Hauskaa miten vaiheittain oma ajattelu kehittyy. Niin kuin suhtautumiseni negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin: ensin olin sitä mieltä, että on pyrittävä vain positiivisuuteen, sitten ajattelin että myös negatiiviset ajatukset ja tunteet voi hyväksyä mutta niistä voi saman tien päästää irti ja siirtyä mukavampiin mietteisiin, ja nyt olen sitä mieltä, että kaikki minussa olevat ajatukset ja tunteet ovat ok, eli haluan toivottaa ne kaikki tervetulleeksi, katsoa ja tutkia niitä. En tosin samaistu niistä mihinkään enkä anna negatiivisten ajatusten tai tunteiden viedä minua mukanaan, mutta en myöskään yritä peittää tai tukahduttaa niitä. Katselen niitä vaan ja tutkailen miltä niiden kulku kroppani ja mieleni läpi tuntuu. Kuuntelen sitä tarinaa, jota ne haluavat kertoa ja kerron niille, että niiden ei tarvitse enää piilotella ja yrittää tulla näkyväksi jollain käänteisellä tavalla.

Tämä lähestysmistapa on lisännyt kykyäni suhtautua itseeni ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin. Välillä tosin mietin, että miten tällainen sekä valon että varjon näkyviin tuova suhtautumistapa sopii siihen ajatukseen, että me olemme täällä kehittämässä ja jalostamassa itseämme kohti korkeampia rakkauden värähtelyjä sekä levittämässä positiivisuutta, iloa ja hyvyyttä. Mutta uskon näiden kahden asian sopivan yhteen oikein mainiosti. Joka päivä kuitenkin keskityn rakkauteen hengitellen syvään, rukoillen, meditoiden ja etsien aiheita kiitollisuuteen. Rakkaus ja valo on aikomukseni, lähtökohtani ja pohjavireeni. Kuitenkin tämä ihmisolemukseni on kaiken olemassaolonsa aikana kerännyt itseensä kaikenlaista kokemusta, jota voin aivan neutraalisti tutkailla sen putkahdellessa sisuksistani esiin. ”Hmm, vai tuolta näyttää tarpeeni olla aina oikeassa, mielenkiintoista, ai, tuollaisia tarinoita se sepittää ympärilleen, jännittävää, jaaha, noin se saa minut käyttäytymään, hauskaa…”