PERILLE PÄÄSEMINEN – USKOMATON PALENQUE-TARINA

Kirjoittanut Aluna Joy Yaxk'in (www.alunajoy.com)
Tammikuu 2003
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Mikään ei tunnu pelottavammalta kuin hyppy tuntemattomaan. On yksinkertaisesti ihmisluontoa haluta pitää elämä ennustettavana. Mutta opimme lukemattomista kokemuksista, että elämä on kaikkea muuta kuin ennustettavaa. Syvällisiä oppitunteja paljastuu, kun elämässämme on odottamattomia käänteitä ja meidät työnnetään äärirajoillemme. Joskus meidät työnnetään ja joskus työnnämme itse pyytämällä kasvua. Tältä minusta tuntui, kun lähdin mukavasta kodistani ja uskaltauduin Chiapasin viidakkoihin Meksikossa, ensimmäisellä vierailullani Palenqueen. En tiedä, työnsinkö itseni vai kutsuiko kohtaloni niin syvästi, että se työnsi minut. Minua työnnettiin murtautumaan ulos turvallisesta, tunnetusta maailmastani ja astumaan uuteen maailmaan, joka haastaisi minut kasvamaan.

"Ja tuli se päivä, jolloin riski tiukassa nupussa pysymisestä oli tuskallisempi, kuin riski joka täytyi ottaa kukkiakseen." –Anais Nin

Oli vuosi 1990 ja toinen matkani Meksikoon. Olin valmistautunut tähän matkaan perin pohjin. Olin kolme vuotta meditoinut, paastonnut ja luonut itseäni uudelleen. Olin kohdannut menneisyyteni demonit. Olin alkanut kuvitella uudelleen tulevaisuuteni ja kutsua tarkoitustani elämässä. Pyysin kasvua, koska elämässäni ei ollut enää tolkkua. Palenque ei ollut koskaan kaukana mielestäni. Voisin kai sanoa, että minulle oli vähän pakkomielle päästä Palenqueen. Kolme vuotta ensimmäisen Meksikon-matkani jälkeen olin matkalla.

Tiesin, että pyhät paikat huokuivat erilaista ja kosmisesti suuntautuneempaa energiaa yöllä, joten ensimmäinen päiväni Palenquessa oli pelkkää tutkimista. Halusin esitellä itselleni tämän paikan ja valita kohdan, missä valvoisin koko yön. Voisin mennä hyvin yksityiskohtaisesti siihen, miten uskomaton tämä paikka on. Voisin kertoa, miten kaunis ja miten ylimaallinen se on. En usko, että voisin antaa tälle paikalle mitään oikeutta pelkillä sanoilla. Tavoitteeni oli päästä siihen, mitä en voinut nähdä silmilläni. Etsin sellaista, minkä voi havaita vain virittyessä sisälle, kun istuu pyramidin huipulla tähtien alla.

Päätin, että Aurinkotemppeli oli yövalvomispaikkani. Tilasin taksin noutamaan minut hotellilta viidakkoon klo 22 tuona iltana. Suunnittelin patikoida sinne takapolkua vanhan Palenquen läpi. Halusin välttää vartijat pääportilla. Juuri kun suunnitelmat oli tehty, testit alkoivat. Kaikki jotka tapaisin sen jälkeen, alkoivat kertoa suosikkikauhutarinoitaan Meksikosta. Se oli samanlaista, kun kertoessasi ystäville, että olet menossa Meksikoon lomalle, alat kuulla taskuvarkaista ja turisteista. Se oli vähän sellaista, ainoastaan Palenque-versio. Yksi kaveri sanoi viettäneensä yön Aurinkotemppelissä ja kolme skorpionia putosi temppelin katosta ja pisti häntä … Yksi nainen kertoi kuulleensa tarinan naisesta, jonka vartijat raiskasivat. Juuri kun luulin kuulleeni kaiken, sain selville, että tämä olisi ensimmäinen yö, jolloin vartijakoirat laitettaisiin tuon paikan takaportille! Jessus … Tämä ei ollut se harmoninen ja autuas etsintä, jota olin toivonut. Tunsin silti tarvetta lähteä. Miksi on niin, että osuu aina esteeseen, kun päättää kokea elämää laatikon ulkopuolella?

Menin takaisin hotellihuoneeseeni, söin yksinkertaisen päivällisen ja kävin suihkussa valmistautuakseni iltaan. Olin melko peloissani, ja nyt ajattelet ehkä, että olin myös vähän hullu! Työntö lähtemiseen tuli voimakkaammaksi kuin koskaan. Istuin sängynreunalla rukoillen oikeaa vastausta – tai kenties tietä ulos. Hämmästyttävä määräys tuli mieleeni siinä hämmennyksessä, jonka pelko sai aikaan. On ihmisluonto tuntea pelkoa, kun aiomme murtautua ulos mukavuusalueeltamme. Tiesin jotenkin, että minua valmisteltiin koko tähän yölliseen näyn etsintääni. Tiesin, ettei nyt ollut enää paluutta. Hoin rukousta uudestaan ja uudestaan itselleni. Tiesin, että avauduin uuteen maailmaan.

Olkoon minulla silmät nähdä niin, kuin sinä näet.

Olkoon minulla korvat kuulla niin, kuin sinä kuulet.

Olkoon minulla sydän tuntea niin, kuin sinä tunnet.

Olkoon minulla mieli tietää niin, kuin sinä tiedät.

Olkoon minulla rakkautta niin, kuin sinä rakastat …

Tunnit kuluivat tuskallisen hitaasti, mutta pian olin taksissa. Viidentoista mailin päästä minut pudotettiin viidakkoon, keskelle ei-mitään. Tiesin, että takaisin pääsisi vasta aamulla. Kävelin tietä pitkin ja pidin silmällä kapeaa polkua viidakkoon ja Palenquen takaovelle. Taivaalla pilvet peittivät suuren osan tähtien valosta. Olin huolissani siitä, että taskulampun valo näkyisi aukealla, joten minun täytyi kävellä hitaasti melkein täysin pimeässä. Kun löysin takametsän polun, käytin taskulamppuani säästeliäästi. Takapolku oli märkä ja liukas. Kun olin noin polun puolivälissä, ohitin valtavan maakumpareen, jonka huomasin aiemmin päivällä. En tiennyt, mikä se oli. Termiittejä kenties? Kysymykseen joka minulla oli aiemmin tuona päivänä, vastattiin "tulimuurahaisia". Polku oli kirkkaanpunainen niistä, ja pelkäsin, että ne kantaisivat minut illallisekseen, jos liukastuisin savessa. Hölkkäsin varovasti polkua pitkin välttääkseni muurahaisten kiipeämisen jalkojani pitkin.

Ollessani polun päässä tulin Palenguen takapuolelle. Huokaisin helpotuksesta. Ei muurahaisia täällä. Kävelin hitaasti ilman taskulampunvaloa hyvin aukealta näyttävän tilan poikki. Juuri kun luulin olevani selvillä vesillä, kävelin VALTAVAAN hämähäkinseittiin. En kävellyt kahden puun tai kahden minkään välistä. En ymmärtänyt, missä tämä hämähäkinseitti oli kiinni. Se näytti olevan aukealla paikalla vain odottamassa minua. Seitti oli niin paksua ja vahvaa, että sekosin kuvitellessani 60-senttisen hämähäkin tämän ansan tekijäksi. On huvittavaa, miten pelko liioittelee asioita – no, kenties ei kovin huvittavaa. Joka tapauksessa minun täytyi nopeasti tarkistaa, ettei minulla ollut mitään tappavasti purevia peukalokyytiläisiä.

Heti seuraavalla askeleellani huomasin vartijakoiran! Voi ei … kenties minun olisi pitänyt kuunnella pelkoani ja jäädä hotellihuoneeseen ja syödä mukava päivällinen torilla. MIKÄ TYPERYS OLINKAAN. Seuraava askel osui kiveen, joka narskui painoni alla … Koira katsoi ylös nähdäkseen, kuka siellä oli. No, ajattelin, että olen kehittynyt vain muurahaisen ruuasta koiran ruuaksi. Hyvää edistystä, vai mitä? Se on kasvua! Seisoin jo yhden takarakennuksen ja kyseisen piskin uuden kodin valossa. Jähmetyin ajatellessani, että se saattoi nähdä minut. Se ei nähnyt! En tiedä miten, mutta kävelin suoraan sen ohi. Ajattelin, että sen täytyi olla Maya-taikuutta. Olin nyt pääaukion puolivälissä. Minusta todella tuntui, että olin selvillä vesillä kaiken sen jälkeen, mitä olin tarkistanut paikan päällä aiemmin samana päivänä. Kuitenkin rentouduin taas liian aikaisin. Pilkkopimeässä putosin maassa olevaan kuoppaan. Minuun ei sattunut, mutta siellä oli jotain kanssani. En tiedä, mikä se oli – iguaani, käärme tai jokin maahirviö – mutta kun se ryömi ylös kuopan toista reunaa, minä hyppäsin ylös toisesta reunasta.

Tuossa kohtaa, valmistauduttuani kolme vuotta, olin kadottanut kaiken kiinnostuksen siihen näynetsintään, joka inspiroi minut aloittamaan tämän matkan. Halusin vain selviytyä yöstä. En halunnut olla minkään viidakossa asuvan ruokaa. Loppujen lopuksi, olenhan ihminen ja ravintoketjun huipulla, eikö? Nielaus! Aloin epäillä, pätikö tuo sääntö täällä viidakossa. Olin yli puolivälissä matkalla määränpäähäni, Aurinkotemppeliin. Viimeinen haaste oli ylittää tukki, joka oli hätävarasilta pienen joen yli, joka kulkee Palenquen läpi. Tein sen nöyrästi kontaten. Minulla ei ollut enää egoa jäljellä. Tunsin olevani täysin viidakon, Maan ja Luojan armoilla. Antauduin. Minut oli kunnioittavasti riisuttu kaikesta halusta saada mahtava näky tai mitään tietoa. Olin vain iloinen ottaessani viimeiset askeleeni ja ollessani Aurinkotemppelin huipulla, turvassa synkän viidakon vaarojen yläpuolella.

Istuin temppelin yläaskelmalla kasvot itään päin. Viidakko oli edessä ja uskomaton Aurinkotemppeli takanani. Minusta tuntui kuin pieneltä lapselta. Minusta tuntui lapsenomaiselta ja olin melkein pyörällä päästäni. Heiluttelin jalkojani edestakaisin onnellisena vain siitä, että olin hengissä ja minulla oli hyvä, turvallinen paikka istua yön ajan. Minusta tuntui viattomalta, puhtaalta ja koskemattomalta. Kenties koin posttraumaattista stressiä. En tiennyt enkä välittänyt. En välittänyt, sainko näyn vai en. Tunsin olevani vapaa halusta. Olin vain onnellinen, että olin yhtenä kappaleena ja hengitin. Minusta tuntui erittäin hyvältä!

Kuulin jatkuvasti pientä ääntä, että jotain putosi temppelin takaosassa. Mitä se oli – skorpioneja joita putosi katosta? Kun asetuin meditoimaan, tunsin jokin sujahtavan pääni yli. Voi ei, mitä nyt?? Se oli LEPAKOITA, isoja lepakoita. Kuvia ilkeän näköisistä vampyyreistä juoksi päässäni, minkä laukaisi lauantai-iltapäivien kauhuohjelmat, joita näin lapsena. Lepakkoja lenteli jatkuvasti pääni yli. Mielenkiintoista kyllä, totuin niihin, kun ne lensivät temppeliin syömään hedelmiä ja pudottivat suuria siemeniä. Totuin siihen viuhahdusääneen, jonka ne lisäsivät meditaatiooni.

Aloin nähdä sisätasoilla. Aloin nähdä valtavan energiapyramidin tulevan ylös maasta ja toisen alas taivaasta. Kun nämä kaksi energiaa alkoi yhdistyä, keskelle ilmestyi timanttimuoto. Olin sen keskipisteessä. Hmmmm, mitä tämä merkitsee, ajattelin itsekseni.

Aloin kuulla etäältä jylinää. Jylinä tuli lähemmäs ja lähemmäs ja tuntui ympäröivän minut kummallisella tuulella, joka ei ollut tuuli. Heitin käteni ylös ja huusin: "Okei, anna se minulle, Jumala. Mitä sinulla on minua varten nyt?!" Ajattelin, arvioidaanko minua nälkäisten jaguaarien myöhäisillan välipalaksi, vai tuleeko myyttinen lohikäärme viemään minut tuonelaan. Voi, mahtavaa! Tämä on täydellistä. Miten ylimielistä minulta olikaan ajatella, että voin vain tulla tänne, olla pyhällä paikalla yötä ja jumalat avaisivat arkistosalin, jota voisin silmäillä henkilökohtaiseksi nautinnokseni! Testaako universumi minua nähdäkseen, haluanko oikeasti, mitä pyydän, vai onko tämä vielä yksi varoitus kääntyä takaisin ja juosta helvetisti? Jylinä kuulosti kuin valtavan lohikäärmeen hengitykseltä. Valtava hirviö joka hengitti sisään ja ulos. Mitä huusin sisälläni?

Sain rohkeutta tai kenties puhdasta julkeutta esittää kysymys, vaikken saanut mitään vastauksia ja minut tuntuivat hylänneen Jumala, Mayat ja kaikki muut ylösnousseet olennot tunnetussa universumissa. Mitä tämä on? Mitä se merkitsee? Nopeasti sen jälkeen, kun sain kysymyksen selväksi ajatuksissani, pitkäaikaiset näkymättömät kamuni lapsuudesta (joita nyt kutsun Tähtivanhimmiksi) tulivat sisään, niin kuin monta kertaa aiemmin elämässäni. Lapsuudessa oli helppoa kuulla heidät. Kun tulin vanhemmaksi, äiti käski minua kasvamaan aikuiseksi, ja yritin todella kovasti käyttäytyä, niin kuin kaikki muutkin, muttei se toiminut. Olin onneton. Tässä he siis olivat taas, niin selkeinä kuin voivat.

Tuossa kohtaa illassa tapahtui odottamaton käänne. Tähtivanhimmat opastivat minua tuosta tuulen äänestä, joka ei ollut tuuli. Minulle näytettiin energiamaailma. Tämä energia leviää koko universumiin ja sitoo sen yhteen, kuin kosminen liima. Tätä energiaa käytämme joka päivä ilmentämiseen, ja sitä jokainen elävä asia käyttää ilmentämiseen, kasvamiseen ja luomiseen. Tähtivanhimmat sallivat minun nähdä tämän energian korkeimman muodon. He jatkoivat sanomalla, että tämä energia oli tulossa hitaasti mutta varmasti planeetalle. Kun siitä tulee jalostuneempaa, selkeämpää ja voimakkaampaa, Maan ja kaiken elämän täytyy muuttua. Osaa muutoksista vastustetaan ja ne aiheuttavat haasteita ja kaaosta. Osa muutoksista hyväksytään iloisesti, ja näin tehdään evoluutiota helpompaa.

He näyttivät minulle, että tämä energia määrittelee sydänaikomuksella sen, mitä ilmentyy. Jos ajattelisin, että metsässä oli lohikäärme, lohikäärme ilmestyisi välittömästi. En ehkä ole tietoisesti halunnut lohikäärmeen ilmestyvän, mutta pelko ja tiedostamaton uskomus mielessä, että se saattaisi olla lohikääre, saisi sen tapahtumaan. Kyse ei ole vain siitä, mitä ajattelemme päässä, vaan myös sydämen ja kehon reaktiosta tilanteeseen – luomme kokonaisolemuksestamme.

Tähtivanhimmat tunsivat kärsimättömyyteni … He tiesivät, miten kovasti olin tehnyt työtä ja että halusin herätä ja valaistua – juuri nyt tai vielä parempi, eilen! Joo, olen täysimittainen henkinen vauhti-intoilija. Tiesin, että tämä energia oli tuo lippu! Passini välittömään valaistumiseen! Jahuu! Mutta joka kerta kun yritin KÄYTTÄÄ tuota energiaa, koko näky loppui. Kun rentouduin ja aloin taas meditoida, energia tuli takaisin tarkkailtavakseni. Turhautuneena kysyin, miksi minun ei sallittu käyttää tuota energiaa itseni herättämiseen. He vastasivat: "Et voi työntää kosmista kelloa. Se tapahtuu, kun se tapahtuu." Tämä ei ollut se, minkä halusin kuulla. Tämä kuulosti siltä, että riippumatta siitä, miten kovasti yritän, en voi saavuttaa valaistumista, ennen kuin kosminen herätyskello alkaa soida! "Hei, se ei ole reilua!!!" Mutta he sanoivat, että meidän täytyy odottaa, kunnes kaikki ovat valmiita ratsastamaan tuolla aallolla.

Jälkiviisaana olin iloinen, että Tähtivanhimmilla oli viisautta näyttää tuo energia minulle, mutta he eivät sallineet minun käyttää sitä. Muistan tuon illan ja tiedän, miten monta kertaa olisin mokannut. Tulimuurahaiset olisivat purreet minua. Olisin ollut koiran ruokaa ja jaguaarin haukkapala. Oivalsin, että universumi ja kamuni suojelivat minua. Olisin aiheuttanut sotkua itselleni mielelläni ja pelollani, kunnes mieli olisi kontrollissani. Arvelen, että kaikkien ihmisten täytyy valmistautua, jotta voimme kaikki käyttää tätä puhdasta energiamuotoa joskus tulevaisuudessa.

Sitten lisää näkyä tuli esiin. Tuulen äänen sisällä aloin kuulla enkelten laulavan, muinaisihmisten veisaavan, sfäärien musiikkia. Yksinkertaisesti ilmaistuna, universumi avautui minulle. Kuulin universumin historian tuulessa. Kuulin historian ajan ulkopuolella. Ymmärsin kaiken kerralla. Ikuisuus oli kaikissa suunnissa ulottuvillani eikä jossain käsittämättömän kaukana minusta. Aika ja historia sulautuivat läsnä olevaksi hetkeksi. Viisaus ei ollut enää ulkopuolellani. Se ei koskaan ollut ollut. Tiesin kaiken, mitä oli tai tulee olemaan, laulavien enkelien äänessä. Ei ole sanoja kuvaamaan oikein tuota tapahtumaa. Se oli henkinen kohtaaminen, joka täytyy kokea itse.

Kun aurinko nousi ja näky hävisi, aloin nähdä Palenquen pyramidien ilmestyvän esiin usvaisesta pimeydestä kuin haamut, ja voi hyvänen aika … vartija käveli suuntaani. Yäk! Hypin nopeasti temppelin sivua alas ja piilouduin viidakkoon, kunnes paikka avattiin. Olin yhtäkkiä takaisin maailmassa. Istuessani viidakossa minulla oli aikaa ajatella. Aloin epäillä koko yötä. Se oli niin voimallinen, selittämätön ja hämmästyttävä. Olin varmaan nukahtanut ja nähnyt vain unta siitä.

Sillä hetkellä opin merkittävän totuuden … Epäily seuraa aina totuutta! Miksi on niin, että meistä on helpompaa epäillä totuutta ja uskoa valheita? Miksi on niin, että on helpompaa uskoa kamalia juoruja, kuin hyväksyä kauniita kohteliaisuuksia? Miksi yritämme niin kovasti sulkea silmämme valolta, kun koko ajan sanomme, että haluamme silmämme täysin auki? Miksi on niin, että kun Jumala antaa meille jotain, epäilemme sen aitoutta tai uskomme, ettemme ole sen arvoinen? Katselin vanhan itseni kamppailevan uuden tietoisuuteni kanssa.

Kun aika kului ja minulla on ollut vuosia aikaa pohtia kokemusseikkailuani Palenquessa, olen tullut moniin johtopäätöksiin ja oivalluksiin, jotka ovat muuttaneet elämääni lukemattomilla positiivisilla tavoilla. En usko, että pilaan mysteerin ja paljastan kaikki salaisuudet tässä – miten voisinkaan tässä pienessä artikkelissa. MUTTA voin kertoa sinulle tämän … Olemme juuri ajoissa! Emme ole jääneet laivasta, junasta tai kosmisesta aluksesta tai seuraavasta ulottuvuudesta. Emme voi työntää kosmista kelloa, emmekä voi nukkua, kun herätyskello alkaa soida. Tiedämme kaiken, mitä meidän tarvitsee tietää, kun meidän tarvitsee tietää – ei aiemmin. Siis rentoudu ja nauti seikkailusta. Saavumme perille, kun pääsemme sinne. Meidän ei pitäisi niinkään himoita määränpäätä, kuin nauttia sinne pääsemisen matkasta.

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.