Jollakulla se syy voi olla vaikka halu elää mahdollisimman rajua, draamantäyteistä ja kärsimystä täynnä olevaa elämää. Jos menisin kääntämään ja vääntämään tällaisen ihmisen elämää muuttaakseni sen helpommaksi ja miellyttävämmäksi, tekisin karhunpalveluksen sekä itselleni että hänelle. 

Mutta koska minulla on tämä intohimoni, niin tämä blogin kirjoittaminen on ”turvallinen” väylä intohimoni esille tuomiseen. Luotan siihen, että tänne eksyvät ne, jotka myös haluavat tavalla tai toisella rakkaudentäyteisempää ja mukavampaa elämää. Sellaista elämää, jossa oma sielumme pääsee näkyville. Sielumme on kuitenkin ydinolemukseltaan onnea ja harmoniaa sekä syvää, hersyvää ja kaikenkattavaa iloa. Iloa! Juuri sitä haluan tuoda omaan elämääni ja toivon, että osaisin sitä valuttaa myös muiden elämään, huomaamatta, kauniisti ja lempeästi.  

Pyrkimykseni helpottaa omaa elämääni on ajanut minut löytämään sellaisen elämänfilosofian, tulkinnan elämästä, jonka avulla minä ymmärrän paikkani ja tarkoitukseni tällä hetkellä, tässä paikassa. Minun yksilöllinen totuuteni kertoo, että tarkoitukseni on yrittää yhdistää teoriaa ja käytäntöä, ihmiselämää ja ikuista elämää, arkea ja kaikkeuden yleviä henkevyyksiä. Lukiessani kanavointeja mieleni tekee välillä ravistella tietokonetta ja huutaa: "Mistä te puhutte? Mitä tämä merkitsee käytännössä? Mitä tämä merkitsee minun elämässäni?" Ja sitten rauhoitun ja muistan, että ai niin, se korkealentoisuuden yhdistäminen arkielämään on minun hommaani. Ok, luin siis jälleen yleviä tekstejä, mitenkäs ottaisin ne arjessani käyttööni? Ja taas koen olevani juuri oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä, juuri oikeassa elämässä tekemässä juuri sitä mitä haluankin tehdä. 

Ja niin palaan työhöni ja mietin, miten yhdistän ylevät periaatteet arkiseen aherrukseen. Teen aivan samoja asioita kuin kaikki muutkin, mutta etsin kuitenkin samalla jonkun harmoniaa ja iloa tuovan merkityksen tekemisilleni. Kun esimerkiksi työssäni osallistun kokouksiin ja konferensseihin, niin asiat käsitellään ulkoisesti aivan normaalisti, mutta minulla saattaa olla "salainen agenda". Ennen tilaisuutta olen ilmaissut hiljaa itsekseni oman tahtoni asiaan liittyen, esimerkiksi: "Toivon että tähän tapaamiseen osallistuvat ihmiset pysyvät avoimina ja suhtautuvat rakentavasti käsiteltäviin asioihin, jotta saisimme tehtyä sellaisia päätöksiä, joiden avulla ihmisillä olisi parempi olla ja elää, ja hyvyys ja valo saadaan näin leviämään laajemmalle."

En tiedä muuttaako asenteeni yhtään mitään, mutta ainakin minä saan ilmaistua itselleni sen, kuka haluan olla. Ja minulla on hyvä olla, koska saan elää ihan normaalia ihmiselämää, johon yhdistän intohimoni ja totuuteni. Pääni ja sydämeni. En voisi vaatia enempää.     

5 kommenttia .

Anteeksianto ja jotain vielä enemmän

Maanantai 14.11.2011 klo 15:51 - Adonai / Marja

Olen miettinyt anteeksiantamista. Kun läheinen ihminen loukkasi minua, niin heti kun selvisin pahimmasta pahan olon vyörystä, tein päätöksen, että annan hänelle anteeksi. Mutta jostain kumman syystä seuraava ajatukseni oli, että itse asiassa mitään anteeksiannettavaa ei ole. Tämä ajatus jätti minut hämilleni. Mistäs tämä tuli? Ohitanko nyt pahan oloni? Enkö uskalla kohdata asiaa? Enkö kestä ajatella sitä tosiasiaa, että toinen ihminen teki ikävän tempun ja aiheutti minulle tosi pahan olon?

Mutta vaikka kuinka yritin päästä asiaa sisälle, niin lopputulos oli aina sama. Mitään anteeksi annettavaa ei ole. Koska ymmärrän tätä ihmistä ja hänen ongelmiaan, ja ymmärrän itseäni ja omia ongelmiani, niin mitään anteeksi annettavaa ei ole. Tuntuu siltä, että hänen negatiivinen vyörytyksensä oli itse asiassa jotain, josta olen todella kiitollinen. Sen avulla pääsin tutkimaan omia reaktioitani ilkeyteen ja sain tehdä päätöksen siitä, millainen haluan olla suhteessa tällaisiin tekoihin. Koen itseni nyt paljon vahvemmaksi, koska tiedän, että jaksan pitää kiinni pyrkimyksestä lempeyteen myös kielteisten hyökkäysten edessä. Vaikka episodi tuntui todella ikävältä ja parin päivän ajan rintakehää särki ja hengitys oli salpautunut, niin siitä huolimatta olen tyytyväinen, että sain tämän kokemuksen. 

Olen ihmeissäni näiden ajatusten kanssa. Yritän olla niin rehellinen kuin mahdollista ja kovistelen itseäni: Ajattelenko todella näin vai yritänkö nyt olla parempi kuin olenkaan? Ei minusta siltä tunnu. Ennemminkin ajattelen, että tämä on anteeksiantamisen seuraava askel, se mitä seuraa, kun oppii ”tavallisen” anteeksiannon. Jouduin itse kamppailemaan pitkään "tavallisen " anteeksiantamisen oppimisen kanssa - meni 20 vuotta ennenkuin osasin antaa anteeksi raiskaajalleni. Mutta niin vain sekin lopulta sujui. Tein niin kovasti töitä tämän kyseisen anteeksiannon kanssa, että samassa hötäkässä tulin hypänneeksi anteeksiannon seuraavalle tasolle eli sille, jossa nähdään kaiken tapahtuneen täydellinen suunnitelmallisuus. Aloin ajatella, että kaikki elämässäni on mennyt juuri niinkuin minä olen halunnutkin. (Siis se "minä", joka minussa on enemmän kuin ihmisymmärrykseni.) Olen saanut kohdata ne asiat, jotka minun pitikin kohdata ja olen oppinut niistä sen, mitä on pitänytkin oppia. Joten hyppäsin saman tien anteeksiannosta kiitollisuuteen. Aika hurjaa.

Siksi koen, että anteeksiannon seuraava askel on sen ymmärtämistä, että me kaikki olemme täydellisiä siinä, miten autamme toisiamme kohtaamaan erilaisia asioita. Siksi kaikki kokemukset, jopa ikävät negatiiviset tapahtumat, ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla voimme päättää, kuka olemme. Elämämme ei muodostu siitä, mitä koemme, vaan siitä, miten kokemaamme suhtaudumme. Eikä ole mitään pakkoa suhtautua kokemuksiin yhdellä ainoalla, yleisesti hyväksytyllä tavalla. Voimme itse valita kuka olemme ja miten suhtaudumme, jokaiseen elämämme tapahtumaan.

Näin ajatellessa emme aseta itseämme ihmiselämän yläpuolelle. Me vain päätämme, ettemme lähde mukaan draamaan ja kielteisissä tunnelmissa vellomiseen. Emme tuomitse hyökkääjää emmekä alista itseämme, päätämme vain valita lempeyden ja siirrymme asiasta syrjään. Toiset pitävät draamasta, taistelusta ja kamppailusta, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta jos itse ei halua mennä siihen mukaan, voi siirtyä taistelutantereen sivuun. Vastuu asiasta on minun. Vastuu minun elämästäni, minun kokemuksistani on minun.

Anteeksiantamista paljon tärkeämpi kysymys mielestäni on, että miten minä voisin auttaa jokaista kohtaamaani ihmistä olemaan niin suuri, mahtava, hyvä ja ihana kuin hän on, ja miten voin sallia itseäni olemaan niin suuri, mahtava, hyvä ja ihana minä olen. Miten nostaa, kohottaa, kirkastaa, kaunistaa?

Luin eilen Gary R. Renardia ja nappaan häneltä ajatuksen tähän loppuun. Hänen mukaansa olemme tässä elämässämme kuin elokuvateatterissa elokuvaa katsomassa. Jos emme pidä siitä mitä näemme, voimme yrittää muuttaa muita ihmisiä. Tämä vastaa sitä, että yritämme muuttaa sitä valkokangasta, johon elokuva heijastetaan. Aika turhaa touhua. Toisaalta voimme muuttaa sitä, miten itse reagoimme näkemäämme – jos kesken kauhuelokuvaa alkaa nauraa, kokemus voi muuttua pelottavasta hauskaksi yhdessä hujauksessa. Mutta paras tapa muuttaa kokemus on vaikuttaa projektoriin eli käydä vaihtamassa kauhuleffan tilalle joku muu elokuva. Tämä on juuri sitä, kun vaihtaa totuttujen ajatusmallien tilalle jotain ihan uutta ja erilaista. Alkaa ajatella toisin. Valitsee ihan uudet katsantokannat. Valitsee ilon ja riemun, lämmön ja lempeyden. Ei ole aina ihan helppoa, mutta harjoitellaan, harjoitellaan...     

12 kommenttia .

Lunta tupaan

Tiistai 8.11.2011 klo 12:52 - Adonai / Marja

Nyt on hutera olo. Läheinen sukulaiseni päätti helpottaa omaa pahaa oloaan kääntämällä fokuksensa minuun ja tuloksena oli tunnin saarna siitä, miten huonosti hoidan asiani ja elän elämäni. Tuntui kun rintakehääni olisi kaadettu tahmeaa myrkkyä. Illalla makasin sängyssä sikiöasennossa pystymättä nukkumaan, niin pahalle toisen yllättävä purkaus tuntui. Ihmettelin, että jos kaikki ulkopuoliset havaintoni ovat sisäisen maailmani heijastumaa, niin mitä kamalaa sisälläni nyt oikein on, mitä en ole huomannut? Kunnes aloin ajattelemaan, että ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi. On helppoa pyrkiä olemaan sellainen kun haluaa olla silloin, kun elämä on helppoa. Mutta mitäs sitten, kun tulee lunta tupaan? Jaksanko silloinkin katsoa asioita laajemmasta näkökulmasta? Jaksanko silloinkin pohtia, että kuka haluan olla suhteessa tähän ihmiseen ja tähän asiaan?  

Seuraavana päivänä tein päätöksen, että haluan yrittää olla rakastava, ymmärtävä ja lempeä tätä ihmistä kohtaan, mutta samalla pidän huolen itsestäni, hyvinvoinnistani ja niistä rajoista, joita toiset eivät saa ylittää. Joten aloin tehdä töitä asian kanssa. Soitin parille ystävälleni ja puhuin asiaa ulos. Hyvin pian paha olo rintakehässä alkoi helpottaa. Sain tilanteeseen perspektiiviä ja ymmärsin, miten paha olla tuolla ihmisellä täytyy olla, että hän käyttäytyi tuolla tavoin.   

Samalla myös sain hyvän opetuksen siitä, miltä tuntuu, kun oma läheinen ihminen käyttäytyy ilkeästi. Ajattelin tätä asiaa vähän aikaa sitten, kun luin narsististen vanhempien lasten kirjoituksia Positiivareiden sivuilta. Tällöin ajattelin, että onpa hyvä kun tajuaa läheisensä olevan sairas, niin sitten ei toisen loukkauksia tarvitse ottaa itseensä. Vaan niinpä tämä oma kokemukseni sai minut tajuamaan, että helpommin sanottu kuin tehty. Kun hyvin läheinen ihminen loukkaa ja satuttaa, niin se tuntuu pahalle, vaikka kuinka ymmärtäisi, että toinen kärsii jostain häiriöstä tai sairaudesta.  

Nyt myös huomaan, miten kuluttavaa ja väsyttävää on tällaisten asioiden kanssa työskentely. Siitäkin huolimatta, että kyseessä oli suhteellisen pieni episodi ja koen päässeeni aika vähällä. Silti tuntuu, että elämänvoimani ovat aivan minimissään. Mistäköhän sitä tällaisissa tilanteissa saisi lisää voimia? Olen aivan varma, että pian taas olen touhukas oma itseni, mutta juuri nyt on voimat vähissä. Yritän olla ajattelematta yhtään mitään (vaikeaa tällaiselle ylianalyytikolle), antaudun tilanteelle, hengittelen vain ja lusmuilen töissä siihen asti, että voimat palaavat. Mielenkiintoinen kokemus. 

23 kommenttia .

Olisinko ylimielinen besserwisser vai enkö olisi

Torstai 3.11.2011 klo 11:09 - Adonai / Marja

Koko elämäsi on sen ilmaisua, kuka olet. Tämä ajatus on erittäin voimakas työväline. Huomasin sen taas äsken, kun oman puolisoni tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset alkoivat ärsyttää. Hyvin nopeasti muistin kysyä itseltäni, että haluanko olla se, kuka juuri nyt olen suhteessa tähän asiaan ja tähän toiseen ihmiseen. Eli suomeksi: haluanko olla mieheensä ärsyyntyneesti suhtautuva, ylimielinen ja aina oikeassa oleva besserwisser vaimo. Ja samalla hetkellä kun totesin, että ei, en halua, mieleni teki täyskäännöksen. Löysin sisältäni lempeän ajatuksen miestäni kohtaan ja ärsytys katosi. Tajusin, että olin taas tehnyt kärpäsestä härkäsen ja sen jälkeen ihastunut tunteeseen, jonka olin aiheen ympärille kehittänyt: "Minä olen oikeassa ja siksi saan olla ärsyyntynyt muihin jotka eivät osaa tehdä asioita yhtä hyvin kuin minä".

Tämä on mielestäni aika kummallista: ei tarvitse tehdä muuta kuin muuttaa omaa ajatteluaan pienen hitusen verran, niin kokemus omasta itsestä ja elämästä muuttuu hetkessä. Usein tosin tarvitsen vähän jotain ulkopuolista apua ja sitä kautta saatua uutta näkökulmaa ajatteluni muuttamiseen. Parisuhteessa olen löytänyt apua tähän oman ajattelun muovaamiseen John Grayn Mars ja Venus –kirjoista. Inhosin näitä kirjoja kun aloitin niitä lukemaan, niiden amerikkalaista tyyliä ja ihmisten jakamista kahteen leiriin, marsilaisiksi ja venuslaisiksi, ja sitten kaiken käyttäytymisen lokeroimista jompaan kumpaan leiriin. Ja ehkäpä myös inhosin ajatusta, että joku mies (!) voisi kertoa minulle jotain hyödyllistä parisuhteesta tai varsinkaan siitä, millainen minä olen.

Vaan mieleni muuttui, ensin ’Mars ja Venus ikuisesti yhdessä’ –kirjan takia ja lopullisesti ’Mars ja Venus törmäyskurssilla’ –kirjan myötä. Kun olen lukenut viime aikoina lähes yksinomaan ”ylimaallisia” kirjoja, niin en kuvitellut saavani mitään irti tällaisista ”maallisista” kirjoista. Vaan niin kävi, että nämä kirjat ovat olleet minulle suureksi hyödyksi: olen oppinut ymmärtämään itseäni ja omaa ajatusmaailmaani paremmin kuin koskaan aiemmin!

Ja tietenkin olen oppinut ymmärtämään miestäni ja hänen ajatusmaailmaansa. Ihan hävettää, miten en ole aiemmin ymmärtänyt sitä, miten hän maailman näkee ja kokee. Olen luullut hänen näkevän ja kokevan asiat suunnilleen samalla tavalla kuin miten minä ne näen ja koen. Koska en ole eroavaisuuksiamme ymmärtänyt, olen kohdellut häntä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Olen siis paijannut, paaponut, neuvonut, ottanut ohjat käsiin, määräillyt, vaatinut puhumaan ja olettanut sitä ja tätä ja tuota ja sitten ollut salaa vihainen, kun hän ei ole nähnyt asioita samalla tavalla kuin minä ja kun hän ei ole ollut kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla olen elämäämme pyrkinyt hallinnoimaan. Voi minua! Ja voi miestäni, on ollut hänellä kestämistä meikäläisen kanssa!  

Nyt yhteiselomme saanut ihan uuden käänteen, kun silmäni ovat avautuneet ymmärtämään sitä, kuka hän on ja kuka minä olen, mitkä ovat eromme ja mitkä yhtäläisyytemme ja miten tämä kaikki näkyy arjessamme. Pystymme kommunikoimaan aivan uudella tavalla, koska en enää oleta hänen katsovan maailmaa samojen lasien läpi, joilla minä sitä katselen. Joten olen kiitollinen näistä typeristä amerikkalaisista hömppäkirjoista, ne paransivat ainakin meidän yhteiseloamme !

5 kommenttia .

Ärsyttävän ihastunut ärsyyntymiseen

Perjantai 28.10.2011 klo 13:44 - Adonai / Marja

Olen huomannut olevani ärsyttävän ihastunut ärsyyntymiseen. Moni muu negatiivinen tunne on jo sellainen, että osaan siitä päästää irti aika hyvin päättämällä tehdä niin, eli vaihdan tunnetilaa ajatuksen voimalla. Mutta ärsyyntyminen on sellainen tila, että kun siinä olen, niin haluan vain jatkaa ja syventää tilaa. Ärsyyntyneessä mielentilassa ollessani koen usein olevani oikeassa – ah miten ihana tunne – ja siksi ärsyyntymiseni on mielestäni ”oikeutettua”. Miksi siis haluaisin tunteesta irti, sehän vakuuttaa minulle että olen parempi kuin muut! Muut eivät osaa tehdä asioita niin upeasti kuin minä, muut eivät osaa olla järkeviä ja jämptejä ja tehokkaita ja ymmärtäväisiä! Muut ihmiset ovat liian hitaita tai liian nopeita, liian hiljaisia tai liian äänekkäitä, liian maallisia tai liian henkisiä – mitä lie milloinkin, jolla oikeutan ärsyyntymiseni. Voi minua!

Viime aikoina olen saanut tähän asiaan itselleni sopivan herätyksen: kovan, kivuliaan ja helposti tulkittavan, niin että jopa minä voin sen ymmärtää! Kun toissapäivänä oikein märehdin ärsyyntyneessä tilassa muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ja ajattelin, että minun ei varmaan pitäisi ajatella näin ikäviä juttuja, niin löin samalla hetkellä pääni erittäin kipeästi metalliseen seinätelineeseen. Olin ihan että okei, uskon, kiitos herätyksestä, vaihdan ajatukseni! Kunnes illalla olin ajanut itseni taas samoihin aatoksiin ja ajattelin, ettei varmaan kannattaisi näin märehtiä negatiivisuudessa, niin miten kävi – löin pääni erittäin kipeästi puiseen seinätelineeseen! Oli ihan pakko alkaa nauraa kivusta huolimatta! Voi hyvän tähden olen kovapäinen, opetuksetkin on annettava näin konkreettisesti ja toistuvasti! Lyödään päähän ja kovaa, eiköhän se sitten havahdu siihen mitä on tekemässä. Maailmankaikkeudella on huumoria!

4 kommenttia .

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »