Transhumaani (yli ihmisen) –sarja

SHOUD 4

Adamusta kanavoinut Geoffrey Hoppe (www.crimsoncircle.com)

10.12.2016

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Minä olen mitä olen, täysivaltaisen alueen Adamus.

Tehdäänpä ensimmäiset asiat ensin. Energiavaihto (naurua). Vähän kahvia pikku kanavoinnista.

LINDA: (Sandralle) Kiitos.

ADAMUS: Kiitos, rakkaani.

SANDRA: Se on hyvin kuumaa.

LINDA: Kiitos palvelustasi. Hyvät hyssykät!

SANDRA: Sanoin, että se on kuumaa.

LINDA: Se on hyvää ja kuumaa. Ole varovainen.

ADAMUS: Kiitos, kiitos.

LINDA: Se on hyvin, hyvin kuumaa.

ADAMUS: Aah! Voin ottaa sen kuumana. Aah!

Siis shaumbra, jouluajalle, juhlapäiville (hän nostaa kuppiaan, yleisö taputtaa). Aah!

Haluan edelleen kutsua sitä jouluajaksi. Se ei ehkä ole poliittisesti korrektia, kai sitä pitäisi kutsua "juhlapyhäkaudeksi", mutta minulle se on vuodesta aikaa, jolloin muistamme kaikki, miksi tulimme tänne – kylvämään Kristus-tietoisuussiemenen Maahan.

Siinä ei ole oikeasti kyse Jeshuan syntymästä, joka ei tapahtunut lainkaan joulukuussa. Hän oli Kalat. Siinä on oikeasti kyse sen muistamisen ajasta, miksi tulimme tänne – Kristus-tietoisuussiemen.

Tulimme tänne toivoen jotain uutta maan päälle, perimmiltään se olisi ihmisyyden ja jumaluuden integrointi yhteen. Siitä jouluajassa on kyse.

Kuten Cauldre ja Linda sanoivat aiemmin, se on aika vuodesta pysähtyä, vetää vain syvään henkeä ja rentoutua. Lakata tekemästä työtä niin kovasti, kamppailemasta niin kovasti. Pitää hauskaa. Miten tuollaisella naamalla voisi olla pitämättä hauskaa? (Viitaten johonkuhun, jolla on haltianaamio). Kyllä, tuo naama ansaitsee suukon. Moiskis! Kyllä.

LINDA: Korvaamaton.

ADAMUS: Siis jouluaika, kaunista aikaa vuodesta. Asiat hidastuvat vähän. On aika kääntyä sisäänpäin. Voi, melko pian on vuoden pisimmän yön aika. Kenties tunnette, että saatte vähän paremmin unta tällä hetkellä. Ulkona on vähän pimeämpää vähän pidempään. On aika vuodesta vain hidastaa. Meillä on paljon tehtävää ensi vuonna, esityslistalla on paljon.

Katso elämäänne, kun valmistaudun ProGnostiin. Katson, mitä elämässänne on edessä. Ei pikku yksityiskohtia, vaan energiasuuntia ja liikkeitä, joita on tulossa elämäänne. Voi, tulee erilainen vuosi, erilainen kuin tämä kulunut vuosi. Odotan ProGnostiin, ennen kuin puhun siitä, mutta siitä tulee yksi noista "hmm, mielenkiintoista" –vuosista, vähintäänkin.

Aika

Haluaisin teidän tuntevan hetken yhtä asiaa, ennen kuin pääsemme alkuun: jotain tiettyä tapahtuu monilla teistä, ja kutsun sitä ajan muuttumiseksi, ajan joustavuudeksi. Oletteko huomanneet, että toisinaan aika menee hyvin, hyvin nopeasti? Kun luulette, että teillä on noin tunti jonkin tekemiseen, johonkin menemiseen, se menee ohi hyvin nopeasti. Ja ihmettelette itseksenne, olitteko edes siinä. Olitteko läsnä? Olitteko kehossanne? Olitteko kenties toisessa ulottuvuudessa? Ei sen enempää kuin normaalisti. Mutta niillä jotka ovat tulossa mestaruuteensa, aika kadottaa jäykkyytensä. Se kadottaa tuon tavan, jollaista se on ollut.

Jotkut teistä tietävät aina, mikä kello on, myös katsomatta sitä. Olette aina viiden, kymmenen minuutin tarkkuudessa. Nyt sekin lähtee pois, ja ihmettelette: "Mitä tässä tapahtuu?" Ja toisilla kerroilla kaikki näyttää hyvin hitaalta, hyvin, hyvin hitaalta. Ja oletteko huomanneet, että riippumatta siitä, kulkeeko se liian nopeasti vai liian hitaasti, se on aina epämukavinta elämänne kannalta? (Muutama naurahdus ja joku sanoo "joo") Jos teillä on kiire, se näyttää menevän aivan liian nopeasti. Jos olette kyllästynyt eikä teillä ole mitään tekemistä, se menee aivan liian hitaasti. Se on yksi mahtava indikaattori, että teillä tapahtuu jotain sekä biologisella että mielen tasolla. Te muututte.

Keho on hyvin, hyvin sidottu aikaan. Sydämenlyönti on sidottu aikaan. Liikkeenne päivän aikana kun aurinko nousee ja laskee – olette hyvin sidottu siihen. Keho on aikakone sekä biologinen kone. Ja yhtäkkiä tuon muutoksen myötä tunnette sen kehossanne. Kehonne ihmettelee: "Mitä tapahtuu? Mitä on tekeillä?"

Mielikin on sidottu aikaan. Mieli haluaa suunnitella päivänsä ja mieli haluaa tietää, mitä kello on. Energeettisesti on valtava ero aamun kahdeksan ja iltapäivän kolmen välillä. Tuntekaa sitä hetki. Aamulla kahdeksalta on täysin erilainen energia kuin iltapäivällä kolmelta. Ne tuntuvat hyvin, hyvin erilaisilta, koska mieli on hyvin sidottu siihen, mitä se ajattelee, että pitäisi tapahtua. Mieli on sidottu kehoon ja kehon aikarytmeihin. Yhtäkkiä tämä kaikki alkaa muuttua.

Ei huonommaksi. Ei lainkaan. Itse asiassa seuraavassa askeleessanne huomaatte, että ajasta tulee ystävä vihollisen sijasta. Hyvin suuressa osassa elämästänne on ollut kyse ajan löytämisestä, aikataulussa pysymisestä, ajan hallitsemisesta, ja itse asiassa aika on varsinainen energiavaras, jos olette lukittu siihen mentaalisesti ja fyysisesti. Yhtäkkiä huomaatte, että aika on ystävä. Aika toimii hyväksenne, ja yhtäkkiä alatte myös oivaltaa, ettei oikeasti ole aikaa. Ei oikeasti ole sellaista käsitettä kuin aika. Menette toisiin ulottuvuuksiin, eikä niissä tikitä mikään suuri universaalin ajan kello. Ei itse asiassa ole aikaa.

Aika palvelee vähän jotain tarkoitusta tällä planeetalla ja erityisesti auringon nouseminen ja laskeminen ja planeettojen liikkeet, mutta yhtäkkiä oivallatte, että te ette ole enää riippuvainen ajasta. Olette poissa siitä. Se on hyvin kummallinen tunne.

Se tuo teille myös suuntavaiston kadottamisen tunteen, kun ei ole enää lukittuna siihen, kuten useimmat teistä ovat toisinaan tunteneet. Alatte yhtäkkiä oivaltaa, että koko tämä lineaarinen aikakäsitys, jota kutsun "paikalliseksi lineaariseksi" – tuntien, minuuttien, päivien ja vuosien eteneminen – oli suurta harhaa. Koko entisen elämän käsite on itse asiassa harhaa – tai tulevan elämän. Monet teistä ajattelevat: "No, mietin, että jos pysyisin tällä planeetalla, millainen tuleva elämä olisi." Haluatteko saada selville? Vedätte syvään henkeä ja tunnette sitä. Se tapahtuu juuri nyt.

Mielen on kummallista ymmärtää kaikkea tuota. Mieli ajattelee: "No, miten kaikki tämä voi tapahtua juuri nyt?" koska mieli on hyvin lineaarinen. Se on hyvin fokusoitunut aikaan. Se ei voi oikeasti tajuta sitä, että tulevaa elämää koetaan juuri nyt. Mutta kun päästätte irti koko tästä käsityksestä, että aika, kellot, kuukaudet ja vuodet kulkevat, tulette yhtäkkiä kauniiseen oivallukseen, että kaikki tapahtuu juuri nyt. Kaikki tapahtuu.

Tavallaan kaikki entiset ja tulevat elämät jotka tapahtuvat, ovat riippumattomia toisistaan. Ne ovat kaikki itsenäisiä. Ne eivät ole linkittyneet niin, että teidän täytyy tehdä työtä mestaruutta kohti elämä toisensa jälkeen. Voitte itse asiassa olla mestari entisessä elämässä, joka tapahtuu juuri nyt, ja olla olematta mestari tulevaisuudessa. Se on ajasta irtipäästämisen kauneutta.

Siitä irtipäästämiseksi teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin vain tiedostaa, että se tapahtuu jo. Pyytäisin teitä ainoastaan olemaan vastustamatta sitä, olemaan sekoamatta – kuten sanoisitte – kun aika yhtäkkiä on erilaista, kuin mieli haluaa sen oleva, olemaan "menemättä niin ummelle", että teidän täytyy yrittää päästä takaisin aikaan. Teistä tulee yhtäkkiä ajaton, ja ajattomuus on myös valtavaa vapautta.

Menemme siihen enemmän vähän myöhemmin, mutta vedetäänpä nyt syvään henkeä, kun nousemme aikatarpeen yläpuolelle. Lakatkaa syömästä aikaa ja teistä tulee ajaton. Se on kaikkein parasta.

Mestarin muistelmia

Ymmärrän, että uusi kirjani (Memoirs of a Master = mestarin muistelmia) on lopultakin julkaistu. Olemme noin puolitoista vuotta myöhässä (vähän naurua), mutta ei ole aikaa (Adamus naureskelee). Annoin pienen esittelyn ajasta pelkästään siirtymänä tähän kirjaan. Vähän myöhässä, mutta aina oikeaan aikaan – Memoirs of a Master. Sanon "meidän kirjamme", vaikka minun nimeni on kirjoitettu todella suurella tähän enkä näe teidän nimiänne (lisää naureskelua). Mutta se on todella meidän kirjamme. Se perustuu todellisiin tilanteisiin, todellisiin tarinoihin todellisten shaumbrojen kanssa. Saatatte tunnistaa itsenne tästä – yhdestä tarinasta tai kaikista tarinoista.

Otimme shaumbran energiat, kenties muutimme nimen ja muutaman tilanteen – joskus täytyy tehdä siitä vähän kiinnostavampaa, ei aivan niin kamalaa kuin se, jota kutsuttaisiin todelliseksi elämäksi, mikä ei ole lainkaan todellinen elämä, se on kamala elämä – mutta tämä on meidän kirjamme. Tämä sisältää teidän energiaanne, enemmän kuin mikään muu kirja, jonka olemme tehneet.

Se on tarinoita, lyhyitä tarinoita mestarista ja oppilaasta, ja kun luette tätä, samaistutte ensin oppilaaseen – huoliin, kamppailuihin ja haasteisiin, oivallusten puutteeseen. Mutta kirjan loppuun päästessänne samaistutte enemmän mestariin – mestariin joka on läsnä teissä juuri nyt. Ehkä ei paljastuneena, ehkä ei selvässä tietoisuudessa, mutta mestari on sisällänne. Alatte oivaltaa, että koko tämä valaistumisen etsiminen, mestaruuden saavuttamisen yrittäminen, on myös yksi valhe. Kyse on aina, aina, aina ollut vain sen sallimisesta.

Alatte nähdä itsenne mestarina. Alatte tunnistaa, kun tulette joihinkin viimeisiin lukuihin, ja sanotte itsellenne: "Olen tehnyt sen. Olen tuo mestari, josta tässä puhutaan." Siirrytte oppilaasta, toisinaan törmäilevästä oppilasta, ylihermostuneesta ja stressaantuneesta oppilaasta, oppilaasta joka yrittää kovasti tulla valaistuneeksi – siirrytte siitä oivaltamaan, että se sama mestari josta näissä muistelmissa puhutaan, olette oikeasti te. Kun se tapahtuu, saatte leveän hymyn kasvoillenne ja oivallatte, että se on ollut siinä koko ajan, ettekä enää etsi mestaria. Teette vain tilaa mestarille.

Meidän kirjamme – ja toivon, että tällaisia on tulossa lisää. En tiedä, miten hyvin se pärjää markkinoilla. Sillä ei ole oikeasti merkitystä. Tämä on enemmän eräänlainen energiaseremonia näistä 16 vuodesta yhdessä Tobiaksen ja minun kanssani. Se on energiaseremonia. Se juhlistaa matkaamme. Se laittaa tarinoiksi sen, että – no, lukekaa yksi, ennen kuin menette nukkumaan illalla, lukekaa yksi, kun joudutte noihin oppilashetkiin, kun olette ahdistunut tai hämmentynyt tai huolestunut. Ne ovat meidän tarinoitamme.

Siis, rakkaat ystäväni, minun täytyy kiittää teitä osallistumisestanne tähän kirjaan. Taas kerran, minun nimeni on kannessa, mutta kaikki eivät sopineet siihen. Julkaisija vaati. Sanoin: "Ei kiitos. En halua nimeäni siihen", mutta julkaisija vaati …Kertokaa muutama tarina aina silloin tällöin, okei?! (Vähän naureskelua)

Tämän päivän formaatti

Tarinoista puheen ollen … Tarinoista puheen ollen meillä on eräs mahdollisuus täällä tänään. Valmistelin kaksi versiota tämän päivän shoudista: voisin pitää luennon tai voisin kertoa tarinoita. Linda, mikrofoni yleisölle, kiitos.

LINDA: Ai, ilomielin, jos löydän sen. Tässä ollaan.

ADAMUS: Meillä on vaihtoehto. Mitä haluaisitte mieluummin kuulla, tarinoita vai luennon? Linda, mikrofoni jollekin, joka näyttää valmiilta, kiitos.

FRED: Haluaisin saada tarinoita, kiitos.

ADAMUS: Tarinoita. Okei, hyvä. Se on yksi tarinoille. Seuraava.

LINDA: Minäpä etsin jonkun, joka on ärtynyt.

ADAMUS: Tarinoita vai luento? Minulla on luento valmisteltuna. Minulla ei ole tarinoita valmisteltuna, mutta voin keksiä niitä lennossa.

SART: Joo, keksi muutama hyvä tarina.

ADAMUS: Keksi muutama hyvä tarina. Niin kuin mistä?

SART: Minun elämästäni (naurua).

ADAMUS: Meidän täytyy todella kaunistella joitain asioita …

SART: Voi kyllä! Isosti!

ADAMUS: Joo, isosti. Okei, meillä on kaksi tarinoille. Lisää. Luento? Se on kiehtova luento – fysiikkaa.

TERRY: No, miksi emme tee kumpaakin?

ADAMUS: Miksi emme tee kumpaakin? Hyvä, hyvä. Hän ei koskaan juutu yhteen (yleisö sanoo "joo!" ja vähän taputuksia). Voisin kertoa tarinoita, jotka ovat hyvin luentomaisia.

LINDA: Ai jaa! (Adamus naureskelee)

ADAMUS: Luento vai tarina?

CAROLYN: Luulen, että pitäisin tarinoista.

ADAMUS: Tarinoita, okei.

CAROLYN: Joo.

ADAMUS: Pari vielä. Näen, mihin suuntaan tämä on menossa. Ai, meillä on valokehoihmisiä täällä takana … (heillä on asussaan jouluvaloja) Antakaa palaa, te kolme valokehossanne.

LINDA: En tajunnut, mistä oli kyse. Nyt tajuan.

ADAMUS: Ensinnäkin, te kolme valokehossa, nousisitteko seisomaan?

LINDA: Odottakaa, odottakaa! Tässä on vastaus.

ADAMUS: Ei. Odottakaa. Antakaa mennä, nouskaa seisomaan, valokehot. Haluamme kaikkien näkevän, joo. Katsokaa, näin tapahtuu, kun sallitte (naurua). Hyvä, kiitos. Arvostan sitä.

LINDA: Voi hyvä luoja.

ADAMUS: Tarina vai luento?

SHAUMBRA 1 (nainen): Tarina.

ADAMUS: Tarinoita, tarinoita. Kokeillaanpa tältä puolelta huonetta, Linda. Minusta tuo puoli on kallellaan tarinoihin.

LINDA: No, täytyy toimia omalla tavallaan.

ADAMUS: Tarinoita vai luentoja?

SHAUBRA 2 (nainen): Kumpaakin.

ADAMUS: Kumpaakin, okei.

LINDA: Ai jaa!

ADAMUS: Siitä tulee todella tylsä tarina! (Adamus naureskelee)

LINDA: Meillä on toinenkin kaukaa.

ADAMUS: Tarinoita vai luentoja? Herra? Luulen, että herra.

NICOLAI: Joo, joo.

ADAMUS: Mitä …

NICOLAI: Jotenkin …

ADAMUS: Viitsisitkö nousta seisomaan, jotta voisimme …

NICOLAI: Joo, totta kai.

ADAMUS: Joo. Kiva asu (hän on pukeutunut satyyriksi). Hyvä, hyvä.

NICOLAI: Joo, minun mielestäni keksitään hyvä tarina.

ADAMUS: Hyvä tarina, okei. Vielä kaksi. Luulen, että tarinat voittavat tänään. Tarinat joissa on vähän luennon pohjavirettä.

LINDA: No, on joku, joka ei ole täällä enää joka kuukausi. Aion kysyä hänen mielipidettään.

ADAMUS: Ai! Voi ei.

LINDA: Meidän tulee ikävä häntä.

ADAMUS: Oi!

MARC: Kumpaakin.

ADAMUS: Kumpaakin. Sekä tarinoita että luentoja, okei. Ja vielä viimeinen.

LINDA: Viimeinen – oi, oi! Sori, sori (hän kompastuu vähän).

ADAMUS: Luulen, että valinta on melkein tehty.

LINDA: Sinun kenkäsi ovat suuremmat kuin minun kenkäni (Adamus naureskelee). Astumme toistemme suurille jaloille. Katsotaanpa. Oi, täällä! Kokeillaanpa täältä.

ADAMUS: Aa! Olet tullut pitkän matkan tänne. Tarinoita vai luentoja?

BIRGIT: Tarinoita.

ADAMUS: Tarinoita. Kaikki haluavat tarinaa.

LINDA: Oiiii!

ADAMUS: Älä tule vielä tänne (muutama naurahdus). Seuraava kysymys.

LINDA: Ai.

ADAMUS: Joo.

LINDA: Ai.

ADAMUS: Miksi ihmiset pitävät tarinoista? Miksi te pidätte tarinoista? Miksi pidätte tarinoista? Teillä oli mahdollisuus – voisin luennoida täällä. Voisimme mennä kirjoitustaululle. Voisimme mennä elämän fysiikkaan, kyllä.

LINDA: Emmekö nähneet hänet rakennushaalareissa yhtenä päivänä, nyt hän on smokissa?

ADAMUS: Kyllä.

LINDA: Se on kuin "vau!"

ADAMUS: Joo.

JOE D: Joo, voin tehdä sitä kaikkea.

ADAMUS: Tehdä sitä kaikkea. Mikä siis tarinoissa on niin vastustamatonta?

JOE D: Tarinat vievät ihmiset pois siitä todellisuudesta, jossa he ovat, ja …

ADAMUS: Hyvä.

JOE D: … laittavat heidät tarinaansa.

LINDA: Oii!

ADAMUS: Heidän "hänen" tarinaansa. (Suom. huom. englannin kielessä hänen + tarina = historia)

JOE D: Historiaan, joo.

ADAMUS: Joo, joo. Hyvä, okei.

JOE D: Joten kerro minulle tarina.

ADAMUS: Meillä on pari. Minun täytyy ajatella nopeasti – valmistelin luennon. Luulin teidän olevan luentoyleisöä, mutta en käsittänyt, että haluatte tarinoita.

LINDA: Lisää?

ADAMUS: Haluatteko pieniä satuja? Haluatte likaisia aikuisten tarinoita? Haluatteko … (naurua) Sillä ei ole merkitystä …

LINDA: Ei!

ADAMUS: Sillä ei ole merkitystä (lisää naureskelua). Vielä muutama. Mistä pidätte tarinoissa?

IWONA: No, ne tulevat sydämestä.

ADAMUS: Ne tulevat sydämestä, okei.

IWONA: Enemmän kuin luennot.

ADAMUS: Eivät ne, joita aion kertoa teille tänään.

IWONA: Okei!

LINDA: Ai jaa!

ADAMUS: Mutta kyllä, ne tulevat. Ne tulevat sydämestä. Mitä muuta? Miksi ihmiset pitävät tarinoista? David.

DAVID: Se vie meidät pois mielestä, mielikuvitukseen ja tunteisiin.

ADAMUS: Kyllä.

LINDA: Oi!

ADAMUS: Kyllä, ehdottomasti.

LINDA: Erittäin hyvä.

ADAMUS: Hyvä. Vielä kaksi.

LINDA: Vielä kaksi.

ADAMUS: Vielä kaksi.

LINDA: Okei, kuljetaan.

ADAMUS: Ihmiset ja heidän tarinansa.

LINDA: (kuiskaten) Pidän aina vastauksistasi.

SHAUMBRA 3 (nainen): Pakeneminen.

ADAMUS: Pakeneminen, hyvä.

LINDA: Oho!

ADAMUS: Hyvä. Toivottavasti voimme vähän paeta tänään. Paeta …

LINDA: Ai, vapaaehtoinen. Sori, kadut tätä vielä.

SHAUMBRA 4 (mies): Kadun sitä, mutta ne antavat meille oivalluksia siitä, keitä olemme.

ADAMUS: Antavat meille oivalluksia. Joo, kerrottuna vähän eri tavalla siitä tulee persoonallisempi ja se antaa oivalluksia. Erinomaista, erinomaista.

Ja seuraavaksi minun täytyy kysyä, no, mikä on sinun tarinasi?

Mikä on sinun tarinasi?

LINDA: Ai.

ADAMUS: Noin 20 sanalla tai vähemmällä.

LINDA: Kahdellakymmenellä sanalla tai vähemmällä?

ADAMUS: No, okei. Saat muutaman sanan. Mikä on tarinasi, kun istut täällä tänään? Mikä on tarinasi? Anna palaa.

LINDA: Okei.

ADAMUS: Mikä on tarinasi?

LESLIE: Ajattelin sitä juuri, kun … On ollut hauskaa kyytiä eikä se ole vielä ohi.

ADAMUS: Joo, hyvä, hyvä. Haluatko lisää hauskaa kyytiä?

LESLIE: Voi, kyllä!

ADAMUS: Vai haluatko, että se on jo ohi?

LESLIE: Ei, ei, ei.

ADAMUS: Okei.

LESLIE: Haluan paljon lisää hauskaa kyytiä.

ADAMUS: Okei, hyvä.

LESLIE: Olen valmis seuraavaan asiaan.

ADAMUS: Leslien tarina: "On ollut hauskaa kyytiä eikä se ole vielä ohi." Hyvä. Pidän siitä.

LINDA: Okei, menen uskaliaasti tänne.

ADAMUS: Pari vielä. Hei, rakas.

EDITH: Hei.

ADAMUS: Mikä on tarinasi?

EDITH: Olen onnellinen, että löysin Crimson Circlen 1999, ja olen opiskellut ja oppinut sinulta ja Tobiakselta ja Kuthumilta, ja rakastan sitä kovasti ja minusta olette kaikki suurenmoisia, ja se on siinä.

ADAMUS: Siis tarinasi on Crimson Circle. Kyllä. Ja, Edith, tiedäthän, että olet melkoinen rokkistara ympäri maailmaa. Odotitko koskaan, että se olisi tarinassasi?

Edith, joka löytää Crimson Circlen epätoivon hetkellä. Juuri kun elämä näyttää synkimmältä, kun ei ole enää toivoa huomiselle, yhtäkkiä nimi "Tobias" tulee hänen mieleensä. "Tobias! Tobias!" Hän kysyy kaikilta ympärillään: "Mitä tiedät tästä Tobiaksesta? Kuulen jatkuvasti tätä nimeä "Tobias" päässäni." Ja lopulta joku sanoo: "Edith, mene katsomaan internetistä." "Ai." Hän kirjoittaa internetiin "Tobias" ja sieltä tulee "Crimson Circle" – "Mikä kummallinen kultti tämä on? Mihin laitan tässä itseni? Mitä he aikovat tehdä? Onko heillä ihmisuhreja tai kenties uhrit ovat puoliksi ihmisiä ja puoliksi eläimiä heidän kokoontumisissaan?" (Vähän naurua)

Mutta yhtenä päivänä hän päättää ilmestyä paikalle. Hän naamioituu komeaksi, hyvin pukeutuneeksi mieheksi ja ilmestyy tapaamiseen, istuu alas ja purskahtaa yhtäkkiä kyyneliin. "Olen kotona", hän sanoo. "Olen kotona. Ympärilläni on minun kaltaisiani ihmisiä. No, ei täysin minun kaltaisiani, mutta ympärilläni on ihmisiä, joita rakastan ja jotka rakastavat minua. Olen kotona Crimson Circlessä." Ja sitten hän oivaltaa, että hän on tuntenut ne kaikki, jotka ovat täällä, kaikki ne jotka katselevat netissä. Hän on tuntenut heidät aioneita. Heillä on vanha sopimus tulla takaisin maan päälle oikeaan aikaan ja oikeaan paikkaan, oikean ihmisryhmän kera jotain sellaista varten, mitä ei ole koskaan ennen tehty, ei koskaan koko luomakunnassa. Sitä kutsutaan "ruumiillistuneeksi valaistumiseksi". Eivät edes ylösnousseet mestarit, jotka oleskelevat Ylösnousseiden mestarien klubilla, pystyneet jäämään pitkäksi aikaa.

LINDA: Kenen tarina tämä on? (Naurua)

ADAMUS: Shh!

Edith sanoo: "Se on tässä. Olen kotona, Crimson Circle." Mutta vähänpä hän tiesi, että vain muutamassa lyhyessä vuodessa nimeä "Edith" puhuttaisiin shaumbrojen suusta ympäri planeettaa (naurua ja vähän taputuksia). "Edith! Edith, rakastan sinua, Edith!" Hän ei koskaan oivaltanut, että Edithistä tulisi .. (yleisö alkaa hokea "Edith! Edith! Edith! Edith!" ja Adamus naureskelee) Koskaan hän ei oivaltanut, että Edith olisi hitti Facebookissa, ettei Edith olisi vain nimi, ei vain henkilö, vaan paikka Crimson Circlessä – Edithin tuoli (naurua).

Edith, näin kerrotaan tarinaa. Ja se on tositarina. Se on tositarina, mutta pointtini on tänään, että olette tarinassa. Olette tarina. Olette itse asiassa monta, monta tarinaa. Miksi talloa tuota tarinaa? Miksi tehdä siitä "No, istun vain tässä. En tiedä, mitä teen täällä ja minä …" (tylsällä äänellä) Olette tarinassa. Voisitteko tuoda sen oikeasti valoon?

Käytän tarinoita kertomaan tarinaa – se oli siinä tällä kertaa, Linda, kiitos. Käytän tarinoita, kuten kirjassa, jakamaan viisautta, pitämään sen kiinnostavana, estämään sitä tulemasta liian tylsäksi.

Oletteko koskaan olleet näissä prosessointisessioissa toisten ihmisten kanssa, tavallaan henkisessä prosessointisessiossa? Ne ovat ankeita. Ankeita. Ja tiedän, että jotkut teistä sanovat. "Ai, mutta teen sitä elannoksi." No, muuttakaa elantonne (naurua).

Ne ovat ankeita, koska ihmiset eivät osaa nauraa, eivät naura omille tarinoilleen. He ottavat itsensä niin hemmetin vakavasti. Ja kun oivallatte, että kaikki on tarinaa – otamme esimerkiksi Edithin tarinan ja laitamme siihen vähän valoa. Sirottelemme päälle vähän sokeria, vähän suolaa ja vähän etikkaa tehdäksemme siitä mielenkiintoisen, koska hänen elämässään on sokeria, suolaa ja etikkaa.

Koristelemme sitä – emme valehtele, vaan koristelemme – koska kuten olen sanonut hyvin usein, rakkaat ystävät, jäätte kiinni näihin käsityksiin itsestänne ja sitten uskotte niiden olevan totta. Teillä on kokemuksia, joita teille on tapahtunut elämänne varhaisempina vuosina, ja ajattelette, että niin tapahtuu, ja sitten olette yhtäkkiä urassa. Se on ankeaa, kuin prosessoiva terapiasessio, jossa kaikki istuvat puhumassa ankeasta elämästään.

Luoja, että toivon jonkun nousevan ylös ja sanovan: "Minulla on tarina. Minulla on mahtava tarina. Olin täällä, eksynyt enkeli. Olin tällä planeetalla tässä fyysisessä kehossa, jota olen inhonnut tähän päivään saakka. En voi sietää tätä kehoa. Olin täällä hyvin traumatisoinut ihmisten energioista kaikkialla ympärilläni – hyvin ilkeitä, hyvin inhottavia, hyvin uhkaavia. He eivät varastaisi ainoastaan vertasi ja rahojasi, vaan sielusi, jos voisivat. Mitä tein? Sorruin hukuttamaan itseni alkoholiin (vähän kikatusta). Minusta tuli alkoholisti. Kyllä, pahoinpitelin perhettäni. Menetin työpaikkani ja kaikki rahani. Mutta jonkun täytyy sukeltaa syvimpään ja synkimpään epätoivoon. Jonkun täytyy nähdä, miten syvä ja matala kuilu on, ja sen minä tein Jack Danielsini kanssa." (Naurua)

LINDA: Kuvaatko minua? (Lisää naureskelua)

ADAMUS: Nimittäin siinä on eroa. "No, olen alkoholisti. Tota, minulla ei ole elämää. Tulen näihin tapaamisiin. Juon kahvia, ja olen todella kyllästynyt paskaan." (Taas tylsällä äänellä, naurua)

Elämänne on tarina! Ja tämä (kirja) on vain kuvaus. Te olette tässä. Teidän energianne, kokemuksenne. Elämänne on tarina. Tehkää siitä mielenkiintoinen. Sanotte: "En tiedä, voinko nousta näyttämölle ja tehdä, mitä sinä teet siellä, Adamus. En tiedä, voinko kertoa tarinani."

Voitte. Vedätte vain syvään henkeä ja virtaatte sen kanssa. Tulette pois mielestänne ja pidätte vain hauskaa sen kanssa. "Olin kaikkein syvimmässä ja pimeimmässä helvetissä, helvetissä johon kukaan muu ihminen ei ollut koskaan mennyt niin syvälle, mutta ilmestyin esiin sieltä. Opin tästä, etten voinut olla vain valossani. Opin, etten voinut olla vain kiltti tyttö tai kiltti poika. Se teki minut hulluksi. Mitä siis tein? Sukelsin niin syvälle, kuin pystyin. Ajoin tuota alkoholijunaa pohjalle saakka, ja opin siitä, että olen sekä valoa että pimeyttä. Olen oppinut, että ollakseen todellinen, ei voi yrittää olla vain hyvä itse, puhdas itse. Ollakseen todellinen täytyy sukeltaa kaikkiin ongelmiinsa niin syvälle, kuin voi. Ei juosta karkuun ongelmiaan, ei piiloutua noilta ääniltä mielessä, vaan uppoutua joka osaansa niin syvälle, kuin voi."

Se on tarina (taputuksia).

LINDA: Vau!!

ADAMUS: Se on tarina. Vielä muutama. Mikä on sinun tarinasi? Yritä seurata tätä! Mikrofoni. Mikä on sinun tarinasi? Tee siitä vähän elävämpi. Pirskota vähän pippuria sinne, vähän Tabascoa tänne. Mikä on tarinasi? Voi, kaikki vaikeroivat tällä hetkellä: "Linda, ole kiltti, äläkä anna minulle mikrofonia." (Vähän naureskelua) Mikä on tarinasi, rakas?

CAROLYN: Tarinani on: kasvoin, minulla oli upea lapsuus, sitten menin naimisin ja hän jätti minut, ja sitten tapasin upean ystäväni ja rakastajani ja olemme matkustaneet ympäri maailmaa ja elämä on ollut mahtavaa.

ADAMUS: Vau! Se on hyvä tarina (vähän taputuksia). Epätoivosta ja köyhyydestä – ei, vaan aloitimmeko hyvästä lapsuudesta?

CAROLYN: Kyllä.

ADAMUS: "Rakastavat vanhemmat, välittävät ja hoivaavat vanhemmat, mutta ei kiinnosta tätä sielua. En aio elää niin. En aio saada vain helppoa osaa, hyvää osaa. Niinpä sillä hetkellä kun olen vapaa, menen naimisiin halpamaisen ihmisen kanssa, pimeän ihmisen kanssa joka kohtelee minua tavalla, jolla minua ei ole koskaan ennen kohdeltu, joka pahoinpitelee minua energeettisesti ja henkisesti ja kaikilla muilla tavoilla, löytääkseni lopulta elämäni todellisen rakkauden, joka ei ole se, joka istuu vieressäni, vaan se, joka minä olen. Ja näin voin jakaa sen vieressäni istuvan kanssa." Seuraava tarina on … haluatko kertoa tarinasi, herra?

VINCE (hänen miehensä): Minäkö?

ADAMUS: Joo. Miksi ei? (Vähän naureskelua)

VINCE: Kirjoitan vielä tarinaani.

ADAMUS: Kirjoitat vielä tarinaasi.

VINCE: Mutta se on fantastinen. Emme tiedä, mihin se päättyy tai mihin se menee, mutta …

ADAMUS: Ai, et tiedä?

VINCE: En.

ADAMUS: Et tiedä?

VINCE: En.

ADAMUS: Voinko auttaa?

VINCE: Menen vielä junassa.

ADAMUS: Älykäs mies, komea mies jolla upea ura kulkee elämän läpi, mutta joka kysyy koko ajan: "Miksi olen täällä? Mikä tämän kaiken merkitys on?"

VINCE: Bibbidi-bobbidi-boo! Bibbidi-bobbidi-boo! Bibbidi-bobbidi-boo!

ADAMUS: Kiitos, äänitehosteita. Luulin, että hän oli ... (Adamus yskii) Hämmästyttävä matka ihmisenä, jolla on melkein kaikki, mitä halusit, tietäen, että älykkyytesi oli avain, mutta myös charmisi. Ja sitten tapasit vanhan …

VINCE: Ptruu!

ADAMUS: ... vanhan, kauniin, rakkaan, rakkaan ystävän. Tapasit hänet, mikä toi elämäsi täysin uudelle tasolle.

VINCE: Kyllä.

ADAMUS: Toi elämäsi hämmästyttävälle rakkaustasolle.

VINCE: Se on huipentuma.

ADAMUS: Kyllä, huipentuma, huippu. Kyllä. Mutta on aina vähän draamaa. Joitain terveysongelmia ilmestyy.

VINCE: (matalalla äänellä) Voiii …

ADAMUS: "Mitä tämä on kehossani? Tässä saan elämässäni kaiken, mitä voisin mitenkään kuvitella, kauniilta kumppaniltani – hänen elämänsä jakaminen, hänen sielunsa kanssa jakaminen, kaiken elämässä – mutta yhtäkkiä terveysongelmia. Hemmetin keho! Hemmetti, tätä fyysistä kehoa! Niin haavoittuva, niin altis sairauksille, heikkoudelle, iälle. Hemmetin keho, muuten elämäni olisi täydellistä. Miksi olet hylännyt minut, biologia? Mistä tässä on kyse?"

Sitten kamppailua. Kamppailua kehon kanssa, mikä johtaa kamppailuun mielen kanssa: "Mitä olen tehnyt väärin? Miksi kehoni on tuollainen? Miksi en pysty kontrolloimaan sitä?" Ja koko tämän ajan kuiskaus, kuiskaus: "Lakkaa yrittämästä. Lakkaa yrittämästä. Lakkaa yrittämästä ajatella tietäsi terveyteen. Pelkästään salli. Pelkästään salli."

Vei pitkän aikaa saada tuo viesti läpi, koska oli niin paljon pelkoa. Oli vihaa, oli turhautumista ja katumusta, mutta lopultakin, lopultakin sanat: "Tuo keho ei ole minun. Tuo keho ei ole minun. Todellinen kehoni, valokehoni, joka integroituu biologiaani – se on minun." Ja se on iso askel elämässä – päästää tuo valokeho sisään, päästää irti kuolemanpelosta, joka on yksi suurimpia valheita, jotka on myyty tämän planeetan ihmisille. Päästää irti kaikesta tuosta ja tulla lopulta todellisen integroitumisen paikkaan – kudosten, solujen, DNA:n, kehon syvään, syvään integroimiseen siinä määrin, ettei enää ollut tätä kehon erillisyyttä. Ei enää epäluottamusta kehoon. Ei enää katumusta kehon rääkkäämisestä varhaisempina vuosina, vaan yhtäkkiä koko tietoisuuskehon rakkaus ja hyväksyntä.

Se on tarinasi, ystäväni.

VINCE: Vau.

ADAMUS: Se on tarinasi.

Jos on jokin kohta, jossa voin tulla ymmärretyksi tämän kirjan ilmestyessä, se on, että jokainen elämä on tarina. Jokainen elämä on kaunis tarina, ja hyvin usein jäätte kiinni yksityiskohtiin. Jäätte kiinni tarinan tylsyyteen. Jäätte kiinni draamaan ja negatiivisuuteen. Jäätte kiinni yritykseen päästä ulos tarinastanne, iskeä nyrkillä tienne ulos. Tai ajattelette, että muutatte tarinaa ajattelemalla sen erilaiseksi, eikä niin tapahdu.

Vetäkää syvään henkeä nyt ja olkaa tarinanne. Ja ymmärtäkää, että se on paljon enemmän kuin oivaltaisitte, paljon enemmän kuin se, millaisen kirjoittaisitte paperille – "Minun tarinani. Synnyin, menin kouluun, menin naimisiin, sain työpaikan ja kuolin." Se on tylsää. Se on kuin luento. Mutta tarina! Kannustaisin teitä kaikkia seisomaan peilin edessä, seisomaan parvekkeella, menemään metsään tai mitä tahansa ja tekemään tarinanne vähän teatraalisesti, kuten minä tein. Teatraalisuus on hyvä asia, koska kaikki on vain tarinaa. Ette ole lukittu siihen. Ne ovat kaikki tarinoita.

Rakasta teatteria. Rakastan taiteita, koska murtaudutte silloin vapaaksi. Ette ole enää tuossa ankeassa, harmaassa ja tylsässä paikassa: "Yritän vain päästä elämästä läpi. Yritän vain selviytyä. Etsin vastauksia." (Tylsällä äänellä) Vastaukset ovat tässä, ja ne ovat kauniissa tarinassanne.

Entiset ja tulevat elämänne – kyllä, teillä on tulevia elämiä, voin kertoa sen teille nyt, joo. "Voi paska!" (Naurua) Minun ei tarvitse olla psyykkinen kuullakseni teidät. Yhtäkkiä ympäri maailmaa raikui ikään kuin: "Voi paska!" (Lisää naureskelua)

Kerron teille, miksi teillä on tulevia elämiä. Koska, no, ensinnäkin ei ole aikaa, joten ne tapahtuvat jo. Ja toiseksi istutte Ylösnousseiden mestareiden klubissa puhumassa toisten ylösnousseiden mestareiden kanssa ja teillä on muita elämiä. Olette oivaltaneet, ja elätte taas kerran. Kenties ette täällä – luultavasti ette täällä, tällä planeetalla. Jossain muualla. Kenties uusi luomus jossain, kenties uudessa Maassa – ja on monia, monia uusia Maita – kenties elämä on siellä tehdäksenne asioita, joita olette aina halunneet tehdä, mutta tunsitte olevanne niin massatietoisuuden ja itsenne ja menneisyytenne rajoittama.

Mutta teillä on elämiä ja kenties ei fyysisessä kehossa, ja kenties emme kutsu niitä edes elämiksi. Ne ovat yksinkertaisesti ilmaisuja. Sielu, henki rakastaa ilmaisemista. Puhumme neljästä E:stä, ja yksi E on "ilmaisu" (suom. huom. Expression = ilmaisu).* Sielu rakkaudessa itseään kohtaan, jatkuvassa henkisessä orgasmissaan, joka sillä on – sain vähän hihitystä sinne – jatkuvassa orgasmissa rakastuessaan itseensä uudestaan ja uudestaan sielu ei voi muuta, kuin ilmaista itseään luovasti. Mennen entisiin ja tuleviin elämiin.

*Viitataan nauhoitukseen "4Es – A Mystical Music Journey with Adamus ja Yoham"

Hämmästyttävä asia tapahtuu, hämmästyttävä asia. Otan kuvia – Dave ottaa kuvia, Crash ottaa kuvia – mutta minä otan energiakuvia. Kun pääsette pois tarinanne urasta ja pidätte nyt hauskaa tarinanne kanssa – vapaudutte tarpeeksi pitääksenne hauskaa tarinanne kanssa – kun sallitte valaistumisen elämässänne nyt, se muuttaa jokaista elämää. Ette tee sitä vain tämän elämän vuoksi. Se muuttaa jokaista elämää – mennyttä ja tulevaa.

On entisiä elämiä, menneitä tarinoita, jotka ovat täysin jumissa tällä hetkellä, jotka ovat ... nimittäin tällä hetkellä ne toistavat tarinoitaan. Tavallaan kuin scifie-elokuva, tieteiselokuva, ne vain toistavat tarinaansa uudestaan ja uudestaan. Cauldre kertoo minulle, että tästä on tavallaan uusia televisiosarjoja – Westworld – ja jatkuvaa tarinan toistamista. Se on itse asiassa totta, koska entiset elämänne, vaikka ne ovatkin kuolleet, kiertävät edelleen oman tarinansa kerta toisensa jälkeen. Tulevat elämät – sama juttu. Ne jäävät jumiin näihin kiertoihin ja ne pysyvät toistuvassa mallissa.

Voitte tuntea sen jossain määrin – se on teissä, tunnette sen – ja sillä on vaikutusta tähän elämään, koska sitten tässä elämässä alatte tehdä samaa juttua ja toistaa noita malleja – hyväksikäyttö, toivon menettäminen, yritys löytää vastauksia. Teillä pyörii kaikenlaisia tällaisia pyöriä menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Ne ovat kaikki lukittuna omaan tarinaansa.

Yksi ainutlaatuinen asia tässä tarinassa täällä, tässä elämässä, on, että olette täällä avaamassa niitä, vapauttamassa niitä. Sen tekeminen vaatii paljon rohkeutta. Se vaatii paljon rohkeutta, koska astutte pois vanhoista malleista. Uhmaatte mielen malleja, massatietoisuuden malleja. Mutta kun teette sen, kun muutatte tätä tarinaa, muutatte kaikkia muitakin tarinoita. Jokainen entinen elämä, joka on käynnissä, vain toistaa kiertoaan, samoja pelaaja, samaa kaikkea, uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Se ei lopu kuolemaan. Tarinoiden toistuminen jatkuu. Mutta kun on yksi tarina, joka nousee muiden yläpuolelle, yksi "sinä" joka sanoo: "Ei enää", yksi joka sanoo: "Olen valmis. En välitä kenestäkään tai mistään muusta." Se on melko iso toteamus: "En välitä, koska olen niin kyllästynyt elämään tätä tarinaa."

Haluan teidän tuntevan sitä hetken. Olette eläneet tämän elämäntarinan monta, monta kertaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Toistatte tätä tarinaa. Menette ajan, paikan ja asioiden ulkopuolelle, sen miten useimmat ihmiset ajattelevat niiden olevan, ja alatte oivaltaa: "Olen ollut täällä ennenkin. Olen tehnyt tämän ennenkin. Olen ollut täällä ennenkin." Siksi on kamalan tylsää tosinaan. Mutta tuo osanne sanoo: "Ei enää. Murtaudumme ulos. Ei enää."

Kaikki tuossa tarinassa, joka on tapahtunut uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, ja kaikki kaikissa muissa tarinoissa huutavat: "Et voi lähteä. Tämä on sinun tarinasi. Sinun täytyy korjata tarinaa. Sinun täytyy olla parempi. Sinun täytyy olla pyhempi. Sinulla täytyy olla parempi työpaikka, ennen kuin voit lähteä." No, iso osa teissä on uskonut siihen. Olette hypänneet suoraan takaisin vanhaan toistuvaan ja tylsään tarinaan ja yrittäneet korjata tienne ulos. Ette voi tehdä sitä. Olette vain tuossa samassa vanhassa tarinassa päivästä päivään, elämästä elämään, kunnes sanotte: "Ei enää. Se on valmis osaltani" – minkä olette kaikki tehneet – ja sitten kaikki alkaa muuttua.

Se on vaikeaa. Juonet – juonet jotka oli melkein kaiverrettu kiveen – alkavat muuttua. Ne alkavat hajota. Ne menevät pois. Ystävänne ja perheenne menevät pois. Kaikki käsitykset henkisyydestä ja new agesta menevät pois. Kaikki mitä luulitte pitävänne rakkaana, alkaa mennä pois. Sitten oivallatte, että se on vain tarina, ja oivallatte, että voitte tehdä siitä, mitä haluatte. Ja alatte myös oivaltaa, että tuon tarinan muuttaminen muuttaa myös tarinaa kaikissa muissa elämissä, jotka tapahtuvat kaikki juuri nyt. Se kaikki muuttuu. Se on valaistumista. Se on todellista valaistumista. Kiitos. Yksi golf-taputus. (Adamus naureskelee ja nyt yleisö taputtaa)

Sitä teemme täällä. Sitä teemme ja siksi on vaikeaa toisinaan, ja siksi tulen häiritsemään ja käännän huomionne tänne, jotta voitte antaa sen tulla ilman kaikkea ajattelua – voitte vain sallia sen tapahtua. Toivon siis, ettei teitä haittaa, että käännän huomionne tänne muutamalla tarinalla ja muutamalla näkemyksellä silloin tällöin.

Haluatte siis tarinoita tänään. Haluatte tarinoita tänään. Okei, tehdäänpä tarina. Mistä teemme tarinan? Otan vähän kahvia. Kenellekään muulle kahvia? Hmm.

Himmennetään valoja ja lasketaan lämpöä. Kyllä. Täällä palaa. Kaikki nämä tarinat jotka on vapautettu, palavat (vähän naureskelua). Joo. Ei, se on ok. Aion kävellä vähän näyttämöllä, joten haluan sytyttää näyttämövalot.

Vedetäänpä kunnolla syvään henkeä ja aloitetaan tarinamme.

Joo, voin kertoa teille riittävästi, pitää vain hauskaa tarinoiden kanssa! Kertokaa tarinoita itsestänne ja pitäkää hauskaa sen kanssa. Jotkut teistä … Voi, haluaisin saada teidät teatterikurssilleni! Rakastaisin saada teidät vähän irrottelemaan.

Mestari ja jalkapallopeli

Mestari kertoi Rogerille tapaavansa hänet … (Adamus naureskelee) Cauldre on tavallaan: "Miten teet tämän, Adamus? Et edes tiedä koko tarinaa." En helvetissä. Katsomme, minne se menee (vähän naureskelua). Jokainen tarina tarvitsee lähtökohdan, eikä sen tarvitse itse asiassa alkaa alusta. Voitte aloittaa jostain keskeltä, mutta tärkeää tarinassa, myös omassanne, on saada se vain liikkeelle. Saada se vain liikkeelle.

Mestari siis kertoi Rogerille tapaavansa hänet parkkipaikalla klo 11.00 lauantaiaamuna. Mestari teki tätä toisinaan oppilaiden kanssa – vei heidät kahden kesken luokkahuoneen ulkopuolelle, pois muiden ihmisten joukosta. Mestari vei aina silloin tällöin oppilaan ulos ja puhui hänelle joistain asioista, joita tapahtuu hänen elämässään. Niinpä mestari sanoi Rogerille: "Roger, tapaamme klo 11.00, olen punainen urheiluauto parkkipaikalla. En aja mitään Hondaa." (Vähän naureskelua) Sori.

Roger oli melko innostunut. Hän tiesi, että se olisi rankkaa. Hän tiesi, että mestari vaihtaisi muutaman sanan hänen kanssaan. Hän tiesi, että mestari katsoisi syvälle hänen sydämeensä, mutta hän oli valmis siihen. Hän tiesi, että oli aika. Hän, Roger, kamppaili tuon tietämiskäsitteen kanssa. Tiedättehän, hän tunsi sanat, hän ymmärsi tietämiskäsitteen, mutta hitto, että hänen oli vaikea toteuttaa sitä elämässään. Hän todella kamppaili sen kanssa: "Mitä tietäminen on? Ja miten ymmärrän eron tietämisen ja kaiken muun välillä? Ja miten seuraan jotain tietämistä, jos en oikeasti tiedä, mitä se on?"

Niinpä Roger oli erityisen innostunut pääsemään yhteen mestarin kanssa. Hän ilmestyi paikalle noin viittä vaille yksitoista, mestari oli jo siellä ja hänen urheiluautonsa kehräsi jo. Mestari sanoi: "Roger, hyppää kyytiin ja sulje ovi. " Ja hän sanoi: "Muuten, Roger, ei, sinä et aja urheiluautoani." Hän tunsi sen tulevan Rogerista. Roger halusi kokeilla itse, kokeilla tätä kaunista urheiluautoa. Sen täytyi olla omaisuuden arvoinen. Itse asiassa, Rogerilla ei ollut autoa lainkaan. Hän käveli kaikkialle. Hän otti bussin joskus, mutta hänellä ei ollut omaa autoa. Roger-parka (muutama naurahdus). Siksi Rogerin täytyi mennä tähän henkiseen kouluun (lisää naureskelua) – oppiakseen, miten tuodaan yltäkylläisyyttä elämäänsä ja lakataan käyttämästä bussia.

Roger nousi autoon, sulki oven ja – wrummmm! – mestari lähti renkaat ulvoen tietä pitkin. He ajoivat hiljaisuudessa jonkin aikaa. Mestarilla oli hauskaa ratissa, hän rakasti ajaa kovaa. Hän ei saanut koskaan ylinopeussakkoja. Hän rakasti ajaa kovaa. Nautintoa tuulesta, melkein pelkoa kiinnijäämisestä, mutta hän ei oikeasti jäänyt koskaan kiinni. Se oli riemullista mestarille. Tiedättehän, hän vietti paljon aikaa … (Adamus haukottelee) oppilaiden kanssa luokassa. Anteeksi ikävystyminen (muutama naurahdus). Hän vietti paljon aikaa oppilaiden kanssa luokassa ja joskus siitä tuli hyvin tylsää. Hänen täytyi päästä ulos tällaisille tauoille.

LINDA: Tiedätkö, missä Joe on? (puhuen toisessa huoneessa, mutta hänen mikkinsä on edelleen päällä)

ADAMUS: Huhuu?

He siis porhalsivat …

LINDA … tämä asia. Odota, voisitko … (vähän naureskelua)

ADAMUS: Linda? Voi, Linda? Linda? Kertoisiko joku Lindalle, että hänen mikrofoninsa on päällä (joku huutaa "Linda, mikrofonisi on päällä", naurua). Voi, haltijaparkaa. Voiiii! (Lisää naurua, kun Linda tulee sisään näyttäen katuvaiselta) Voi, hän näyttää niin surulliselta. Voi, haltiaraukkaa. Siinä haltioidessasi, miten olisi uusi kahvi, mutta lämmin. Tämä on kylmentynyt kaiken minun … Ja täällä on viileä ilma. Kiitos, rakkaani.

Missä olimmekaan? Ajamassa katua pitkin urheiluautossa. Ja mikrofonisi on päällä.

LINDA: Niinkö?! Ai, se tosiaan oli. Voi, paska!

ADAMUS: Kyllä. Kyllä vain.

LINDA: Voi, paska!

ADAMUS: Kuulin, mitä sanoit Cauldresta.

LINDA: En sanonut hänestä mitään, mutta telttamme lentää kohta.

ADAMUS: Puuh! Antaa sen lentää pois.

He ajoivat siis katua pitkin urheiluautossa ja Roger mietti, milloin mestari alkaisi puhua, milloin he aloittaisivat keskustelun Rogerin ongelmista. Mutta sen sijaan Rogerin suureksi yllätykseksi mestari suuntasi yhtäkkiä jalkapallostadionia kohti kaiken muun liikenteen mukana. Mestari pujotteli liikenteen joukossa. Ihmiset soittivat hänelle torvea ja näyttivät keskisormea, mutta hän hymyili. Ja Roger ihmetteli itsekseen: "Miksi menemme jalkapallostadionille?" Ja mestari tunsi sen tulevan Rogerista ja sanoi: "Roger, koska on lauantai ja siellä on collegen jalkapallopeli. Siksi menemme stadionille."

Roger tavallaan raapi päätään ja ajatteli: "Luulin, että minulla olisi tämä tilaisuus puhua mestarin kanssa ja käydä keskustelua. Ajattelin meidän menevän ehkä järvelle. Tiedän, että mestari pitää kalastamisesta, mutta menemmekin jalkapallopeliin. Mistä tässä kaikessa on kyse?" Roger ajatteli: "En edes pidä jalkapallosta." Mestari tunsi hänen ajatuksensa ja sanoi: "Minä rakastan jalkapalloa (naurua). Rakastan jalkapalloa, koska se on kaksinaisuutta. Se on ehdottomasti kaksinaisuutta. Saa hurrata ja huutaa. Ei kyse ole siitä, että ollaan aina kiva ja tehdään oikein ja ollaan pyhä ja kaikkea muuta. Saamme mennä sinne. Syömme pahaa ruokaa. Juomme olutta. Kiroilemme. Kiroamme valmentajan. Hurraamme omalle joukkueellemme. Elämme, Roger, me elämme."

Mestari löysi parkkipaikan suoraan edestä. Hänen ei tarvinnut ajatella sitä etukäteen, kuten jotkut teistä tekevät – ajattelette nimittäin: "Minun on löydettävä parkkipaikka edestä. Lähetän energiaan." Turpa kiinni! Parkkipaikka on jo siinä. Teidän ei tarvitse ajatella sitä. Teidän ei tarvitse laittaa valkoista valoa sen ympärille. Teidän ei tarvitse lähettää energiaa etukäteen. Oletatte, että siellä on parkkipaikka, ja siellä on. Ja siellä on. Teidän ei tarvitse pitää mitään spiritististä istuntoa parkkipaikkojen vuoksi. Näen joidenkin teistä tekevän tuollaista kummallista hyörinää ja pyörinää. Turpa kiinni! Parkkipaikka on siinä.

Mestari siis tiesi sen. He pysäköivät suoraan eteen. He kävelivät stadionille ja mestari katsoi lippuja. Itse asiassa hänellä oli kahdet liput. Hänellä oli liput aitiopaikoille – joku oli antanut hänelle. Hän ei tiennyt kuka. Nimittäin näitä asioita vain ilmestyy taskuihin, eikä koskaan tiedä, mistä ne tulevat. Rullaatte vain eteenpäin.

Sitten hänellä oli toiset liput. Ne olivat 45 jaardin viivan kohdalla noin rivillä 20. Okei-paikat. Okei. Ja mestari ajatteli: "Kumpi paikka? Aitiossa vai 45 jaardin viivalla?" Hän katsoi Rogeria: "45 jaardin viivalla." Matkalla sinne he ottivat kaksi reilun puolen litran oluttölkkiä, kumpikin mestarille (naurua) ja vähän nachoja ja hodareita, ja Roger veti taskustaan myslipatukkansa (lisää naurua) ja kieltäytyi stadionin ruuasta ja juomasta. Mestari ei välittänyt, koska hän tiesi, että voisi syödä ja juoda mitä tahansa. Mestari oli noussut kauan sitten kaikkien niiden kummallisten ruoka- ja juomapelkojen yläpuolelle, mikä on pahaksi teille. Nyt hän pystyi nauttimaan elämästä. Hän voi syödä, mitä halusi, ja juoda, mitä halusi, ja tehdä jokseenkin, mitä halusi. Häntä eivät sitoneet mitkään vanhat säännöt, nämä vanhat "miten päästään valaistumiseen" –säännöt, koska hän oli oivaltanut kauan sitten olla vain oma itsensä.

Niinpä he menivät istumaan paikoilleen ja peli alkoi melkein heti. Voi, kiitos (Linda tuo hänelle tuoretta kahvia).

LINDA: Vain mestari voi olla palveluksessa.

ADAMUS: Kiitos, ja olet varsinainen mestari. Auts! (Naurua) Ja yrität tehdä tempun Adamukselle, superkuumittaa tämän mukin.

He siis istuivat alas ja melkein heti avauspotku ja yleisön karjuntaa, kun mestarin joukkue sai pallon ja juoksija alkoi juosta. Yleisön karjuntaa. Tässä kohtaa te tulette mukaan.

ADAMUS JA YLEISÖ: Jeeeeee!

ADAMUS: Joo, hyvä. Peli oli käynnissä. Peli oli käynnissä ja muutaman minuutin jälkeen, otettuaan siemauksen oluttaan – tai kuumaa kahviaan – mestari katsoi Rogeriin ja sanoi: "Roger, mikä on ongelma?" Ja Roger oli stressaantunut, sanaton – "Miksi istun täällä jalkapallopelissä puhumassa mestarille tästä ongelmasta? Halusin yksityistä hiljaista aikaa." Mestari sanoi: "Roger, nyt tai ei koskaan. Nyt tai ei koskaan. Mitä on tekeillä?" Ja Roger sanoi: "No, olen opiskellut kovasti. Olen ollut koulussasi kuusi vuotta, kuluttanut paljon rahaa – plaa, plaa, he sanovat aina niin – enkä tunne oikein pääseväni mihinkään. En tavallaan ymmärrä. Minulla on ääniä päässäni koko ajan, mutta ne eivät ole oikeita tai niissä ei ole tolkkua. Teen itseni hulluksi kaikella tällä." Ja tuossa kohtaa mestarin joukkue sai maalin ja yleisö sekosi (yleisö hurraa äänekkäästi ja Adamus naureskelee).

Mestari sanoi Rogerille: "No, Roger, kerro minulle vähän lisää, mitä tässä tapahtuu." Roger sanoi: "No, mestari, puhut tietämisestä – tietämisestä – ja se kuulostaa hyvin helpolta. Ja se kuulostaa siltä, että pitäisi vain tietää asioita." Ja mestari nyökkäsi päätään, siemaisi olutta, söin nachon ja sanoi: "No, joo. Sitä vain tietää." Roger sanoi: "Mutta mestari, yritän tajuta tietämisen ja siitä tulee hyvin hämmentävää. Kuulen kaikkia ääniä päässäni ja joskus luulen, että sinä olet päässäni. Ja joskus luulen, että päässäni on joku toinen arkkienkeli ja joskus luulen, että päässäni on demoni, ja joskus päässäni on äitini, ja joskus se on vanha opettaja. Ja siitä tulee hyvin hämmentävää, koska kuulen kaikkia näitä ääniä päässäni koko ajan. Onko se tietämistä, mestari? Onko se tietämistä?" Mestari piti hetken tauon, koska hänen joukkueensa selvisi juuri toisen joukkueen sähläyksestä, ja yleisö tuli hulluksi (yleisö hurraa taas).

Tuona päivänä oli hyvin äänekäs yleisö. Se puhui ja huusi. Jee, jee, jee! Jee, jee, jee! (Yleisö pitää paljon ääntä) Melua kaikkialla (yleisö jatkaa meluamista). Ihmiset joivat ja söivät nachoja – rouskis! rouskis! rouskis! – kaikkea melua!

Mutta siitä huolimatta mestari jatkoi puhumista Rogerille ja sanoi: "Roger, se ei ole tietämistä. Se ei ole tietämistä. Nuo ovat vanhoja keloja päässäsi. Ne ovat nauhoituksia, energianauhoituksia päässäsi, jotka vahvistavat tarinaasi, pitävät sinut toistamassa tuota samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Ja ne saavat sinut hämmentymään. Ne saavat sinut hämmentymään sitä, mitä sinun pitäisi tehdä ja kuunnella. Roger, kuulen sinun puhuvan vielä silloin tällöin henkioppaista. Tällä polulla olevilla ei ole henkioppaita. Roger, tietäminen ei ole minkään noiden äänien kaltaista, joita kuulet. Ei lainkaan."

Ja tässä kohtaa toivuttuaan juuri sähläyksestä ja tehtyään muutaman siirron, mestarin joukkue teki toisen maalin. Yleisö hullaantui (yleisö hurraa taas). Ja muuten, tätä jatkuu koko päivän. Mestarin joukkue pesee heidät täydellisesti.

Ja he keskustelivat siitä jonkin aikaa. Mestari esitti Rogerille lisää kysymyksiä siitä, miltä hänestä tuntuu – ei ainoastaan, mitä hän kuulee päässään, vaan mitä hän tuntee. Ja he puhuivat siitä pitkän, pitkän aikaa ja lopulta mestari sanoi: "Roger, juttu on näin. Sinulla on tietäminen. Se on olemassa. Tunnen sen. Kaikilla on itse asiassa tietäminen, mutta sinulla on todella melko hyvä. Mutta annat sen vääristyä ja eksyt kaikkeen tuohon meluun, jota on päässäsi, kaikkeen roskaan ja kaikkeen toimintaan, jota on päässäsi.

"Siksi toin sinut tähän jalkapallopeliin tämän keskustelun käymiseksi, koska kaikki nämä jästit jotka hurraavat ja huutavat (yleisö huutaa ja hurraa), ovat kuin ääniä päässäsi ja ne häiritsevät sinua ja tekevät hyvin vaikeaksi löytää, todella kuulla tuon sisäisen tietämisen äänen. Siksi toin sinut tänne, koska no, elämä on tavallaan tällaista. Ei aina yhtä kiihkeää kuin jalkapallopeli, mutta elämä on tällaista kaksinaisuudessa, massatietoisuudessa. On aina hälinää ja häiriötekijöitä ja kaksinaisuutta ja huutamista ja hurraamista, mutta myös itkemistä. Näetkö joukkueen tuolla? He itkevät tällä hetkellä. Itkemistä ja epätoivoa." Joo, vähän itkemistä.

YLEISÖ: Nyyh-nyyh!

ADAMUS: Nyyh-nyyh! Nyyh-nyyh! Nyyh-nyyh! "Siksi toin sinut peliin, Roger, koska halusin sinun näkevän, mitä pääsi sisällä oikeasti tapahtuu." Ja Roger mietti sitä hetken ja ajatteli: "Tämä on itse asiassa erittäin hyvä järjestely. Se auttaa minua ymmärtämään kaikki nuo äänet, kaikki nuo pelit joita käydään pääni sisällä."

Roger ajatteli sitä hetken ja sanoi lopulta: "No, mutta mestari, etkö sanonut, että olen itse asiassa melko hyvä tietämisessäni? Että minulla on paljon tietämistä?" Mestari sanoi: "Joo, sinulla itse asiassa on. Olet itse asiassa melko luonnonlahjakkuus siinä."

Roger sanoi: "Mutta jos minulla on se, miksi en löydä sitä? Jos minulla on se, miksi en käytä sitä?" Ja tässä kohtaa mestari hymyili. Hän tiesi, että keskustelu tulisi tähän. Hän sanoi: "Roger, on vain yksi asia. Se mitä teet tietämisellesi, tuolle sisäiselle – se ei ole edes ääni, Roger, se on tunne – tunteelle, on, että yrität ihmismäistää sen. Roger, yrität laittaa sen ihmisääneksi, eikä se ole. Yrität laittaa sen mielen ajatuksiksi, eikä se ole. Sinulla on tämä tietäminen sisälläsi, joka on aina ollut siellä, mutta et kuuntele sitä, ellei se kuulosta henkioppaalta, arkkienkeliltä, äidiltä, opettajalta, toiselta ihmiseltä. Se on ongelma. Yrität ihmismäistää sen."

Mestari sanoi: "Ymmärrän miksi. Kaikki yrittävät ihmismäistää kaiken. He yrittävät saada sen sopimaan kivaan pikku laatikkoon. He haluavat kuulla ääniä. Et kuule ääniä tietämisessäsi. Et kuule ääniä todellisissa sisäisissä tunteissa, ja se on hyvä asia. Sinun ei kannata ihmismäistää jotain, joka on kallisarvoista ja joka on niin puhdasta. Sinun ei kannata laittaa sitä ääneksi. Sinun ei kannata tuoda sitä tuolla tasolle. Tuo sisäinen tietäminen on ilman määritelmää, se ei tarvitse ihmisrakennetta. Sen ei tarvitse kuulostaa opettajalta, joka luennoi päässäsi, tai enkeliltä joka kertoo sinulle, mitä teet.

"Muuten, kaikki nuo äänet olivat sinun. Ne eivät olleet henkioppaitasi. Ne eivät olleet enkeleitä. Enkelit eivät puhua ihmissanoilla. Kaikessa on kyse tuntemisesta. Kaikessa on kyse aistillisuudesta. Ne kaikki olivat vanhan tarinasi ääniä, jotka soivat uudestaan ja uudestaan päässäsi. Niinpä Roger, sillä hetkellä kun lakkaat yrittämästä ihmismäistää tietämisen, "minä olen" –olemuksen, ja sallit itsesi avautua todelliseen tuntemiseen, todelliseen tiedostamiseen, hyppäät eteenpäin. Silloin se avautuu."

Roger tunsi tätä hetken, ja vaikka hän oli jalkapallostadionilla, vaikka oli kaikkea tuota hurraamista, huutamista ja itkemistä, Roger tunsi sitä hetken ja tuossa turvallisessa paikassa – kummallisen turvallisessa paikassa keskellä massatietoisuutta, kun 10 jaardin viivalla oltiin tekemässä kohta maalia – kaikesta tästä huolimatta Roger lopultakin tajusi sen: lakkaa yrittämästä tehdä tietämisestä jotain ihmismäistä, vain salli se.

Mestari tiesi, että tämä olisi vaikeaa Rogerille tai kenelle tahansa, koska on aina halu ja yritys kuulla sanoja tai nähdä kuvia tai jotain muuta. Mutta silloin kun yksilö voi olla tietämisessään määrittelemättä sitä, ilman tarvetta tietää, miten tietäminen tuli siihen tai mihin se johtaa hänet, jos hän on niin puhtaassa tietoisuustilassa, tämä tietäminen johtaa hänet – näyttää hänelle – kuka hän oikeasti on. Tämä tietäminen on hänen valaistumisensa.

Ja tämän myötä mestari sanoi: "Olen juonut reilun litran olutta. Menen kuselle. Tuonko sinulle jotain samalla?" (Naurua) Ja näin päättyy tarina mestarista ja Rogerista (yleisö taputtaa).

Se on tarina ja se on … (joku sanoo "kummallinen") osittain kummallinen, kyllä. Se on osittain kummallinen, osittain totta, mutta olette kaiken tämän melun keskellä. Olette sitten jalkapallopelissä, ostoksilla, vain yksin kotona, on paljon melua. On energiamelua valoista ja ns. radiotaajuuksista. Kaikkialla on melua. Tietokoneestanne tulee melua, vaikka se olisi suljettu – tarkoitan irti pistorasiasta – koska se kerää energiaa tästä jutusta, mitä kutsutaan internetiksi, ja syytää tuota melua koko ajan.

Ette oikeasti pysty juoksemaan sitä karkuun tai pakenemaan sitä, eikä teidän pitäisi tarvitakaan. Kyllä, on paljon helpompaa yhdistyä tietämiseenne, jos kävelette metsässä kauniina syyspäivänä, paljon helpompaa, mutta voitte tehdä sen missä vaan.

Älkää odottako sanoja. Olkaa kilttejä, älkää odottako sanoja. Tietäminen, "minä olen", ei puhu sanoilla, ei tule koskaan puhumaan, eikä halua puhua. Kaikki nuo äänet päässänne – teille jotka yhdistätte nuo äänet oppaisiin, enkeleihin, entisiin elämiin, tuleviin elämiin ja kaikkeen muuhun vastaavaan – ovat teidän. Ne ovat tarinanne osia. Ne ovat tarinanne hahmoja. Ne ovat teidän. Ne ovat ok, mutta älkää antako niille periksi. Älkää laittako niitä jalustalle. Älkää ajatelko, että ne ovat jokin korkeampi voima. Ne ovat vain tarinanne hahmoja. Siinä kaikki.

Todellinen tietäminen tulee suuren helppoudentunteen kera. Se on vaivatonta. Siinä ei ole kamppailua ja se tulee ilman epäilyä. Se on vain siinä. Ette voi pakottaa sitä esiin. Ette voi tuoda sitä enemmän tai vähemmän elämäänne, koska se on aina siinä. Kyse on siitä, että lakkaatte yrittämästä ihmismäistää sen. Lakatkaa laittamasta ääntä tai kasvoja tai direktiiviä tai sanoja johonkin, joka on vain "minä olen" –olemus, tuo ääni.

Vedetäänpä syvään henkeä uuden tarinamme myötä. Kenties olemme matkalla uuteen kirjaan, häh. Vetäkää kunnolla syvään henkeä.

Nyt uuteen tarinaan – tämä on tarinapäivä, eikö? Vai haluatteko nyt luennon? (Muutama ihminen sanoo "ei") Haluatte uuden tarinan? (Joku sanoo "kyllä") Okei. Tästä tulee vähän erilainen. Valot täysin päälle. Tämä on … (Adamus ottaa huikan kahviaan) Aah! Vau! Tota, en tiedä, mitä tähän laitetaan, mutta – häh! – maistuu minusta rommilta (naurua).

Mestari ja luokka

Okei, tässä on seuraava tarina. Tämä on vuorovaikutteinen tarina. Edellinen oli tavallaan kiva ja uninen tarina ja saitte rentoutua ja kuunnella. Tällä kertaa minulla ei ole aavistustakaan, mihin tämä tarina johtaa, eikä sillä ole merkitystä. Se on vuorovaikutteinen, okei? Oletteko valmiita siihen? Linda on valmiina mikrofonin kanssa, koska tämä on vuorovaikutteinen tarina.

Jokaisen tarinan pitäisi olla nimittäin vuorovaikutteinen. Joo, jokaisen tarinan. Elämäntarinanne ei ole oikeastaan vuorovaikutteinen. Tarkoitan, että siinä on jokseenkin vain yksi hahmo eikä kovin paljon vuorovaikutusta kaikkien muiden mahdollisten aspektien kanssa.

Kun teemme tätä tarinaa, haluan teidän siis oivaltavan, että on aika tehdä tarinastanne vuorovaikutteinen. Pitäkää hauskaa sen kanssa. Minulla ei ole aavistustakaan, mikä tässä on juonena, paitsi avaus. Tehkää aina avaus, jokin lähtökohta. Laittakaa heiluri liikkumaan johonkin suuntaan. Tehkää avaus ja katsokaa, minne se menee, kuten teemme seuraavassa tarinassa nimeltään "Mestari ja luokka". Anteeksi (Adamus menee huoneen takaosaan).

"Mestari ja luokka". Aion esittää mestarin roolia, tietysti. Oliko siitä mitään epäilystä? Haluaako joku muu esittää tuota roolia? Kiitos. Sitten minä teen sen (vähän naureskelua).

Mestari kävelee luokkaan, mutta tänään hän oli harkitsevampi kuin aiemmin. Tavallisesti mestari käveli melkein kuin leijuen ilmassa, mutta tänään hän oli hyvin harkitseva liikkeissään. Mestari katseli kaikkia oppilaita, jotka olivat kerääntyneet luokkaan. Mestari ajatteli: "Tänään menemme asiaan. Tänään menemme kaiken pinnallisen puheen, kaiken makyon yli. Tänään menemme asiaan, seuraavaan oikeaan askeleeseen jokaisella oppilaallani."

He olivat hyvin hiljaa. He tunsivat jotain erilaista mestarina ulkoisessa olemuksessa ja liikkeissä. Tavallisesti he pitivät siitä tunteesta, kun mestari käveli huoneeseen. Tuntui hyvin rauhalliselta. He tiesivät, että tavalla tai toisella mestarilla oli suurta myötätuntoa heitä kohtaan ja luokkatilanne muuttuisi varsinaiseksi oppimisen ja viisauden ajaksi. Mutta tänään oli erilaista. Muutama oppilas mietti: "Voi! Onko mestari vihainen jostain? Oliko hänellä huonot treffit eilen illalla?" (Vähän naureskelua) Mestarilla ei ole koskaan huonoja treffejä (lisää naurua).

Mestari seisoi luokan edessä ja hänen … (hän nappaa lelun, joka pitää kitisevää ääntä, naurua). Se on nauranut. Mestari seisoi luokan edessä ja tuijotti tiukimmalla katseellaan oppilaita. Oppilaat alkoivat täristä vähän: "Onko mestarilla krapula tänään?" Mestari ei saa koskaan krapulaa, vaikka hän joisi kuinka paljon. Miksi? Koska mikään ei saa mestaria pois tasapainosta. Ei, kyse ei ollut siis siitä. Mutta mestarissa oli tänään kiihkeyttä, halua. Mestari katseli luokkaa melkein halveksien ja inhoten ja osoitti ensimmäistä oppilasta ja sanoi tälle – ja Linda, etsi joku nyt esittämään ensimmäistä oppilasta – mestari katsoo tätä ja sanoo: "Mitä elämästäsi puuttuu? Mitä elämästäsi puuttuu?"

DONNA: Enemmän kokeita.

ADAMUS: Enemmän kokeita.

DONNA: Anna minulle lisää kokeita. Haluan lisää kokeita.

ADAMUS: Haluatko enemmän kokeita/koettelemuksia (suom. huom. sama sana) elämääsi?

DONNA: Enemmän koettelemuksia elämääni.

ADAMUS: Voit mennä ulos luokasta. (Vähän naureskelua, kun Donna nousee lähteäkseen, ja Adamus kuiskaa) Joo, joo, sinne taakse. Voi joutua ulos luokastani tuollaisista vastauksista?! Oltuasi tässä koulussa nyt – miten kauan – kaksi viikkoa ja haluat vain lisää kokeita?! Siksikö olemme täällä?! Siksikö maksat paljon rahaa koulussani olemisesta? Siksikö varaat tuolin, joka olisi voitu antaa jollekin, joka haluaa oikeasti oppia?

Mestarin näytti siltä, että hän sylkäisee kohta, muttei sylkäissyt (naurua). Hän ei sylkäissyt, mutta halusi. Ja hän osoitti seuraavaa oppilasta …

LINDA: Mofo.

ADAMUS: … ja sanoi: "Mitä puuttuu, Mofo? Mitä puuttuu? Olet ollut täällä monta vuotta, joo. Olet apuluokalla." (Adamus naureskelee)

MOFO (MARTY): Olen pahoillani!

ADAMUS: Mitä puuttuu?!

MOFO: Olen hyvin häir- …

ADAMUS: Nousisitko ylös! Nouse seisomaan, kun puhut mestarille.

MOFO: Olen hyvin häiriintynyt tänään, mestari.

ADAMUS: Häiriintynyt mistä?

MOFO: Minulla on kovasti ilmavaivoja.

ADAMUS: Kastelitko taas housusi?

MOFO: Ei, minulla on kovasti ilmavaivoja tänään, ja se on – olen pahoillani (naurua).

ADAMUS: Ilmavaivoja!

MOFO: Olen pahoillani.

ADAMUS: Mitä söit, Mofo?

MOFO: Kaiken.

ADAMUS: Kaiken (Adamus naureskelee). Kaiken, Mofo?

MOFO: Joo, lautasenkin.

ADAMUS: Ai, lautasenkin. Ei mikään ihme, että on ilmavaivoja. Mitä puuttuu, Mofo? Mitä puuttuu elämästäsi? Olet käynyt täällä näillä tunneilla, olet ollut kalastamassa kanssani, mutta mitä puuttuu?

MOFO: Lunttilappu.

ADAMUS: Lunttilappu (vähän naurua). Mitä haluat lunttilapulle?

MOFO: Kaikki vastaukset.

ADAMUS: Kaikki vastaukset! Lunttilappu. Missä se on, Mofo?

MOFO: Luulen kirjoittaneeni sen ranteeseen ja pesin sen pois tänä aamuna (vähän naureskelua).

ADAMUS: "Lunttilappu", hän sanoo. Sinäkin voit lähteä luokasta. Viet arvokasta ilmaa ja arvokasta tilaa. Hän haluaa lunttilapun, ikään kuin hän ei käsittäisi, että lunttilappu on jo sisällä … joo, voi, voi. Kaikki yhdessä, yksi, kaksi, kolme …

ADAMUS JA YLEISÖ: Voiiiii! Voiiiii! Voi! (Mofo kävelee huoneen takaosaan)

ADAMUS: Etkö käsitä, että lunttilappu on jo sisällä ja se on kaksi yksinkertaista sanaa, Mofo? Kaksi yksinkertaista sanaa. Mitä ne ovat?

MOFO: "Minä pieraisin"? (Lisää naurua)

LINDA: Näettekö? Se tarttuu!

ADAMUS: Menisitkö ulos? Voi hyvä luoja! (Lisää naurua) Kaksi yksinkertaista sanaa! Vuu! Vuu!

Kaksi yksinkertaista sanaa on lunttilappu. Kaksi yksinkertaista sanaa. Mitä ne ovat, luokka? (Yleisö huutaa "minä olen" ja joku sanoo "olen olemassa") Eivät he saa edes tätä oikein. "Sallia" ja "ja". Täytyykö meidän kirjoittaa ne taululle? Meillä ei ole taulua. Okei, emme kirjoita. Muistatteko? Tämä puoli huoneesta "sallia" (tämä puoli huoneesta sanoo "sallia") Tämä puoli huoneesta "ja" (toinen puoli sanoo "ja") Jos nyt laitamme kaikki yhteen, saamme …

YLEISÖ: Sallia, ja.

ADAMUS: Ja. Se on siinä. Se on lunttilappu. Sinä pysyt huoneen takaosassa. Haiset tavallaan pahalta. Okei (lisää naurua).

Seuraava, ja mestari suuttuu jo oikeasti tässä kohtaa. Kaiken tämän opettamisen jälkeen, kirja kirjan perään, tuntien jälkeen, todella kivojen merabhien jälkeen, tavallaan todella suloisten merabhien jälkeen, he eivät vieläkään tajua. Voitte kuvitella mestarin ahdistuksen määrän, kun hän osoittaa seuraavaa oppilasta ja sanoo: "Mitä puuttuu elämästäsi?"

(Pieni tauko ja Adamus haukottelee) Voi, otan vähän kahvia tässä. Mitä puuttuu elämästäsi?

OLGA: Ei mitään.

ADAMUS: Ei mitään. No, jos elämästäsi ei puutu mitään, miksi olet täällä?

OLGA: Uteliaisuudesta.

ADAMUS: Uteliaisuudesta. Oletko utelias minusta?

OLGA: Sinustakin.

ADAMUS: Vai oletko utelias heistä?

OLGA: Ja heistäkin.

ADAMUS: Sanot siis, että olet täällä – elämästäsi ei puutu mitään, mutta olet täällä – ja olet vain utelias. Utelias mistä? Mitä olet löytänyt?

OLGA: Okei, luultavasti minulta puuttuu muisti.

ADAMUS: Luultavasti sinulta puuttuu mieli?

OLGA: Ei. Muisti, muisti, muisti.

ADAMUS: Muisti.

OLGA: Kyllä.

ADAMUS: No, mieli, muisti – sama asia.

OLGA: Mm hmm.

ADAMUS: Joo, luultavasti sinulta puuttuu muisti. Et siis muista, mistä olet utelias.

OLGA: (naureskellen) Ei, sen muistan.

ADAMUS: Mistä olet utelias?

OLGA: Mistä olen utelias …

ADAMUS: Mitä toivot oppivasi täällä, henkisessä luokassamme?

OLGA: No, ensinnäkin rakastan energiaa.

ADAMUS: Rakastat energiaa.

OLGA: Mm hmm.

ADAMUS: Ai jaa! Olet energian syöjä.

OLGA: Kyllä, joo, minä olen, minä olen.

ADAMUS: Ai jaa! Ai jaa! (Yleisö sanoo "voiii!") "Tehdäänpä tämä selväksi nyt. Alan ymmärtää", mestari sanoo. "Et ilmoittautunut tähän kouluun, koska haluat oppia jotain, että olet matkalla ruumiillistuneeseen valaistumiseen, kuten kaikki nämä kovasti työskentelevät ja rahaa maksavat oppilaat. Olet täällä energiavampyyrinä, varastamassa heidän energiaansa, istumassa tässä luokassa ja kun he ovat avoimia turvallisessa tilassa, kun he ovat haavoittuvia, varastat heidän energiaansa. Onko se totta?"

OLGA: Ei.

ADAMUS: Minusta se kuulosti hyvältä (muutama naurahdus). Mutta mestari vaati, että se on totta ja antoi hänelle vielä yhden tilaisuuden sanoen: "Mitä elämästäsi puuttuu?"

OLGA: Taskurahaa, tietysti. (Suom. huom. sana joka muistuttaa "sallimista")

ADAMUS: Taskurahaa. Haluatko taskurahaa? Eivätkö vanhempasi antaneet sinulle taskurahaa, kun kasvoit? (Vähän naureskelua) Etkö saanut viittä dollaria silloin tällöin?

OLGA: Jotenkin, jotenkin, en pysty – en tiedä – minulla on kuva, jossa näen itseni vapaana ja sallimassa kaiken.

ADAMUS: Okei.

OLGA: Mutta jotenkin en tunne sitä.

ADAMUS: Rrrr! Pysäytämme kuvan tähän.

OLGA: Okei.

ADAMUS: Pysähdymme.

OLGA: Ole hyvä.

ADAMUS: Mikä siinä on erona, että näyttelemme tässä tarinaa tai että olet tarinassasi? Erona siinä, että näytellään, annetaan sen rullata, tai että yhtäkkiä joudut tarinaasi?

OLGA: Kyllä, okei.

ADAMUS: Aa, okei. Tule pois tarinastasi. Tule takaisin tarinastasi – huh! – koska näet, miten helppoa on jäädä jumiin tarinaasi.

OLGA: Mm hmm.

ADAMUS: Silloinkin kun kerromme tarinoita ja pidämme vain hauskaa. No, hauskaa minulle. Siis takaisin tarinaan. Näyttele. Olemme luokassa mestarin kanssa ja mestari sanoo teatraalisesti: "Ja mitä elämästäsi puuttuu?!" Ja sanot teatraalisesti takaisin …

OLGA: Mm. (Joku sanoo "seksiä")

ADAMUS: "Seksiä!" (naurua) hän sanoo – hyvä. Kiitos.

OLGA: Juuri niin sanoin!

ADAMUS: Kiitos. Hän sanoo "seksiä". Hän ei uskonut sanoneensa sitä, mutta kaikki kuulivat sen. Minä kuulin sen. Kuulitteko te sen? Hän sanoi "seksiä".

OLGA: Saanko näytellä sen uudestaan? Saanko näytellä sen uudestaan? Kysy minulta taas.

ADAMUS: Okei (lisää naurua). Mitä elämästäsi puuttuu?

OLGA: (kovalla äänellä) Seksiä! (Paljon naurua)

ADAMUS: Ja mestari sanoo: "Milloin viimeksi sinulla oli …"

LINDA: Älä vastaa siihen! (Lisää naureskelua)

ADAMUS: "… hyvä kirkumisorgasmi?"

LINDA: Äh!

OLGA: En muista.

ADAMUS: Ai jaaa!

LINDA: Voi eiii!

ADAMUS: Ja mestari sanoo: "Haluaisitko sellaisen?" (Naurua)

OLGA: Kyllä!

ADAMUS: Miten kovasti haluat sitä?

LINDA: Aaaaa!

MOFO: Tämä on perheohjelma! (Lisää naurua)

OLGA: Kovasti.

ADAMUS: Lopeta siihen, piereskelijä! (Lisää naureskelua) Miten paljon haluat saada sen?

OLGA: Paljon.

ADAMUS: Paljon. Niinpä suosittelen tätä. Kun tämä tuntimme on valmis tänään, mene huoneeseesi, lukitse ovi (muutama naurahdus). Ota kuuma kylpy ja kerrankin, kerrankin kosketa itseäsi … (kuuluu narisevan lelun ääni, paljon naurua) Kosketa itseäsi niin, kuin haluaisit Maan mahtavimman rakastajan koskettavan sinua. Kosketa itseäsi suurella rakkaudella ja myötätunnolla kehoasi kohtaan. Kosketa itseäsi niin, kuin olisit itsesi suurin rakastaja, koska olet. Kosketa itseäsi äläkä tunne häpeää itsesi saattamisesta tuohon suurimpaan kehon, mielen ja hengen liittoon, jonka ihminen voi mitenkään kokea, joka on myös hyvin paljon enemmän kuin minkään olento koko luomakunnassa voi kokea, koska silloin kun ihminen rakastaa itseään, ei ole syyllisyyttä tai häpeää. Kun ihminen rakastaa itseään sillä tavalla, hän matkii, hän jäljittelee sielua, koska joka hetki sielu rakastuu itseensä. Hyvä.

Seuraava ja viimeinen tässä tarinassa, ennen kuin siirrymme seuraavaan tarinaamme. Olemme luokassa. Mestarilla on edelleen tuo hapan inhokatse kasvoillaan ja hän katsoo seuraavaa oppilasta, jolla on mikrofoni, ja sanoo: "Mitä elämästäsi puuttuu?" (Vähän naurua, kun "oppilas" yllättyy mikrofonista) Ja oppilas ajattelee: "Miksi mestari kiusaa aina minua?" Mitä elämästäsi puuttuu? (Joku sanoo "ahdistusta!") Pidän siitä. Se oli hyvä. Mitä elämästäsi puuttuu?

SHAUMBRA 5: Hmm …

EDITH: Sano hänelle, että ne ihmiset jotka hän lähetti vessaan (shaumbra 5 naureskelee).

ADAMUS: Haluatko olla seuraava?

EDITH: Ei, en aio …

SHAUMBRA 5: Itse asiassa he ovat tuolla takana, näen heidät (viitaten Donnaan ja Mofoon). Joo.

ADAMUS: Tämä on vain tarina. Me vain näyttelemme. Okei, mitä elämästäsi puuttuu? Sano suoraan! Puhu! Meillä ei ole paljon aikaa. Tunti loppuu kolmen minuutin kuluttua.

SHAUMBRA 5: Okei!

ADAMUS: Mitä elämästäsi puuttuu?

SHAUMBRA 5: Olen pahoillani.

ADAMUS: Älä sano koskaan olevasi pahoillasi.

SHAUMBRA 5: Mmm. Pitäisi tehdä elokuva tai laulu!

ADAMUS: Laulu.

SHAUMBRA 5: Ei …

ADAMUS: Laulu, joo. Mestari tulee nyt kärsimättömäksi.

SHAUMBRA 5: Okei.

ADAMUS: Mitä elämästäsi puuttuu?

SHAUMBRA 5: Kenties … (Adamus pitää kuorsausääntä) perimmäinen luottamus ja usko itseeni.

ADAMUS: Luottamus ja usko itseesi. Mistä löydät sen?

SHAUMBRA 5: Minusta.

ADAMUS: Joo, mutta tarkoitan, että miten saat uskoa ja luottamusta itseesi?

SHAUMBRA 5: En tiedä. Olen kysynyt … oho! (Yleisö sanoo "voi eiii!")

ADAMUS: Voiiii! Trööt, trööt, trööt (suom. huom. kuin väärän vastauksen ääntä tietovisailussa). Meillä on täälläpäin sanonta, että voi sanoa mitä tahansa, paitsi "en tiedä". Joten ole hyvä ja anna mikrofoni ihanalle naiselle edessäsi ja istu taakse piereskelijän viereen.

SHAUMBRA 5: Ai, okei.

ADAMUS: Joo.

LINDA: Mitä?!

ADAMUS: Voi pojat, tööttäsimme sen ulos. Mestari on todella vihainen nyt.

LINDA: Kenet haluaisit kutsua?

ADAMUS: Se oli tässä.

LINDA: Ai.

ADAMUS: Mestari on todella suuttunut nyt. Kaikkien näiden opetusvuosien jälkeen, kaikkien tuntien ja tuntien jälkeen oppilaiden kanssa, he sanovat sellaisia asioita kuin: "En tiedä" tai "Minulla on ilmavaivoja" (naurua). Voitte kuvitella, että istuessaan huoneen edessä, kun tuntia on jäljellä kolme minuuttia, mestari ajattelee itsekseen: "Kenties lopetan opettamisen. Kenties se ei ole sen arvoista. Kenties he eivät oikeasti halua sitä, koska niin pitkälle kuin olemmekin tulleet, en tiedä, olemmeko edenneet yhtään." Mestari tunsi ohikiitävän hetken halua olla vain yksin kalastamassa. Joo, hän rakasti kalastamista, ja kuten tiedätte, mestari voisi heittää vain koukun veteen, ei mitään siimassa, ja kala alkaisi syödä välittömästi. Kala yrittäisi itse asiassa hypätä mestarin veneeseen, mutta hän ei sallisi sitä. Hän sanoisi: "Anna minun edes teeskennellä, että meillä on vähän hauskaa tässä." Hän heittäisi aina jälkikäteen kalat takaisin. Ja mestari sanoi lopulta oppilaille, kaksi minuuttia ennen tunnin loppua: "Elämästänne puuttuu eläminen.

"Te ette elä. Te ajattelette. Te palaatte vanhoihin muistoihin. Milloin viimeksi teillä oli seksiä? Vastauksen olisi pitänyt olla: "Ennen kuin tulin tunnille tänä aamuna". Se on elämistä! Elämistä on, kun sanotte: "Mestari, olin päivällisellä eilen illalla. Se oli upeaa, ja minusta tuntuu todella hyvältä, koska elän täysillä." Ei, että "piereskelen tänään", koska se on merkki, että te ette oikeasti elä, että jokin on poissa tasapainosta.

"Jokainen teistä tässä luokassa tänään unohtaa elää. Laitatte itsenne tavallaan tähän energianeutraaliin, harmaaseen ja tylsään tilaan. Olette niin uppoutuneet tylsiin tarinoihinne, että olette unohtaneet elää. Pelkäätte elää. Pelkäätte harrastaa seksiä suureen orgasmiin saakka. Pelkäätte syödä ruokaa. Pelkäätte mennä julkisesti kävelemään. Pelkäätte pitää hauskaa. Yritätte liikaa. Se puuttuu teidän jokaisen elämästä. Haluan teidän menevän tänään iltapäivällä ulos – keilaamaan, luistelemaan tai ostoksille ostamaan itsellenne jotain, mitä ette koskaan uskoisi ostavanne. Haluan teidän menevän elokuviin ja syövän suuren astian popcornia. Mitä se onkin, on aika elää. On aika nousta kuolleelta perseeltänne ja mennä elämään. Älkääkä palatko tähän luokkaan, ennen kuin elätte." (Yleisö hurraa ja taputtaa). Tarinan loppu.

Tämän tarinan ydin on, että on aika elää. Oikeasti on. Tarkoitan, että kulutetaan paljon aikaa ajatellen elämistä tai ajatellen valaistumista, mutta hyvin usein se on totta: unohdatte elää. Unohdatte syödä hyvän aterian tai mitä se sattuukin olemaan. Olette huolissanne siitä, että se saattaa haitata valaistumistanne. Se ei haittaa. Se parantaa sitä.

Ensinnäkin, voidakseen oivaltaa tässä elämässä, täytyy uppoutua täysin elämään. Näyttää melkein sen vastakohdalta, mitä sen pitäisi olla. Teidän täytyy uppoutua elämään, ruokaan, seksiin, elämiseen – mitä se onkin.

On melkein vastemielisyyttä, ja se on tapahtunut jokaisella ylösnousseella mestarilla, erityisesti Buddhalla. On vastenmielisyyttä elämässä olemiselle, kehossa olemiselle, elävänä olentona olemiselle. Teistä melkein kuin tuntuu, että teidän täytyy peruuttaa elämästä voidaksenne saada ylösnousemuksen, koska no, luulette, että elämä voi olla addiktoivaa. Kyllä, se on. Sitten sukellatte riippuvuuksiinne. Luulette, että elämä voi olla ansa. Sukeltakaa siihen ja oivallatte, että se ei ole, koska elämästä pakeneminen on suurempi ansa kuin elämässä oleminen.

Pääsette tähän pisteeseen valaistumisessa ja haluatte nauttia elämästä ja kaikista asioista, joita olette pidätelleet. Puhun siitä lisää ProGnostissa, mutta menemme jonnekin hyvin, hyvin erilaiseen yhdessä, ja se vaatii, että elätte, että te ette enää vain ajattele elämistä. Se vaatii, että menette unelmistanne yli ja alatte todella elää unelmianne – ette vain haaveile niistä.

Tämän myötä vuorovaikutteinen tarinamme tulee loppuun. Näettekö, miten helppoa se on? Ei tarvitse edes tietää, minne se on menossa. Hyvä.

Vedetäänpä kunnolla syvään henkeä ja tullaan nyt kolmanteen tarinaamme. Haluaako kukaan kahvia? Voitte mennä takaisin paikoillenne, mutta pidättele ilmavaivoja (vähän naureskelua).

Puistonpenkki

Ja tämän tarinan myötä meillä on täällä vähän tunnelmavalaistusta – vaihdamme vähän tempoa. Kaikki vetävät kunnolla syvään henkeä. Teemme tarinan ja sitten tavallaan luiskahdamme merabhiin.

Tarina on jo kirjoitettu. Tarina on tässä uudessa kirjassa "Memoirs of a Master". Se on itse asiassa ainoa tarina, jota en kirjoittanut. Cauldre, Geoffrey, kirjoitti sen ehdotuksestani ja se on nimeltään "Puistonpenkki".

Annoin hänelle yleiskuvan tarinasta, joka on suurelta osin hänen tarinansa, suurelta osin teidän kaikkien tarina, mutta halusin puhua vähän tarinasta "Puistonpenkki".

Tässä tarinassa on paljon symboleja, paljon vertauskuvia. Tarina alkaa siitä, että mestari löydetään istumasta puistonpenkillä, tavallaan siitä, mitä teen tällä hetkellä. On aikainen aamu, aurinko ei ole vielä nousut horisonttiin. On vielä pimeää. Tiedätte tuon kauniin aamuajan – on hyvin hiljaista ja rauhallista, silloin massatietoisuuden kaikki melu on vielä vähän pienempää, vähän hiljaisempaa, kun useimmat ihmiset eivät ole ulkona vielä. Ei ole paljon liikennettä. On mukavaa aamuaikaa, ja jos ei muuta, saa katsella auringon nousemista. Se on itsessään hämmästyttävä, tuo viileä varhaisaamun hetki ennen auringon nousemista horisonttiin. Se on mestarin aikaa. Se on kaunista mestarin aikaa.

Mestari istui puistonpenkillä. Hänellä oli tietysti kahvinsa ja hänellä oli pari croissantia. Se oli hiljaista aikaa kaukana oppilaista. Hän rakasti oppilaita, rakasti työskentelyä heidän kanssaan, mutta se vaati veronsa ja oli kuluttavaa. Oppilaiden kanssa työskentelyssä oli paljon turhautumista, koska niin paljon kuin he halusivatkin oivaltaa, jokin pidätteli heitä. Tuo ihmisosa yritti pidätellä heitä, joten se oli uuvuttavaa toisinaan, myös mestarille.

Mutta juuri tänä aamuna, nyt auringon tullessa juuri horisonttiin, mestari tiesi, ettei kyse olisi oppilaista, kyse ei olisi toisista ihmisistä – kyse olisi hänen omista aspekteistaan. Hän tiesi, että olisi kiireinen aamu, koska kaikki mestarin aspektit tiesivät, että hänet löytää tältä puistonpenkiltä. He tiesivät, että jolleivät he löytäneet häntä mistään muualta – luokasta tai unista öisin – he löytäisivät hänet tältä puistonpenkiltä. Tällöin hän tavallaan avautui, antoi itsensä aspektiensa käyttöön. Ja tässä puistonpenkkitarina tapahtuu.

Ja juuri tänä puistonpenkkitarinan päivänä mestarin synkin aspekti, jota hän kutsui vain "Pimeydeksi", ei muuta, tuli sisään. He eivät puhuneet sanoin. Mestari ei kuullut Pimeyttä puhuttuina sanoina, koska itse asiassa Pimeys, tämä todella inhottava aspekti – voitaisiin sanoa – on niin kehittynyt, niin psyykkinen ja todella niin suuri osa mestaria, ettei sanoja tarvita. Jotkut muut joita kutsuisin "alemmiksi aspekteiksi" tai "vähemmän mutkikkaiksi aspekteiksi", puhuisivat mestarille sanoina, mutta Pimeys ei tarvinnut sanoja.

Mestari tunsi Pimeyden tulevan sisään, koska kaikki muuttui kylmäksi. Tuntui tyhjiöltä. Hän tunsi imun. Tämä pimeä energia on sellaista.

Ja välittömästi tullessaan sisään Pimeys aloitti pahoinpitelyn – taas kerran, se ei ollut kieltä, vaan välitettiin tunteita. Pimeys aloitti sanomalla: "Sinä vanha hullu kusipää. Täällä istut puistonpenkillä ajatellen, että olet valaistunut, että opetat toisille jotain." Näin pimeät aspektit toimivat. Ne halventavat sinua. Ne saavat sinut epäilemään itseäsi. Ne repivät sinut kappaleiksi. Ne tuntevat pimeimmän osasi. Ne tietävät, miten painellaan nappuloitasi. Ne tietävät, miten sinua halvennetaan.

Mutta mestari istui vain siinä. Mestari hörppäsi kahviaan – mikä tuntui hyvältä, koska oli vähän viileää tänä aamuna – ja katseli, kun auringon upeat säteet alkoivat tulla horisonttiin. Mestari ei vältellyt Pimeyttä, yrittänyt teeskennellä, ettei se ollut siinä, mutta mestari ei antanut koskaan tämän pimeyden, tämän pimeän aspektinsa vaivata itseään. Hän oli mestari. Hän oli kaikkien niiden tarinoidensa tarkkailija, joita tapahtui ja tapahtuu edelleen, vaikka hän oli mestari.

Pimeys jatkoi loukkaavaa käytöstään sanoen: "Kerrot vain itsellesi, että olet valaistunut, mutta et oikeasti ole. Kerrot itsellesi, että olet parempi kuin toiset, mutta olet itse asiassa huonompi." Pimeys sanoi: "Tunnen historiasi. Tiedän kaikki asiat, jotka olet tehnyt väärin. Tiedän kaikki likaiset pikku salaisuutesi. Tiedän, ja jos kertoisin toisille, mitä tiedän, he eivät koskaan, eivät koskaan tulisi kouluusi ja kuuntelisi sanojasi, koska olet vain halveksittava ihminen ja koko tämä mestarijuttu, koko tämä valaistumisjuttu on sen valheen valtavaa peittelyä, joka sinä olet."

Kenties muutamat teistä ovat kuulleet nuo sanat toisinaan, mutta mestari veti vain syvään henkeä, haukkasi uudestaan croissantia, hörppäsi kahvia eikä antanut sen vaikuttaa itseensä vähääkään.

Tässä tarinassa Pimeys tulee ja menee ja mestari katselee, kun hölkkääjiä menee ohi ja jossain kohtaa koira tulee pallon kanssa, ja mestari on täysin mukana kaikessa muussa ja kuulee ja näkee edelleen Pimeyden.

Tarinan varsinainen ydin – hyvin tärkeä ydin – on, että meillä on mestari ja ihminen, ihmistermein ilmaistuna: "No, jos mestari on valaistunut, miksi on kaikki nämä aspektit? Jos mestari on niin valaistunut, eihän olisi enää pimeyttä? Kaikki olisi parantunut?" Ja vastaus on "ehdottomasti ei". Tämä on "ja" ja tässä kohtaa jokainen teistä on.

Olette mestari, joka istuu puistonpenkillä, nauttii kahvikupillisesta, katselee auringon nousemista, syö jotain ja nauttii pienestä koirasta, kaikesta. Tunnette täydellistä rauhaa, täydellistä vapautta. Olette vapaa itse, ja on edelleen ihmisitse. Emme yritä kieltää sen olemassaoloa. Emme yritä eliminoida sitä. Emme yritä voittaa ihmistä tai pimeyttä tai mitään muuta aspektia. Olemme "ja".

Mestari istuu siinä ja kuulee ne, tuntee ne. Mestari istuu siinä, koska hän tietää, että jokainen aspekti – pimeä ja valoisa, suuri ja pieni – tietää, mistä hänet löytää. Ne tulevat pelkästään olemaan mestarin valossa. Myös Pimeys tulee siihen. Voitaisiin sanoa, että Pimeys on kidutettu osa toisesta elämästä. Sillä ei ole merkitystä. Kaikki on nyt-hetkessä juuri nyt. Pimeys on mestarin ja sinun yhtä todellinen osa kuin valo, lapsiaspekti, uskonnollinen ja henkinen aspekti, kuin joka aspekti. Ne ovat kaikki osa sinua. Ne ovat kaikki osa tätä kaunista tarinaa.

Oivallus on, että olet mestari, joka istuu puistonpenkillä, sekä ihminen ja pimeys ja pelokas ja onnellinen ja luova ja kyllästynyt. Ja kun sallit itsesi vain istua tässä mestarina, tarkkailijana kaikille näille aspekteille, kaikelle tälle liikkeelle ja hälinälle, kaikille näille tarinan osille jotka yrittävät löytää itsensä, kun voit istua tässä hetkessä, "minä olen ja minä olen mestari", yrittämättä hankkiutua eroon mistään aspekteista, mistään entisistä tai tulevista elämistä, yrittämättä saavuttaa jotain valaistumishuippua, olla vain tässä myös mestarina, silloin voit vetää syvään henkeä ja juhlia itseäsi. Silloin tulet oivallukseen "minä olen mitä olen". Olet mestari. Et ole vain sallinut itsesi istua tässä ja olla se.

Kyllä, rakkaat ystäväni, niin paljon kuin mestari kirjassa onkin mestari, niin paljon kuin minä olen mestari, on edelleen menneet ja tulevat aspektit. Ne ovat edelleen. Ne eivät ole enää jumissa, mutta ne ovat edelleen. Mestari ei anna sen vaikuttaa itseensä. Mestari ei käytä sitä sanoakseen: "No, sitten en ole mestari, jos ne edelleen ovat." Todellinen mestari sanoo: "Minä olen mitä olen", ja se on "mestari ja puistonpenkki" –tarinan kauneus. Se kietoutuu takaisin siihen, mistä puhuimme aivan sessiomme alussa tänään.

Aika alkaa hävitä pois, ja istutte tässä mestarina omassa elämässänne ja vain tarkkailette. Yrittämättä muuttaa yhtään aspektia. Istutte tässä. Sillä pelkästään on valtava vaikutus kaikkiin noihin aspekteihin, ovat ne sitten entisestä tai tulevasta elämästä. Se laittaa ne yhtäkkiä mestariksi, joka istuu puistonpenkillä elämässään tuossa tarinassa. Yhtäkkiä kyse ei ole vain teistä istumassa yksin puistonpenkillä mestarina, vaan yhtäkkiä jokainen entinen ja tuleva elämä tulee myös mestariksi. Silloin kaikki muuttuu.

Kuten Tobias sanoi kauan sitten: "Tulevaisuus on parannettu menneisyys." Sanon sen vähän eri tavalla: jokainen elämä oivaltaa mestarin tästä elämästä. Se välitetään ulospäin, se säteillään jokaiseen elämään, ja nuo elämät jotka ovat jumissa malleissaan, jotka ovat jumissa ajassaan, alkavat yhtäkkiä transformoitua.

Puistonpenkki-merabh

Tehdäänpä se nyt. Istukaa puistonpenkillänne …

(Musiikki alkaa)

… tässä kauniissa juhlapäiväkaudessa Crimson Circlen yhteyskeskuksessa. Vedetäänpä syvään henkeä ja antakaa itsenne olla nyt mestari, joka istuu puistonpenkillä upeana päivänä.

Ja kyllä, jotkut noista aspektista tulevat maisemiin. Ne tulevat maisemiin, kun olette tällä tavalla hiljaa. On kyse sitten pimeästä tai valoisasta aspektista, ne tulevat maisemiin. Ja mestarina tarkkailet niitä. Olet vain tietoinen. Et yritä neuvoa tai parantaa niitä. Ne ovat omassa tarinassaan. Ne tekevät omia asioitaan.

Jotkut niistä huutavat sinulle. Jotkut niistä yrittävät nuoleskella sinua.

Jotkut niistä ovat hyvin arkoja seurassasi. Toiset haluavat istua penkillä vieressäsi tunteja, ei vaan päiviä kerralla.

Jotkut tulevat kysymään vastauksia: "Mikä on vastaus, mestari?"

Jotkut haluavat taikaeliksiiriä, jotain transformoimaan ne superolennoksi, jolla on kaikki vastaukset ja kaikki valta.

Silloin istutte tuolla puistonpenkillä: "Minä olen mitä olen". Kyse on itse asiassa kaikkien noiden aspektien, kaikkien noiden entisten ja tulevien itsejen sallimisesta.

Sinun ei tarvitse taistella niitä vastaan. Sinun ei tarvitse yrittää parantaa niitä. Oivallat: "Aa! Ne ovat vain tarinani osia. Nämä ovat vain osiani, mutta minä olen ja mitä olen."

Ei ole mitään tarvetta yrittää muuttaa tai korjata niitä, vielä vähemmän korjata itseäsi. Ei lainkaan tarvetta. Olet mestari puistonpenkillä.

(Tauko)

Sinulla saattaa olla aspekti, joka tulee ja alkaa puhua tavoitteista ja suunnittelusta. Toinen aspekti joka tulee istumaan puistonpenkille ja puhuu sinulle henkisestä etsinnästään. Yksi aspekti joka tulee ja se on kuin haamu – se toistaa jatkuvasti tarinoita uhrina ja piinattuna olemisesta fyysisesti ja henkisesti.

Et yritä muuttaa sitä lainkaan. Silloin vedät syvään henkeä ja oivallat, että olet mestari. Olet "minä olen". Kaikki nämä ovat vain tarinoita kirjassa. Myriadeja tarinoita. Sinun ei tarvitse muuttaa niitä.

Itse asiassa totuus on, että jokainen näistä tarinoista, jokainen noista jumiutuneista, haavoittuneista tai myös onnellisista ja huolettomista tarinoista, muuttaa itsensä. Ne kirjoittavat uudelleen tarinansa. Ne odottivat vain mestarin tulevan, mestarin joka oli hyvin peitossa, hyvin eksynyt meluun. Ne odottivat vain tuota mestaria istumaan puistonpenkille. Ja nyt olet tässä.

Älä anna noiden äänien huijata itseäsi. Älä anna noiden äänien kertoa, että sinulla on edelleen teitä kuljettavana. Ne ovat vain aspekteja. Sinä olet mestari puistonpenkillä.

(Tauko)

Tarkkailet vain, kun kaikkia noita tarinoita leijuu sisään ja ulos. Ne odottivat vain mestaria.

Ja kuten sanon mielelläni: "Kun mestari ilmestyy, tarinat alkavat muuttua." Kun mestari ilmestyy vihdoinkin, kaikki tarinat oivaltavat, että ne voivat muuttua, miksi haluavat.

Istutaanpa siis vain tässä. Istutaan tässä hetki. Haluan teidän tuntevan, millaista on olla mestari. Kyllä, saatatte kuulla monia ääniä – ääniä jotka saattavat peittää tietämisen, mestaruuden. Saatatte tuntea myös tämän epäilyaspektin tulevan maisemiin ja yrittävän istua puistonpenkille. Ehkä tunnette Pimeyden tulevan maisemiin. Se on okei. Istukaa vain tässä puistonpenkillä mestarina.

(Tauko)

Olen pahoillani, että on ollut hyvin vaikeaa toisinaan, varsinaista kamppailua. Olen pahoillani, että teidän on täytynyt kestää suuria, suuria haasteita. Se taitaa tulla tultaessa ruumiillistuneeseen valaistumiseen. Se tulee siitä, kun ollaan ensimmäisten joukossa, pioneereja. Tiedän, että on ollut vaikeaa toisinaan.

Näen, keitä todellisuudessa olette, vaikkette näkisi sitä itsessänne.

Näen mestarin, joka istuu jo siinä, vaikka luulisitte yrittävänne tulla mestariksi.

Näen, miten julman vaikeita tarinat ovat toisinaan. Julman vaikeita. Mutta näen myös, miten mikään tarina ei ole koskaan lukittuna itseensä.

Näen, miten vapautatte kaikki nuo tarinat, kaikki nuo vaikeudet ja haasteet. Näen, miten sallitte.

Vedetäänpä syvään henkeä yhdessä tässä puistonpenkillä, mestari vain nauttimassa elämästä. Mestari sallimassa myös aspektien menneisyydestä ja tulevaisuudesta pistäytyä.

Vedetään kunnolla syvään henkeä yhdessä.

Ja tämän myötä hyvää joulua kaikille ja kaikki on hyvin koko luomakunnassa.

Kiitos, rakkaat shaumbrat. Ilo minulle (yleisö taputtaa).

-----------

Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.

Kanavoinneista ja muista kirjoituksista voit saada uutta näkökulmaa, lohtua ja vahvistusta elämäsi tilanteissa. SINÄ olet kuitenkin oman elämäsi ja oman totuutesi paras asiantuntija. Vie kaikki informaatio omien "suodatintesi" läpi ja luota AINA ensisijaisesti omaan sydämeesi ja sisäiseen ohjaukseesi, kun teet valintoja - suuria tai pieniä. Näin pidät oman voimasi ja löydät oman totuutesi.