Sivuilla tekninen vika

Lauantai 5.3.2016 klo 8:47 - Marja

Adonailla on tällä hetkellä tekninen vika, joka estää sivujen päivittämisen. Kaikki tässä välissä tulleet kanavoinnit julkaistaan kyllä heti kun sivut taas toimivat.

Kommentoi kirjoitusta.

Havahdu 2015 - Itseoivallusseminaari

Tiistai 12.5.2015 klo 12:24 - Marja

Olen mieheni kanssa organisoinut seminaarin meitä kiinnostavasta aiheesta, eli havahtumisesta (tai heräämisestä tai itseoivalluksesta tai valaistumisesta, termejähän riittää). Halusimme paikalle sellaisia suomalaisia ihmisiä, joilla on omakohtaista kokemusta ja ymmärrystä aiheesta. Meitä ei niinkään kiinnosta teoria, vaan haluamme tällä kertaa kuulla henkilökohtaisista oivalluksista, kokemuksista ja etapeista matkattoman matkan varrelta. Samoin meitä kiinnostavat ne harjoitukset/menetelmät, jotka on havaittu hyviksi.

Tarkoitus on välttää juupas/eipäs jänkäämistä ja ihan hyvässä hengessä tuoda esiin mahdollisia erilaisia tulokulmia aiheeseen.

Mielenkiintoista päästä kuulemaan omakohtaisia kokemuksia! Niistä on kertomassa Marjut Moisala, Juha Pitkänen, Aaro Löf, Jaakko Muhonen, Meri Lähteenoksa, Dave Oshana, Baba, Hannu Seppä ja Sattwa Ishaya.

Seminaari pidetään Helsingissä, Rudolf Steiner –koulun Mikael-salissa. Lauantaina 29.8.2015 on seminaari klo 12-18 ja sunnuntaina 30.8.2015 on workshop-päivä klo 10-17.

Lippu lauantain seminaariin on ennakkoon toimituskuluineen 43,50 €, sen saa omaan sähköpostiin tai puhelimeen (tai sen voi noutaa Lippukaupasta tai R-Kioskilta): http://www.lippupalvelu.fi/event/158295

Lisää tietoa, puhujien esittelyä artikkeleita aiheesta, sunnuntain workshoptiedot ja –liput jne: www.havahduseminaari.fi

Ja vielä tapahtuman Facebook-sivukin: https://www.facebook.com/events/1645560748995807/1646005602284655/

mainos_kuvilla_jpg.jpg

Kommentoi kirjoitusta.

Onnellinen ihminen

Lauantai 10.5.2014 klo 9:34 - Marja

No niin, reilu vuosi on mennyt. Upeaa aikaa on kyllä ollut. Kun tuo helmikuun rakkaustietoisuus, josta kerron edellisessä postauksessani, ei jäänyt pysyväksi olotilakseni, niin itseäni tutkaillessa aloin tajuta, että minussa on vielä niin paljon tunnelatauksia ja muita jäämiä vanhoista traumoistani, että niiden kanssa on vielä tehtävä työtä. Vaikka olin käynyt kaikki asiani läpi anteeksiantaen ne sielutasolla, niin en kuitenkaan ollut kohdannut kokemustasolla kaikkea sitä, joka oli jumissa ihmiskehossani, mielessäni ja tunteissani.  

Ja miten kävikään. Tuolla samalla viikolla, jolla sain kokemuksen rakkaustietoisuudessa elämisestä, tapasin miehen. Terapeuttisen miehen, jonka kanssa olen saanut tehdä sisäistä työtä ihan oikeasti. Miten upeaa se onkaan ollut, uskaltaa alkaa kohdata sellaisia asioita, joita olen aiemmin tukahduttanut, vältellyt, peitellyt… Nyt tuntuu, että uskallan elää, ihan täysiä! Minun ei enää tarvitse pelätä niitä asioita, joita menneisyyteni on minulle antanut. Ne ovat minun tulokulmani elämään. Näin elämä halusi tutkia itseään, minun kauttani.

Sen verran hienoa on ollut aloittaa ihmissuhde tehden koko ajan yhdessä tietoista tunnetyöskentelyä, että olemme kirjoittaneet siitä kaikesta kirjan. Saa nähdä tuleeko kirjasta joskus julkinen. Naimisiinkin olemme jo ehtineet menemään, hihii.

Ja kun olen alkanut uskaltaa elää, niin olen alkanut myös uskaltaa antaa omasta runsaudestani muille. Arjessani on niin paljon hellyyttä, lempeyttä, läheisyyttä ja rakkautta, että jaan sitä ilolla muillekin. Ja ajatella, että saan tehdä sitä ihan työkseni! On tuntunut siunaukselliselta saada kehittää mieheni kanssa läheisyysterapia, joka antaa kosketuksen parantavalle voimalle luotettavan ja hienovaraisen metodin. 

Tuntui hyvälle, kun Sielunpeili kävi tekemässä jutun työstämme. Ja vielä hienompaa on, kun ihmiset ovat alkaneet ilmoittautua läheisyysterapeutin koulutukseen. Aika moni kiinnostunut työskentelee terveydenhoidon alalla. Varsinkin ikäihmisten kanssa töitä tekevät ovat lähestyneet meitä. Millainen maailma tästä vielä voi tullakaan…

8 kommenttia .

Se on tässä!

Perjantai 22.2.2013 klo 19:53 - Marja

Jokohan uskaltaisin puhua ihanasta asiasta, joka tapahtui. Sain kokea sen mitä olen nämä vuodet etsinyt. Eli lakkasin etsimästä ja tipahdin Olemiseen. Marja tipahti Rakkauden syliin. Ja voi hyvänen aika, millaista siellä oli olla! 

Siis toisin sanoen, tietoisuuteni siirtyi ihmistietoisuudesta Rakkauden tietoisuuteen. Luin Sanna Suutarin kirjan Maailman lyhin matka ja vaikka olen lukenut samat asiat monesta muusta paikasta, niin juuri tämä kirja vihdoin avasi ymmärrykseni niin, että pystyin ottamaan sen yhden pienen askeleen. Ja se on just niin kuin sanotaan, se Rakkaustietoisuus on tässä, se on meissä, ei tarvitse ottaa kuin pienen pieni askel omasta ihmisitsestä taaksepäin ja siinä se on! Siinä on Oleminen, Elämä, Rakkaus! Pyhä yksinkertaisuus! 

On niin erikoista, että tätä olen niin kovasti etsinyt ja koko ajan tiennyt, että etsiminen pitää tämän kokemuksen loitolla, mutta en ole silti osannut lopettaa etsimistä. Mutta näköjään tarvitsin tarkan ymmärryksen siitä, että mikä se meidän ihmismieli oikein on, että osasin astua siitä ulos. Kun tajusin olleeni väärässä egon suhteen (että se voidaan pitää mukana tässä prosessissa), niin pystyin päästämään siitä irti. Ja kun astuin siitä ulos, niin kaikki muuttui. Vaikka olin itse vielä paikalla, niin kaikki ajatukset, sanat, havainnot ja teot tapahtuivat Rakkaustietoisuudessa, joten kaikki oli aivan erilaista kuin ennen. Kuin olisin aiemmin ollut elokuvateatterissa katsomassa mustavalkoista rätisevää mykkäelokuvaa ja nyt humahdin kertaheitolla 3D-teatteriin. 

Pystyin pitämään tuon tietoisuuden yhden vuorokauden ajan, sitten ihmisitseni palasi taas ohjaajan paikalle. Minulla ei näköjään ole fyysisesti vielä mahdollisuutta elää tuossa tietoisuudessa pidempään, jo tuon yhden vuorokauden jälkeen tuntui kun aivoissa olisivat käämit olleet palamassa. Olin aivan puhki, henkisesti ja fyysisesti, ja kun täristen keitin itselleni kahvia niin kuulin että laita kahviin sokeria. Ihmettelin asiaa hetken, kun en ole käyttänyt sokeria kahvissa moneen vuoteen, kunnes muistin, että aivot tarvitsevat glukoosia toimiakseen. Aivoni olivat aika lailla nääntymässä ja siltä se tuntui. Rakkaustietoisuus on aika kova juttu, kehoraukalle myös! 

Tässä alla on tekstiä, jota kirjoitin ollessani tässä puhtaassa Olemisessa: 

<3 <3 <3 <3 <3

Viime vuodet ja kiihtyen viime viikot olen lukenut kirjoja, jotka ovat puhuneet samasta asiasta, kaikki hieman eri sanoin. Eckhart Tolle, Jeff Foster, Gangaji, Anette Carsltröm...  Vaikka ymmärsin mitä he sanoivat, en pystynyt seuraamaan heitä ja tekemään sitä samaa, mitä he ovat tehneet. Mutta pääsin näiden kirjojen avulla siihen pisteeseen, että ymmärsin ihmismieleni (egoni) olevan niin kiltti ja mukautuvainen, että välillä hämäännyin ja luulin jo olevani yhtä kuin sieluni ja Rakkaus. Mutta se silti oli ihmismieli, jossa tietoisuuteni oli, jonka kautta elin. Rakkaus antoi vain maistiaisia, totuttelin siihen, se oli lähellä, mutta en osannut heittäytyä sen syliin. Elin koko ajan ihmismieleeni samaistuen, luullen että minä olen Marja ja Marjan Tarina. 

Nyt tajuan, että ego on labyrintti, josta ei ole poispääsyä. Se on keinotekoinen rakennelma, jossa välillä koemme onnea ja välillä kärsimystä. Pysyvää rauhaa ei labyrintissä saa. Negatiiviset ajatukset ja tunteet loikkaavat päällemme aivan yllättäen ja taas saamme puuhaa yrittäessämme selvitä elämästämme ahdistavan mielemme ja ahdistavien olosuhteiden kanssa. Kun ihmiset elävät labyrinteissaan, niin seurauksena on maailma, jonka näemme ympärillämme. Siellä on kauneutta mutta siellä on myös sotaa, puutetta ja tuskaa. 

Jos jossain vaiheessa alkaa edes ajatella, että mitä tapahtuisi jos purkaisin oman labyrinttini ja alkaisin elää jollain muulla tavalla, niin labyrintti-ihmismieli-ego nostaa metelin. "Tuo on ihan roskaa, sinua yritetään harhauttaa valheilla ja monimutkaisilla sanahelinöillä, en minä mikään keinotekoinen labyrintti ole, hei haloo, ajattele nyt vähän miten kummallinen ajatus! Etkö näe miten kivaa elämäsi on, sinähän koet iloa, onnea ja rakkautta, miksi tätä muuttamaan?" Tai sitten alkaa ympärillä tapahtua niin hurjia juttuja, että koko ajatus labyrintin purkamisesta hautautuu pelkän elämästä selviämisen, kiireen ja puuhan alle.  

Minun labyrinttini oli rakennelmana kiva ja nätti, jossa koin pääasiallisesti mielenrauhaa. Mutta rauha ei ollut pysyvää tai totaalista, se tuli ja meni, ja siinä oli jatkuvasti olo, että vielä on jotain etsittävää. Negatiivisia ajatuksia ja tunteita ilmestyi, ja vaikka osasin työskennellä niiden kanssa enkä samaistunut niihin, niin silti samaistuin itseeni: positiiviseen minääni! Pystyin myös ymmärtämään puheet siitä, että ”olemme yhtä” vain teorian tasolla, en kokemuksellisesti.       

Mutta heti kun oikeasti ymmärsin, mikä ihmismieli/ego oikein on ja miten se on muodostunut, osasin astua siitä ulos. Ihmiset kuvaavat sellaista ihmisistä, joka elää ihmismielensä ulkopuolella ”valaistuneeksi”, koska Rakkaus on valoa ja Rakkaudessa eläessä ihminen on valo, egon esteet valon tieltä ovat siis poistuneet. Mutta sana valaistunut on kovin värittynyt ja sitä käyttäessä oma ihmismieli jakaa valaistuneet omaksi kategoriakseen, oudoksi joukoksi tyyppejä, joksikin liian kaukaiseksi, jota itse ei voi tavoitella. "Ehkä sitten seuraavassa elämässä minäkin…" Pidän paljon enemmän sanasta ”herännyt”, koska kun astuu ihmismielestä ulos, tajuaa eläneensä egon unessa. ”Henkisesti havahtunut” on tajunnut elävänsä egon unessa, mutta ei vielä osaa astua sieltä pois, herätä. Herääminen on seuraava askel, ja siihen loppuu etsiminen ja hapuilu. Sitten vaan On. 

Herääminen on prosessi, joka usein niillä, jotka kokevat sen hyvin totaalisesti ja nopeasti, johtuu hirvittävästä (sisäisestä) kärsimyksestä. Tällöin myös tämä heräämisen kokemus saattaa aiheuttaa kovaa tuskaa. Puhutaan egon kuolemasta ja siten he sen kokevat, he joutuvat siihen pisteeseen että toteavat olevansa valmiit kuolemaan. Mutta yllätykseen he eivät kuolekaan, vaan alkavat elää rauha sielussaan ja tajuavat, että sisäinen höpisijä/Tarinankertoja/ego on poissa kuskin paikalta. Ego lepäilee onnellisena Rakkauden sylissä, nostaa sieltä aina välillä päätään, tutki maailmaa ja paneutuu sitten taas levolle.  

Mutta minulla se ei tapahtunut noin. Minä vain otin askeleen taaksepäin ja siinä se oli. Se oli helppoa ja kivutonta. Ehkä kaikki se kipeä sisäinen työ, jota olen vuosia tehnyt, on kantanut hedelmää. Vaikka en ihan ymmärtänyt, mikä ihmismieli todella on, niin tein kuitenkin koko ajan sellaista työtä, joka pienensi egon valtaa ja samalla vahvisti Rakkauden otetta. Ja kaikki etsiminen ja henkisen tiedon opiskelu loi sellaista varmuuden ja luottamuksen pohjan, joka auttoi ottamaan tuon yhden pienen askeleen. 

Ihmisitsen ulkopuolella eläminen tuntuu äärimmäisen luonnolliselta ja helpolta, mutta kaikki on paljon voimakkaampaa ja elävämpää. Join äsken vettä ja voisin vannoa, etten ole koskaan juonut vettä. En ole koskaan samalla tavalla maistanut veden makua, tuntenut vedessä olevan elämän, kokenut siinä piilevää voimaa, tuntenut mitä liikkeitä suuni ja nieluni juodessaan tekee, ja arvostanut koko prosessia niin että kyyneleet kohoavat silmiin. Se onkin minulle yllätys, että tietoisuuden siirtymää ei olisi tarvinnut pelätä. Ihmismieli pelkää, koska se tietää, että se keinotekoinen ja kivulias rakennelma, sinä, joka nyt olet, tulee heräämisessä katoamaan. Mutta ajatukset ja tunteet, kokemukset ja muistot, mielihalut ja intohimot eivät katoa. Niihin ei vaan liity tulkintoja, merkityksiä ja arvomääritelmiä, kaikki on mielenkiintoista, kaikkea havainnoidaan yhtä neutraalisti. Eli aivan yhtä lailla sitä voi elää arkeaan, syödä, tehdä töitä, urheilla, katsoa televisiota ja rakastella kuin ennenkin. Ainut mitä muuttuu on, että se joka nämä asiat kokee, on Rakkaus, ei ihmisitse. Kun kokijana on ihmisitse, mukana on aina mahdollisuus kärsimykseen. Rakkaus ei kärsi, se vain On. 

Tämä ei ole uusi tie, uusi polku jota kulkea. Tässä paikassa ei enää tarvitse etsiä tai pyrkiä johonkin. Tässä on sellainen Lepo, jota ei voi sanoin kuvailla. Lepo, Rauha, Ilo ja Tieto. Ja siksi voi vaan olla, ja se oleminen on täynnä voimaa ja energiaa.   

Oleminen Rakkaudessa on myös todella virkistävää, koska Rakkaus näkee asiat niin eri tavalla kuin ihmisitse. Ihmisitse ei näe asioita sellaisina kuin ne ovat, vaan se näkee ne merkitykset ja tulkinnat, jotka asioille on vuosien saatossa kertynyt. Rakkaus näkee asiat ja ihmiset sellaisina kuin ne ovat. Voin vannoa, etten ole koskaan katsonut elottomia esineitä ja nähnyt niitä. Tuijotin äsken leikkuulautaa ja ihan nauratti, miten ihmisitse oli aina ohittanut tuon esineen ”mustana leikkuulautana”. Nyt näin sen, en nimennyt sitä ja siten jättänyt näkemättä, vaan näin sen, se ei ole musta, vaan siinä on monia erilaisia harmaan, ruskean ja mustan eri sävyjä, siinä on veitsen jättämiä viivoja, siinä näkyy Elämä tutkimassa itseään. Leikkuulaudassa! 

Enkä voi edes kuvailla miltä tuntui nähdä omat lapsensa ensimmäistä kertaa. Eikä meidän tarvinnutkaan sitten tehdä mitään muuta, katselimme toisiamme ja halailimme, ja lapset vain kelluivat Rakkaudessa. Se oli siinä.

<3 <3 <3 <3 <3

Aika jännää, ettei minua yhtään harmita, vaikka palasin takaisin ihmistietoisuuteen. Mutta sain niin suuren lahjan tuon Kokemuksen myötä, että olen vain ja ainoastaan kiitollinen. (Rasittavaa, kun on kirjoitettava kaikki Tärkeät Asiat tuossa Kokemuksessa isolla alkukirjaimella, mutta se on ainut keino miten voi kätevästi kuvata sitä, miten erilaiselta kaikki tuntui.)

Ensinnäkin, sain ison lahjan, kun minun ei tarvitse enää etsiä. Nyt tiedän, että se mitä olen tähän asti etsinyt on jo tässä, ja että se mitä olen tähän asti tehnyt, on ollut minulle hyvä juttu ja mahdollistaa pysyvän siirtymisen Rakkauteen - sitten kun pystyn sen fyysisesti ja henkisesti tekemään. Tapahtuuko se kuukauden, vuoden vai 30 vuoden päästä, on ihan sama! Nyt voin levollisesti jatkaa sitä mitä olen tähänkin asti tehnyt, purkaen egoni labyrinttia, tietäen, että tämä systeemi on minulle oikea tie ja se tulee vahvistamaan minua (”nostamaan värähtelyjäni”) niin, että jonain päivänä ihmisitse saa sulaa kokonaan pois.

Toinen lahja on se, että nyt tiedän, miltä Rakkaus tuntuu. Nyt ei enää tarvitse puhua kiertoilmauksilla myötätunto, lempeys, ilo jne. Egon kautta asiaa ajatellessa tekee mieli käyttää noita kiertoilmauksia eli rakkauden osa-alueita, koska ego ei pysty tuntemaan Rakkautta sellaisena kuin se oikeasti on – voimana, jossa on KAIKKI positiiviset adjektiivit yhdistettynä yhdeksi varmuudeksi. Eckhart Tolle kuvaa tätä tilaa Olemiseksi, joka sisältää Rakkauden, Rauhan ja Ilon. Sanoja voi siis pyöritellä. Minä koin Olemisen olevan Rakkautta, joten minulle se olkoon vain yksinkertaisesti Rakkaus. Se on jotain sellaista, että sitä kannattaa kyllä tavoitella. Vastaa mainoksissa annettuun kuvaan :-)

Kolmas lahja on se, että nyt tiedän, miltä tuntuu, kun ihmisitse siirtyy pois, ja tiedän ettei tuota siirtymää tarvitse pelätä. Olen aina ajatellut, että Ykseyteen yhtyminen kadottaisi elämäni, eli että sitten en ajattelisi tai kokisi asioita itse, vaan se olisi joku muu joka ajattelee ja kokee. Onneksi se ei ole niin, ainakaan tässä vaiheessa. Ehkä sitten joskus, myöhemmässä vaiheessa, tapahtuu muunlaisia kokemuksia. Mutta nyt sain yhtälailla nauttia kahvista kuin ennenkin, paitsi että tosiaan nautin siitä, lähes kyynelsilmin kun se oli niin ihanaa…

Neljäs lahja on se, että pääsin irti Minun Tarinastani. Vitsit mikä vapaus, kun tajuaa, että minulla ja minun Tärkeällä Tarinallani ei ole mitään merkitystä! Ne ovat vain yksi tapa, jolla Elämä tutkii ja toteuttaa itseään. Se, olenko A, B vai C ja teenkö X, Y vai Z, sillä ei ole sinällään mitään väliä. Ja tämä EI tarkoita ”hälläväliä”. Vaan se tarkoittaa, kaikki mitä olen ja voin olla, ja kaikki mitä teen ja voin tehdä rakkautta tihkuen, ovat yhtä hyviä ja kauniita ja ihania ja merkityksellisiä vaihtoehtoja. Saan valita ja seurata iloani. Kun kaikki on ihanasti ja kauniisti ”ei väliä”, niin kaikessa pääsee Elämä virtaamaan. Elämä saa tutkia ja ilmentää itseään, minun kauttani ja minussa! 

35 kommenttia .

Ystäväni Tarinankertoja

Maanantai 28.1.2013 klo 16:46 - Marja

Yksi tärkeimmistä oppimistani keinoista kohti mielenrauhaa on oman sisäisen ääneni rauhoittaminen. Ensimmäinen vaihe oli tulla tietoiseksi tästä ihmismielen äänestä eli Tarinankertojasta (Jill Bolte Taylorin Elämäni oivallus-kirjasta napattu käsite), joka puhua pälpättää pääni sisällä aamusta iltaan ja selittää kaikkea sitä, mitä teen ja havainnoin. Ja toinen vaihe oli ymmärtää, että Tarinankertojaan voi suhtautua lempeästi ja rauhallisesti, mutta sen juttuja ei ole mikään pakko uskoa. Sillä vaikka Tarinankertoja on välillä paras kaverimme, niin välillä se yrittää ihan tosissaan sabotoida meitä.

Niin kuin nyt avioeron myötä oman Tarinankertojani sabotaasipyrkimykset ovat aktivoituneet. Se on heittänyt minulle tällaisia vähemmän kivoja ajatuksia, kuten: "Oletko ajatellut, miten ikävä ihminen olet? Niin sietämätön että toinen ihminen haluaa sinusta eroon." ja "Sinä et kelpaa. Sinua ei voi rakastaa. Et enää ole haluttu."

Mutta minä en usko tuota ääntä! Joten Tarinankertojan sabotaasijutut eivät hätkäytä minua yhtään, on ihan ok että avioero tuo tuollaisia ajatuksia ja tunteita pintaan. Kuuntelen kyllä nuo mielipiteet, mutta uskon että minun (sieluni) tehtävä on olla portinvartijana ja tsekata nuo ajatukset ja tunteet ja päättää mitä niillä teen.

Joten ensin otan ajatukset vastaan ja katson voinko niiden avulla tutkia itseäni ja sisäisiä (ja usein alitajuisia) uskomuksiani. Olen nimittäin sitä mieltä, että Tarinakertojiemme yritykset sabotoida meitä eivät ole millään tavalla tuomittavaa toimintaa, vaan tätä kautta voimme saada erinomaista materiaalia, jota voimme käyttää hyväksi omaan henkiseen kasvuumme, saadaksemme syvempää itsetuntemusta. Joten mielipiteeni on, että Tarinakertoja ei ole vihollisemme eikä sitä tarvitse kukistaa, vaan sen kanssa on hyvä oppia tekemään yhteistyötä.

Tsekkauksen ja mahdollisen sisäisen työskentelyn jälkeen päätän mitä teen Tarinankertojan ilmoille heittämille ajatuksille – uskonko niihin, hellinkö niitä, kasvatanko ne massiivisiin mittoihin, vai annanko niiden mennä menojaan. Kerron sitten Tarinakertojalle päätökseni, joka usein on: ”Sori vaan, en ole samaa mieltä.” Ja sitten kerron sille vielä varmuuden vuoksi vielä ne ajatukset, joihin haluan uskoa: ”Minä kelpaan ja olen ihana.” Tällä tavalla olen vähitellen kouluttanut Tarinankertojaani ystäväkseni ja opettanut sille, millä tavalla haluan tuntea ja ajatella. Tarinakertojani on opettanut minua ja minä olen opettanut sitä, ja me molemmat olemme rauhoittuneet ja tasapainottuneet prosessin edetessä. 

21 kommenttia .

Ilmoitus eläinten ystäville

Maanantai 21.1.2013 klo 13:00 - Marja

Sain tällaisen viestin ja laitan sen teille kaikille tiedoksi:

***

Olen Hannele Maukonen, keski-ikäinen nainen Somerolta. 

Olen eläinten ystävä ja minulla on itselläni koira ja hevosia. Eläimet ovat olleet perheenjäseniäni vuosikymmeniä ja haluan koota kirjaksi muiden ihmisten ja myös omia kokemuksiani ja elämyksiäni tosi elämässä ’ihmeistä’ eläintemme kanssa. Eläinystävämme ovat meidän rakkaita kumppaneitamme, jotka opettavat, opastavat, rakastavat, tuovat viestejä, parantavat, suojelevat jne. meitä ihmisystäviään. Kertomuksemme muodostavat kirjan, josta on iloa meille kaikille eläimiä rakastaville kaikenikäisille ihmisille. 

Kertomuksianne voitte lähettää minulle

sähköposti: hannelemmaukonen(at)gmail.com

postitse: Hannele Maukonen, Raadelmantie 12 A 1, 31400 Somero

tai voitte soittaa, p. 044 99 57 329, niin keskustelemme jutustanne ja voin antaa kirjoitusapua.

 

Kiitos!

Ystävällisin terveisin

Hannele Maukonen (kotisivu:  http://lemmikkitarinat.fi )

***

1 kommentti .

Itseään kampittamassa

Torstai 17.1.2013 klo 13:15 - Marja

Nämä avioeron jälkeiset kuukaudet ovat olleet aika erikoisia. Olen saanut käydä läpi mielenkiintoisia tunteita, joita ero nostaa esiin. Ja olen saanut kokea aikamoisia oppitunteja, jotka olen ottanut kiitollisuudella vastaan.

Yksi hyödyllisimmistä kokemuksista oli se, kun unohdin yhden kaikkein perustavimmista ihmiselämän lainalaisuuksista ja sain kokea seuraukset omissa nahoissani. Tällaistahan se ihmiselämä usein on, se vie mukanaan ja kaikki hienot henkiset lait tuntuvat liian kaukaisilta arjen ja haasteiden puristuksessa, vaikka tarkoitus on, että tutkimme näitä lakeja juuri tämän arjen ja haasteiden kautta. Kerronpa miten minä sain taas konkreettisen muistutuksen tästä asiasta…

Kun mies oli muuttanut kotoa pois, niin jonkin aikaa asiat sujuivat, kunnes yhtäkkiä aivan kaikki alkoi mennä päin prinkkalaa. Tuntui että aivan kaikki alkoi hajota, sähkölaitteet, viemäröinti, lämmitys… Juuri kun olin jäänyt yksin isoon taloomme asumaan ja vakuuttanut kaikille, että pärjään kyllä, niin kaikki alkoi kaatua päälleni. Tuntui uhkaavasti siltä, että en selviäkään tästä kaikesta yksin ja rahattomana. Enkä oikein voinut pyytää keneltäkään apua, kun olin niin vakuuttanut, että kyllä minä pärjään…

Auton hajoaminen katkaisi lopullisesti kamelin selän. Siinä vaiheessa totesin, että minulla ei taida olla muuta vaihtoehtoa kuin vetäytyä pois tästä todellisuudesta masennukseen. Siten saisin huilata edes hetken tästä elämästä, jonka kanssa en pärjää ollenkaan. Ehkäpä joku sitten heräisi auttamaankin minua jotenkin, sairasta ja elämäänsä väsynyttä ihmistä.

Mutta onneksi aloin lukemaan kanavointeja ja sieltä huomasin lauseen, joka avasi silmäni: ”Negatiiviset ajatukset tuovat negatiivisuutta sinulle, koska universumi hahmottaa sinun haluavan negatiivisuutta.” Niinpä tietenkin, olin ihan itse saanut kaikki nämä vastoinkäymiset aikaan, miten en näin yksinkertaista lakia muistanut! Voi höpsis sentään, tämähän on ihan perusjuttu! Sillä olin oikein rypenyt negatiivisissa ajatuksissa ex-miestäni kohtaan. Eromme edetessä tapahtui asioita, jotka saivat minut kiehumaan raivosta. Tulkitsin jatkuvasti toisen ajattelemattomuuden henkilökohtaiseksi loukkaukseksi, ja sain koko ajan lisää syitä olla ärsyyntynyt ja velloa negatiivisissa ajatuksissa ja tunteissa. Jäkätin raivoissani oman pääni sisällä, päivästä toiseen.

Enkä nähnyt lainkaan sitä, miten tuhoisaa tällainen negatiivisuudessa vellominen on sisimmälleni. Siksi sain lahjan, kun sisimpäni alkoi heijastua ympäröivään todellisuuteeni ja pystyin sitä kautta alkamaan nähdä, mitä olin tekemässä. Vasta siinä vaiheessa kun vastoinkäymiset toisensa jälkeen alkoivat kampittaa minua, heräsin huomaamaan ajatusteni synkkyyden – ja turhuuden. Tajusin, että kampitin itse itseäni ja ajoin itse itseni yhä ahtaammalle, omilla ajatuksillani ja tunteillani.

Sain siis eroni myötä lahjan: minulle annettiin tarjottimella ärsyttäviä ja raivostuttavia asioita, joihin ”normaali” ihminen ”saa” ja hänen ”pitää” reagoida negatiivisuudella – jotta saisin harjoitella sitä, että en anna negatiivisuudelle valtaa, en missään tilanteissa. Että en anna kenellekään muulle valtaa minun olotilaani. Jos joku asia ei ole kunnossa, niin se pitää hoitaa eikä marmattaa asiasta itsekseen oman päänsä sisällä.

Lisäksi sain myös sen lahjan, että sain näkyville sisältäni vähemmän miellyttäviä piirteitä, joita pääsin tutkimaan. Minun itseni sisältä löytyy vastinkappaleet noihin toisen ihmisen ikäviksi kokemiini ominaisuuksiin, muuten en niitä havaitsisi. Tai toisin sanoen: toinen ihminen vain heijastaa minun omaa salattua sisintäni minulle takaisin. Minussa on siis esimerkiksi toisten ihmisten arvostuksen ja kunnioituksen puutetta, josta en ole aiemmin ollut tietoinen. Ja tätä kautta myös oman itseni arvostuksen ja kunnioituksen puutetta. Hyvä kun tämän asian sain näkyville, että voin sille tehdä jotain!

Joten loppujen lopuksi päätin, että en luovuta ja lannistu. Päätin ottaa tämän kaiken vastaan jälleen kerran yhtenä upeana oppiläksynä. Päätin, että etenen ihan kaikessa rauhassa, otan vain yhden hoidettavan asian kerrallaan ja hoidan sen, niin kauan, että koti, piha, auto ja kaikki laitteet ovat taas kunnossa. Ja kaiken tämän päätin tehdä hyvillä mielin. Koska minä jaksan hoitaa nämä hommat, minä osaan ja pystyn, kunhan vaan pidän itseni ilon ja rentouden tilassa. Kannustin ja rohkaisin itseäni: minä pystyn tähän, minä selviä tästä!

Ja näin asiat alkoivat ratketa, yksi kerrallaan, kun palasin normaaliin rauhaisaan tilaani. Hyvä ja konkreettinen opetus, jälleen kerran. :-)

13 kommenttia .

Myllerrysten marraskuu

Tiistai 4.12.2012 klo 14:40 - Marja

Aikamoinen marraskuu on takana. Menetin todella yllättäen sekä työni että avioliittoni. Yhden viikon aikana nämä tutut ja turvalliset elämän perustukset sortuivat altani ja tajusin seisovani aivan tyhjän päällä. Ja kauhukseni tiesin samalla, että tässä on kyse siitä, että unelmani ovat alkamassa toteutua – mutta vanhan pitää ensin mennä tieltä pois, jotta uudelle tulee tilaa. Enkä ollut ajatellut, miltä tuntuu, kun kaikki tuttu on yhtäkkiä kadonnut eikä tietoa mistään uudesta ole kuitenkaan vielä olemassa, muualla kuin omassa mielikuvituksessa. Hurjaa, huteraa, vaikkakin myös erittäin mielenkiintoista.

Olen tarkkaillut itseäni koko kuukauden ajan. Jaaha, tältä tuntuu kun menettää työnsä. Jaaha, tältä tuntuu avioero. Jopa pahimpien tunnemylläköiden aikana olen pystynyt pysymään itseni tarkkailijana: ai tältä tuntuu kun ihminen tuntee tukehduttavaa tuskaa. Pysymällä tapahtumien tarkkailijana olen saanut tunnereaktioiden ja itseni väliin ilmaa, ja siten tuskaisatkin hetket ovat helpottaneet hyvinkin nopeasti.

Ja tuskaa on ollut kyllä todella vähän. Työmaailmassa monella muullakin on myllerryksiä menossa, nyt vaan eletään tällaisia aikoja. Eikä tässä erossakaan ole kyse mistään dramaattisesta, vaan tällaisesta kliseisestä erilleen kasvamisesta, jota erilaiset mielenkiinnon kohteet ja elämänkatsomuksen erot jouduttivat. Vaan olin kuitenkin ajatellut, että olisi liikaa asioita, joiden rikki repiminen sattuisi – että kun on nuo lapset ja yhdessä rakennettu talo ja mökki ja kaikki nämä tällaiset asiat, niin ne pakostikin tekevän erosta tuskallisen ja vaikean. Mutta ei, kaikki soljuu todella kauniisti eteenpäin. Sillä eihän tässä mitään revitä rikki, tässä vaan ollaan rehellisiä sen kanssa, millaista elämää olemme eläneet ja millaista haluamme tulevaisuudessa elää.

Ja mikä tärkeintä: olen koko kuukauden pyrkinyt näkemään kaiken havaitsemani olevan oman sisimpäni heijastumaa. Siksi mikään ei ole ollut ”kamalaa” tai ”ikävää”, vaan opettavaista ja silmiä avaavaa. Kun näen kaiken olevan omaa luomustani, voin joka tilanteessa kohdata itseni: ”Mitäs tämä tilanne nyt minulle kertoo, minusta itsestäni?”. Voin myös joka hetki valita sen, miten tilanteita havaitsen, eli miten ne itselleni sanoitan ja mitä merkityksiä niille annan. Ja kun pyrin joka hetki rehellisyyteen, ymmärrykseen, hyväksyntään, myötätuntoon ja lempeyteen, niin samalla myös vaikutan siihen, millaista tulevaisuusversiota kohti olen menossa. Jännittävää aikaa, etten sanoisi.

22 kommenttia .

Rauha tuli, näki ja voitti

Torstai 18.10.2012 klo 12:34 - Marja

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen alkanut elää sisäisen rauhan tilassa! Tähän olen pyrkinyt ja nyt kun se tapahtui, niin tämä olotila tuntuu niin helpolta ja luonnolliselta, että välillä ihmettelen, miksi ponnistelin aiemmin niin kauheasti. Vaan silti olen sitä mieltä, että omalla kohdallani kaikki ponnistelu on ollut tarpeen. Koen tarpeelliseksi kaiken sen puhdistamistyön, jota olen tehnyt. Ja varmasti on vieläkin töitä tehtävänä, mutta nyt aion hetken hengähtää ja nauttia tästä, juuri tällaista tietoisuuden tilaahan olen etsinyt!

Vaan miten tähän päädyin? Ihan mahdottoman yksinkertaisella metodilla: aloin tarkkailla omia ajatuksiani ja tunteitani ja jos ne tuntuivat kielteisiltä, niin aloin tehdä niiden kanssa töitä. Ensinnäkin kohtasin ne ilman vastustamista. Annoin niiden tulla esiin ja kertoa tarinansa, ja sitten kun koin että olin ymmärtänyt kaiken mitä niillä oli annettavana ja opetettavana, annoin niiden kaikella rakkaudella mennä menojaan. Ja tätä jatkoin joitakin kymmeniä.. öh, satoja kertoja… Ja tämä metodi on tainnut toimia.

Lisäksi olen lukenut hurjalla innolla huiman kasan henkisiä kirjoja, rukoillut päivittäin ja harvakseltaan meditoinut. Mutta muuten sanoisin etten ole tehnyt mitään sen ihmeellisempää. No, täytyy myöntää että monen mielestä saattaisi olla ihmeellistä se, etten katso enää televisiota, varsinkaan uutisia, lue kirjoja jotka ovat täynnä ahdistusta ja väkivaltaa tai käytä lainkaan alkoholia. Niin, itse asiassa voisi sanoa, että monen mielestä tällainen elämäntapa yhdistettynä pyrkimykseen irrottautua oman mielensä orjuudesta on hyvinkin kummallista. Vaan tämä toimii ja tuntuu hyvältä, minulla.

Olen hokenut jo kauan, että valaistumiseen on monta reittiä. Jollekin mielenrauhaa tuovat hoidot, toiselle kurssit, kolmannelle gurun johdatus. Minulla sisäistä rauhaa on parhaiten edistänyt oman pääni (ja sydämeni) sisällä tehty työ. Pääosin tein työn yksin, mutta käytin apunani myös ystäviäni, jotka jakavat samanlaiset henkiset arvot kanssani. Miten he jaksoivatkin kuunnella ja auttaa, vaikka välillä tuntui että jauhan koko ajan samoja asioita enkä pääse eteenpäin! Vaan taisin kuitenkin tehdä jotain oikein, koska muutosta on selvästi tapahtunut ja olo on aivan erilainen kuin pari vuotta sitten. Hassua että kaksi vuotta sitten minusta otettu aurakuva oli keltavihreä, nyt otetussa kuvassa aurani on valkoinen, reunoiltaan laventeli.

Yksi syy sille, miksi olen niin tosissani yrittänyt putsata itseäni kaikesta energeettisestä karstasta on se tapa, jolla vastaanotan korkeampaa tietoa: tieto vain tipahtaa päähäni. En siis näe tai kuule mitään itseni ulkopuolista tahoa, joka antaisi tiedon minulle. Tämä tapa on itse asiassa juuri se juttu, jota koen olevani täällä tekemässä – näyttämässä, että ihan tällainen tavis voi tavallista elämää eläessään olla yhteydessä korkeampaan tietoon, ilman mitään välikäsiä. Uskon, että tähän suuntaan henkisyys alkaa mennä ja suorasta yhteydestä tulee ihan tavanomainen juttu. Suora yhteys onkin hienoa, mutta ihan toinen kysymys onkin se, miten sitä uskaltaa alkaa luottaa itseensä ja saamaansa tietoon, joka ilmestyy aivan samoin kuin omat ”maalliset” ajatukset ja tunteet?

Tämän asian kanssa olen takunnut nyt pari vuotta. Miten oppisin luottamaan omaan sisäiseen tietooni? Eikä minun pitäisi jotenkin ”kuolettaa” oma egoni ja ihmismieleni välistä pois? Silloin tällöin olen kysynyt neuvoa minua viisaammilta ja aina vastaus on sama: ei, sinä et tule olemaan perinteinen kanavoija, sinä et saa poistaa itseäsi kuviosta, sinun on yhdistettävä ihmisitsesi ja korkeammat energiat. Kääk, olen aina vastannut! Miten ikinä pääsen siihen pisteeseen, että uskallan luottaa sisäiseen tietooni? Saati tuoda sitä julki toisille? Kääk!

Enkä ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa ihmisitseni putsaamista, jotta se olisi mahdollisimman selkeä ja kirkas yhdistyessään näkymättömään tietoon. Itse asiassa olen tätä putsaustyötä tehnyt nyt 15 vuotta, silloin sairastuin ensimmäiseen vakavaan masennukseeni ja aloin työstää traumojani. Vielä tämän vuoden alussa sisuksistani tuli esiin joitain putsausta tarvinneita tunteita, mutta sitten alkoi tuntua siltä, että sisääni alkoi hiipiä syvä rauhan tunne. Kun tähän päälle löysin oman voimani elokuun lopussa, niin tuntuu kuin kaikki palaset olisivat loksahtaneet paikoilleen ja siitä asti olen tuntenut vain syvää rauhaa. Aivan kuin saisin levätä omassa olemassaolossani.

Naurattaa vaan omat rajoittuneet mielikuvani – ajattelin aina että syvää sisäistä rauhaa tuntevat ihmiset liikkuvat jotenkin hitaasti ja hiljaa. Höh, nyt tuo mielikuva tuntuu ihan pöhköltä. Kyllä minä ainakin osaan tohottaa tarvittaessa menemään ihan niin kuin ennenkin, ei minun lihaksissani ole mitään vikaa. Mutta samalla on kadonnut tarve tohotukseen. Oman itsensä hiljaista ja tyyntä kohtaamista ei tarvitse vältellä uppoutuen ainaiseen työhön, kiireeseen ja draamaan. Ennemminkin käytän kaikki tilaisuudet hyväkseni saadakseni pysähtyä vain olemaan itseni kanssa. Sisälläni oleva rauha ja tyyneys on läsnä koko ajan ja otan ilolla vastaan kaikki ne hetket, jolloin saan levähtää itseeni.

10 kommenttia .

Tulevia tapahtumia

Torstai 13.9.2012 klo 9:31 - Marja

Tänä viikonloppuna on Helsingissä, Minä Olen -keskuksessa Kehonäkijyys-kurssi, jota suosittelen kaikille, joilla on kehollisia ongelmia, kroonisia kipuja tai sairauksia. Lisää tietoa Minä Olen -nettisivujen Tapahtumat-osiosta täältä ja tietoa on myös täällä. Ilmoittautua voi vielä tänään ja huomenna.

Ja 13.-14.10 on Helsingissä Hengen ja tiedon messut. Messujen sivut löytyvät täältä. Sinne olen ehdottomasti menossa, taidanpa käydä taas Anette Carsltrömin Oneness-meditaatiossa...

Kommentoi kirjoitusta.

Minun vastuuni

Maanantai 10.9.2012 klo 11:38 - Marja

Vihdoin maailmankuvani loksahti paikoilleen! Kun luin viime keväänä Gary Renardin kirjan Maailmankaikkeus katoaa ja samalla aloin tutustumaan Ihmeiden oppikurssin ajatuksiin, käsitykseni maailmankaikkeudesta heitti häränpyllyä. En tiennyt enää mihin uskoa. Olin entisenä ateistina ja agnostikkona vasta jonkin aikaa tuntenut Luojajumalan olemassaolon luonnolliseksi ajatukseksi ja nähnyt hänen kättensä jäljen maailmassa, ja nyt luin, että ei se Jumala maailmaa luonutkaan! Kääk…

Renardin ja Ihmeiden oppikurssin ajatukset jäivät kuitenkin kalvamaan mieltäni. Luin lisää samansuuntaisia ajatuksia Jim Selfin kanavoinneista. Yritin yhdistää kaikki nämä uudet ajatukset aiempiin käsityksiini. Ultrapäivilläkin etsin käsiini Oppikurssin opettajan ja pyysin häntä vastaaman mieltäni piinaaviin kysymyksiin: Eikö ihmiskärsimyksellä olekaan mitään jalompaa tarkoitusta, kuten pitää Kaikkeuden luova energia dynaamisessa tilassa, niin kuin iki-ihanissa Joshuan kanavoinneissa kerrotaan? Miten suhtautua maapallon ja sen luonnon kauneuteen, jos tämä kaikki onkin virheajatuksen seurauksena syntynyt harhainen luomus ja tämän rakastaminen ja arvostaminen ylläpitää pahansuovan egon harhaa? Vaan en tullut saamistani vastauksista hullua hurskaammaksi.

Ja nyt luin yhden kohdan AE Mikaelin kanavoinnista ja asiat alkoivat loksahdella paikoilleen. Kohta oli tämä: ”Yksilöllistyneen tietoisuuden jumalkipinän ensimmäinen impulssi oli tahto ja halu luoda. Jokaiselle kipinälle annettiin/annetaan tietoinen tajunta itsestä sekä luomiskyky ilmentää aineellisilla tietoisuustasoilla ja oikeus valita, mitä luo. Kuitenkin tämän upean lahjan myötä tulee vaatimus, että jokaisen sielun on koettava omat luomuksensa, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.”

Tästä mieleeni syntyi ajatus, joka auttoi minua hahmottamaan maailman niin, että kaikki palaset tuntuivat loksahtavan paikoilleen. Ja kaiken tämä olen moneen kertaan eri paikoista lukenut, vaan en ole sitä näin selkeästi aiemmin ymmärtänyt: maailmaa ja sen hyvyyttä ja pahuutta ei olekaan luonut joku ulkopuolinen taho, vaan me itse – ihmiskunta kollektiivisena tietoisuutena – on tämän kaiken luonut. Olemme luoneet tämän kaiken aikoja sitten, ja ylläpitäneet luomustamme aionien ajan. Ja maailmankaikkeuden lakien mukaisesti olemme saamme ”ilon” kokea oman luomuksemme. Hyvyys ja kauneus on luotu Jumalsäteen alaisuudessa, mutta pimeys/pahuus/varjo on ihan oma luomuksemme, Jumalan alkuperäisen luomisvoiman muunnelma, vääristymä.

Tämä tarkoittaa sitä, että maailmassa oleva pimeys on myös minun luomukseni. Olen ollut sitä luomassa sekä osana kollektiivista tietoisuutta että yksilöllisenä luovana voimana. Sillä ei ole niin väliä miksi, miten tai milloin olen pimeyttä luonut, mutta sillä on väliä, että en ole viaton sivustaseuraaja: koska olen täällä ja havaitsen maailmassa olevan pimeyttä, olen siihen osallinen. Ja se myös tarkoittaa, että minulla on vastuu muuttaa asioita.

Käsitys siitä, että ärtymykseni, vihani ja kostonhimoni on joskus oikeutettua, tai luulo, että se ei ketään vahingoita, vaikka annan mieleni silloin tällöin velloa anteeksiantamattomuudessa, ylimielisyydessä, töykeydessä, tuomitsevuudessa, määräilynhalussa, ja niin edelleen, ovat pahimman luokan itsepetosta. Tämä on juuri sitä, että näennäisesti hyvä ihminen kauhistelee lööppien lapsentappajia ja siirtää näin kaiken vastuun maailman pimeydestä itsensä ulkopuolelle, samalla kun itse ylläpitää pahoinvointia omassa elinpiirissään pikkunälvimisellä, vähättelyllä, tiuskimisella tai rakkauden kieltämisellä. Marianne Williamson on asiasta hyvin ehdotonta mieltä: ”Meitä johdatellaan uskomaan neutraaliuden myyttiin: että meidän ei suoranaisesti tarvitse rakastaa, kunhan nyt emme aktiivisesti tee vahinkoa. Mutta jokainen ajatus joko parantaa tai vahingoittaa.”

Nyt sen näen oikein kristallinkirkkaasti, miten minulla on vastuu ajatuksistani ja siitä, että "ihan vaan pikkuisen" negatiiviselle puolelle lipsahtavilla ajatuksillani ylläpidän maailmassa olevaa pimeyttä. Vastuu on kova, mutta voiko joku väittää, että maailmassa vallitseva kärsimys on jotenkin niin pikkujuttu, että sille ei tarvitse yrittää tehdä mitään? Minulle ainakin syntyi voimakas halua kantaa vastuuni ja omalta osaltani yrittää taata se, että pimeys ei lisäänny minun ajatusteni, sanojeni ja tekojeni vuoksi.

Mutta tässä piilee hassu paradoksi: vaikka vastuu on vakava ja halu omalta osaltaan lopettaa pienikin pimeyden pysyminen maailmassa on jyrkkä ja ehdoton, niin pimeyden poistamisen työtä ei voi tehdä väkisin, kireästi tai itseään pakottamalla. Pimeyden luomisen lopettaminen tapahtuu rennosti rakastaen, ilosta pulputen ja intohimoisesti hyvyyttä, hellyyttä ja lempeyttä jakaen. Se tapahtuu luonnollisesti, sielun omimmasta olotilasta virraten.

Vaikka tämä valonlisäämistyö on kevyttä ja ilmavaa, on silti samaan aikaan oltava vahva ja jämäkkä ja pidettävä huoli siitä, ettei anna itsensä valua henkiseen laiskuuteen, jossa antaa mielensä velloa ikävissä, tuomitsevissa tai syyttelevissä tunnelmissa ihan vain siksi, että on sellaiseen tottunut tai siksi, että ”kaikkihan niin tekevät eikä se ole niin vakavaa”. Ja on myös oltava vahva ja jämäkkä siksi, että rakastavan näkökulman löytäminen aina ja joka tilanteessa ei ole helppoa. Mutta mieluummin minä teen töitä rakkauden eteen kuin olen yksi niistä, joka ylläpitää pimeyttä siksi, että ei paremmasta tiedä. Minä tiedän!

36 kommenttia .

Kenen tunteita koen?

Perjantai 7.9.2012 klo 19:57 - Marja

Vaikka olen monesti huomannut, että tunteet tarttuvat ihmisestä toiseen, niin en ole kuitenkaan koskaan ajatellut asiaa sen tarkemmin. Enkä ole aiemmin miettinyt sitä, mitä se tarkoittaisi, jos ajattelemamme ajatukset ja kokemamme tunteet eivät aina olisikaan omiamme eli itsestämme lähtöisin olevia. Aloin pohtia tätä asiaa – niin kuin yleensä teen – vasta kun koin asian itse omassa nahassani. 

Tapaus meni näin: oli elokuinen sunnuntai-iltapäivä. Lapset olivat menneet kavereilleen leikkimään ja kotityöt oli tehty, ja olin hyvällä tuulella ja rauhallinen. Päätin hemmotella itseäni katsomalla pitkästä aikaa Private Practice-sarjaa. Kaksi jaksoa katsottuani menin keittiöön laittamaan ruokaa. Mutta siitä ei meinannut tulla mitään, olin niin sekaisin ja voimakkaiden tunnereaktioiden vallassa, etten pystynyt keskittymään. Ajattelin, että nyt on soitettava parhaalle ystävälle ja pyydettävä häntä kuuntelemaan miten sekaisin ja ahdistunut olen, ja mikä kaikki elämässäni on pielessä. Se varmaan auttaisi tähän kamalaan oloon. Mutta ennenkuin ehdin soittaa, sekavaan päähäni pälkähti yksi selkeä ajatus: mistä tämä tunnemelska oikein tuli? Minullahan oli kaikki hyvin vielä muutama tunti sitten, eikä tässä välissä ole tapahtunut mitään. Ja sitten sen tajusin: olen katsonut pari tuntia ohjelmaa, jossa kaikki ihmiset ovat hyvin voimakkaiden tunteiden vallassa ja sekaisin ja pihalla – ja nyt minä olen ihan samanlainen!

Joten yllätyksekseni tajusin, että vaikka tunteet sisälläni tuntuivat aivan omiltani, niin ne eivät olleet minun. Olin vain napannut ne ohjelmasta. Ja tajuamatta mistä ne olivat sisääni tulleet, olin jo alkanut sepittää niiden ympärille syitä omasta elämästäni, mistä tunteet olivat syntyneet – kuten mitä mieheni on tehnyt tai sanonut tai jättänyt tekemättä tai sanomatta – ja näitä asioita olin jo alkamassa purkaa ystäväni kanssa.

Vaikka tajusin, että tunnekuohu ei ole omaani, siitä meinasi olla yllättävän vaikeaa kokonaan päästä irti. Jouduin ihan tosissani tekemään töitä sekä järjelläni että sydämelläni, että oloni rauhoittui. Olen aina aiemmin ajatellut, että ajatuksia herättävät romaanit, tv-ohjelmat ja elokuvat ovat hyviä siinä mielessä, että niistä voi saada ’vertaistukea’, jos ihminen kärsii jostain asiasta, mutta enpä ole aiemmin ajatellut, että ne voivat myös osaltaan aiheuttaa ja lisätä kärsimystä tuputtaessaan meidät täyteen turhaa draamaa! Muuten perusrauhaisa mielemme saattaa alkaa kuohuta dramaattisten ajatusten ja tunteiden vietävänä, joita syötämme sisuksiimme ’viihteenä’. Mitä viihdyttävää turhassa kärsimyksessä on, kysynpä vaan…

Kun sitten tuon tunnekuohun laannuttua soitin ystävälleni, ja kun seuraavana päivänä juttelin asiasta vielä pomonikin kanssa (hyvä tyyppi, ikäiseni nainen), niin näiden jutteluiden pohjalta aloin ymmärtää tätä ’tunnesieppausasiaa’ vielä paremmin.   

Ystäväni ja pomoni kertoivat samaa, jota minäkin olen havainnut: miten naisen voi olla joskus hankalaa kokea parisuhteessa negativiisia tunteita, kuten kiukkua tai alakuloa. Tällöin yleensä kaipaisi mieheltään tukea ja lohduttavaa halia, mutta mies ei useinkaan kykene sitä antamaan, vaan alkaa itsekin kiukkuamaan tai on jopa vihainen. Tällöin naiselle tulee olo, ettei hänen tunteilleen ole tilaa tai että hän ei saa kokea/näyttää koko tunteidensa kirjoa kotonaan. Ja nyt mietin, että johtuuko tämä dilemma siitä, että mies nappaa naisen tunteen itselleen. Kiukkuinen nainen saa vastaansa kiukkuisen miehen, jota ei todellakaan huvita alkaa halia. Ja ahdistunut, alakuloinen tai alistunut nainen saattaa saada vastaansa vihaisen miehen, koska nämä tunteet napatessaan mies saattaa kokea ne liian hankaliksi käsitellä, joten ne nostavat miehessä esiin turhautumisen tai vihaisuuden. Sama toimii tietenkin toisinpäin, nainen nappaa miehensä tunteen ja sitten sitä mennäänkin, tunteiden yhteentörmäyskurssilla…

Kävi myös ilmi, että pomoni oli napannut minun elokuisen ahdistukseni ja alkanut kärsiä selittämättömistä vatsakivuista. Sain kuulla, että hänellä on stressivatsa, ja kun hän ihmetteli että mitä se vatsa nyt temppua, kun hänellä ei ole stressiä, niin jouduin tuomaan esille että ehkäpä kyseessä ei olekaan hänen ongelmansa, vaan minun – olin hirveän stressaantunut töissä kun en ahdistukseltani saanut tehtyä töitä normaaliin tahtiin. Ja kun minun oloni työpaikalla helpotti, niin katosivat pomoni vatsavaivatkin…

Ja sitten kävi niin kuin minulle aina käy, kun alan jotain asiaa ihmettelemään: aloin törmäillä asiaan liittyviin tutkimuksiin, artikkeleihin ja kirjoihin. Mm. Aalto-yliopistossa on tutkittu, että tunteet todellakin tarttuvat ihmisestä toiseen (lyhennelmä täällä) ja Yhdysvalloissa on julkaistu palkittu tieteellinen teos Connected (teoksen laajat nettisivut täällä), jossa osoitetaan, että nappaamme asioita toisiltamme, mutta emme vaan ystäviltämme, vaan myös ystävien ystäviltä ja ystävien ystävien ystäviltä, vaikkemme edes tuntisi heitä! Kirjassa tutkitaan sitä, miten kaikki sosiaaliset verkostot vaikuttavat hyvin voimakkaasti arvomaailmaamme, terveyteemme, varakkuuteemme, painoomme jne. – jos naapurin työkaveri lihoo niin meillä on paljon suurempi todennäköisyys lihota!

Niin se vaan taitaa olla, että tunteemme ja ajatuksemme ovat yhtä. Ihmiskunta jakaa yhteisen kollektiivisen tietoisuuden. Meidän on siis todellakin hyvä olla valppaana omien ajatustemme ja tunteidemme kanssa, sillä ne eivät aina ole ”meidän”. Jokaisen ajatuksen ja tunteen voi antaa tulla pintaan tarkasteltavaksi, mitään ei tarvitse alkaa väkisin tukahduttamaan tai peittelemään. Sillä tavalla ne koteloituvat vaan sisäämme ja aiheuttavat ongelmia, ennemmin tai myöhemmin. Mutta sen jälkeen kun ajatus tai tunne on tullut pintaan, niin sen mukaan ei ole mikään pakko mennä. Sitä voi aivan kaikessa rauhassa tarkastella ja tutkia mm. sitä, kenestä tai mistä se on lähtöisin, omista kokemuksista vai jostain ulkopuolelta. Ja kaiken rakkaudellisen tarkastelun jälkeen on hyvä päättää, että haluaako ajatuksen tai tunteen kanssa viettää loppupäivänsä.

Mutta toisaalta on myös hyvä miettiä sitä, millaisia ajatuksia ja tunteita itse levittää ympärilleen läheistensä käsiteltäväksi ja kollektiiviseen tietoisuuteen kaikkien jaettavaksi… 

23 kommenttia .

Sisäistä voimaa

Perjantai 31.8.2012 klo 11:12 - Marja

Heinäkuun lilluin ihanissa korkeissa energioissa. Kävin Ultrapäivillä ja sen jälkeen koko loppukuun olin lasten kanssa mökillä, lekottelin, luin henkisiä kirjoja ja meditoin. Ja sitten tuli elokuu, arki alkoi ja iski aivan hirvittävä masennus. Tuska oli pakahduttava. Onneksi luin Hoffmanin kanavoinnin ”Ylösnousemus ja masennus” ja tajusin, että juuri tästä oli kyse: heinäkuussa virrannut korkea energia puristi sisuksistani esiin sen matalamman värähtelyn, joka minun oli nähtävä, että pystyin tekemään sille jotain. Vaikka tajusin tämän, aika tuskalliselta se masennus taas kerran tuntui…

Koska tajusin, että kyseessä oli hyödyllinen prosessi, antauduin sille ihan täysiä. Ja niinhän siinä kävi, että kun en vastustellut, alkoi tapahtua. Vuosikausien kipuilu huonon parisuhteen takia kilpistyi selkeydeksi: minun on erottava ja pelastettava itseni, muuten kuihdun täysin tämän tuskan alle. Ja kun tämän päätöksen olin tehnyt, sain vapautuksen. En enää kokenutkaan olevani jumissa parisuhteessani. Tajusin, että minulla on vaihtoehtoja. Ja tässä vapautumisen energiassa vihdoin tajusin sen oppiläksyn, joka tässä suhteessa minulla on ollut opittavana. Mikä oivallus!

Olen kaikki nämä vuodet ollut sitä mieltä, että minussa on aika paljon maskuliinista voimaa, teenhän kotonamme paljon perinteisesti miesten hommiksi ajateltuja asioita, kuten remontit, huonekalujen kokoamiset, sähkötyökalujen käytöt jne. Samoin työni vaatii olemista maskuliinisella puolella – tulosvastuullisuutta, nopeita päätöksiä, viileitä analyysejä… Mutta minulla oli yksi perustavanlainen käsitys siitä, miten elämä toimii, joka esti maskuliinisen sisäisen voimani palamisen täydellä liekillä. Ajattelin koko ajan alitajuisesti, että maailma toimii siten, että ihmiset antavat toisilleen sen mitä toiset tarvitsevat. Joten siksi parisuhteessani aina vaan odotin ja odotin, että milloin mieheni alkaa ottaa minut huomioon, että minunkin tarpeeni täyttyisivät. Vuosikausia odotin kärsimättömänä, että milloin mieheni ”tulee järkiinsä” – vähentää harrastuksiaan että minäkin saan joskus omaa aikaa, alkaa käyttää rahaa järkevämmin että minäkin saan tarvitsemiani asioita, tekee kotityöt pyytämättä jne. Ja nyt sen vihdoin tajusin, ettei mieheni koskaan ”tule järkiinsä”, koska hän näkee maailman toimivan eri tavalla kuin minä. Hänen näkemyksensä mukaan ihminen ottaa sen mitä hän tarvitsee. Ei ihme että meillä oli vaikeaa, minä odotin että hän antaa ja hän odotti että minä otan!    

Kun tämän asian hoksasin, osasin saman tien alkaa vaatia niitä asioita, joita tarvitsen pysyäkseni elossa ja hyvinvoivana. Eikä miehelläni ole mitään ongelmia antaa minulle mahdollisuuksia saada näitä asioita, tätähän hän on koko ajan odottanut. Aivan ensimmäiseksi sovimme miten jaamme kotityöt puoliksi. Sitten ostin halvan käytetyn auton että pääsen lasten kanssa kotoa joskus jonnekin, merkitsin yhteiseen kalenteriin omia menojani, ilmoittauduin meditaatioiltaan ja raakaruokakurssille, tilasin Minä Olen –lehden…   

Ja kun aloin pitää huolen siitä, että saan sen mitä koen tarvitsevani, niin sisääni syttyi saman tien ihana, rauhallinen voiman tunne. Tajusin, että tämä oli se oppiläksy, joka minun piti tässä suhteessa oppia. Nyt koen omanarvontuntoa, itsekunnioitusta ja syvää rauhaa. Ja mikä kummallista, saman tien tämän sisäisen voiman löytymisen kanssa aloin kyetä suhtautumaan muihin ihmisiin huomattavasti aiempaa myötätuntoisemmin, armollisemmin ja ymmärtäväisemmin. Vaikka olen vuosikausia halunnut nähdä muut ihmiset rakkaudellisesti, olen aina silloin tällöin saanut itseni kiinni kummallisen tuomitsevista ja ärsyyntyneistä aatoksista muita ihmisiä kohtaan.

Ja nyt sen tajuan: lempeys ja armollisuus (eli feminiininen energia) voi virrata tasapainoisesti sekä toisia että itseä kohtaan, kun oma sisäinen voima ja vahvuus ja omat rajat (eli maskuliininen energia) on kunnossa. Eikä tämä puoli ollut minulla kunnossa. Kaikesta vahvasta ulkokuoresta ja pärjäämisestä huolimatta koin alitajuisesti olevani kynnysmatto ja hyväksikäytetty piika, joka aina vaan venyy ja venyy ja yrittää rakastaa siitä huolimatta että tuntee olevansa tukahtumassa. Ei ihme, että yritykseni olla myötätuntoinen toisia kohtaan ei sujunut häiriöttä, se ei virrannut omasta voimastani vaan omasta voimattomuudestani.

Nyt olen aivan sanomattoman kiitollinen näistä parisuhdekärvistelyn vuosista, sillä se pakotti minut ottamaan oman voimani käyttöön. Kauan vaan asian tajuaminen kesti… Tekisi mieli soimata itseäni tyhmäksi, mutta en soimaa, koska tämä oli minun oppiläksyni, siksi tämä yksinkertainen asia oli minulle vaikea ja hidas opittava. Elämän oppiläksyt ottavat sen ajan minkä ottavat. Kun opittavan asian tajuaa, saa sellaisen selkeyden ja voiman, että läksyn kanssa takkuamiseen käytetyt vuodet eivät harmita lainkaan. Joskus suurimmat oivallukset syntyvät juuri kärsimyksen kautta. En olisi kokenut niin suurta tukahduttavaa tuskaa näiden vuosien aikana ellei tässä olisi ollut jotain tärkeää opittavaa. Kiitos tästä siis! 

8 kommenttia .

Henkinen etsijä etsii pysyvää sisäistä rauhaa

Keskiviikko 29.8.2012 klo 18:49 - Marja

Olin heinäkuun alussa Kuortaneella Ultrapäivillä ensimmäistä kertaa ja sepä olikin aikamoinen yllätys – en tiennyt, että Ultrapäivät ovat noin elämykselliset! Kaikki odotukseni ylittyivät. Odotin saavani vähän jotain uutta tietoa ja että tapaisin samanmielisiä ihmisiä, joiden seurassa saan olla oma hörhö itseni. Ja salaisesti toivoin vielä että saisin jonkun henkisen kokemuksen (kun olen aika lailla keskittynyt henkisyyden loogisen puolen opiskeluun ja asioiden analysointiin, tuo kokemuksellinen puoli on jäänyt vähemmälle). No nämä kaikki asiat sitten sain. Ja lisäksi, mitä en osannut odottaa, ELÄMYKSIÄ! Enpä muista milloin olisin viimeksi itkenyt ja nauranut tuolla tavoin yhden viikonlopun aikana, selvinpäin. Ja ne iltayön meditaatiot Kuortanejärven rannalla auringon laskiessa, aaahhh… Tiedän kyllä mistä minut löytää ensi kesänä heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna. 

Luennot ja workshopit eivät etukäteen herättäneet minussa otsikoidensa puolesta sen suurempaa kiinnostusta, mutta ne olivatkin huippuhyviä. Samoin joihinkin luennoitsijoihin suhtaudun etukäteen vähän varauksella, mutta yllätyin iloisesti. Voin kyllä suositella, jos joskus pääsette kuulemaan, esim. Maiccu Kostiaisen ja Erkki Lehtirannan luentoja. Maicun luennolla minä, joka en yleensä koskaan herkisty itkuun asti, itkin kuusi kertaa! Huh huh! 

Ja sitten se henkinen kokemus… Se tapahtui Anette Carlströmin Oneness Meditaatiossa. En ollut aiemmin kuullutkaan tästä naisesta, joten osallistuin meditaatioon ”katsotaan nyt mikä tämä juttu on” –asenteella. Ja nyt kun olen jälkeenpäin lukenut hänestä ja Onenessista niin olen tajunnut, että moni muukin on kokenut samanlaisia asioita kuin minä. Mielenkiintoista. 

Anette menee sellaiseen tilaan, jossa hänen persoonansa katoaa ja universaali rakkausenergia valtaa hänet. Hän jakaa tätä energiaa osallistujille. Ja mä sain kokea häivähdyksen tuosta energiasta. Se oli juuri sitä mitä toivoin – että saisin kerrankin kokea sen universaalin rakkauden, jonka kipinä meillä on sisällämme. Kävin läpi tuossa hetkessä aikamoisen prosessin. Tuntui että minut ensin tyhjennettiin ja sitten jäin tyhjyyden tilaan. Tämä olo sai kyyneleet silmiini ja pystyin vain hokemaan mielessäni (englanniksi jostain syystä) ”There is nothing. There is nothing. You can take me now.” Ja sitten rakkaus alkoi häilyä tietoisuudessani, pieninä säteinä, ja ensimmäistä kertaa todella tajusin ja tunsin tämän asian todeksi: MINÄ olen Rakkaus. Minun kehoni, joka ajattelee ajatuksia, puhuu sanoja ja tekee tekoja, on Rakkauden palvelija. Minä (Marja) on MINUN (Rakkauden) palvelija. 

Mikä ihmeellistä, kun menin Kuortaneelle, päähäni tuli jostain syystä elämäni ensimmäinen mantra ja saman tien hoksasin, että tämän on nyt se keino, jolla voin katkaista negatiiviset ajatukseni. Olen monesti kaivannut jotain työkalua, jolla voisin muuttaa ajatusteni suunnan silloin kun jään aivan totaalisesti jumiin negatiiviseen ajatteluun ja siihen liittyvään raskaaseen tunnetilaan enkä osaa ottaa siihen omin voimin etäisyyttä, niin että voisin alkaa työskentelemään noiden ajatusten kanssa. Ja sitten mantra tuli päähäni: ”Olkoon kaikki ajatukseni rakkauden ajatuksia, olkoon kaikki sanani rakkauden sanoja, olkoon kaikki tekoni rakkauden tekoja”. Tästä tuli oma pieni rukoukseni. Ja sitten sain tähän vielä Anetten meditaatiossa kokemuksellista jatkoa. Ihanaa. 

Anetten kirjan luettuani olen saanut taas jatkaa pohdintojani siitä, että onko mahdollista valaistua ”yksin”, vai tarvitaanko jonkun opettajan/ohjaajan/mestarin apua ja johdatusta? Kun minulla on tiukassa istuva käsitys siitä, että pysyvään sisäisen rauhantilaan siirtyminen ja jopa valaistuminen voi tapahtua nopeassakin tahdissa jonkun gurun ohjaamana (Anettella tämä tapahtui Amma Bhagavanin ohjauksessa, olen lukenut myös Gangajin kokemuksista Papajin ohjauksessa) JOS ja KUN tarvittava sisäinen työ on tehty. Kun olet tehnyt työn ja opettaja saapuu, PAM asiat voivat tapahtua. 

Mutta onko se näin? Kuitenkin sekä Anette että Gangaji puhuvat siitä, miten he etsimällä etsivät vuosikausia ja kokeilivat kaikkia mahdollisia henkisiä kursseja ja vaihtoehtoisia hoitoja itseään kehittääkseen, ja sitten kun he gurun avustamana saavuttivat rauhan, he tajusivat, että rauha on koko ajan ollut heidän sisällään. Ja se on kaikkien sisällä ja sen löytää, kun lakkaa etsimästä. Eli rauha ei löydy töitä tekemällä, vaan antautumalla rauhalle. 

Niin osaisiko sitä itsekseen antautua omalle sisäiselle rauhalleen ja kytkeytyä irti oman marakattimielensä hallinnasta vai tarvitaanko tähän ulkopuolista apua? Epäilenpä että meditaatiosta voisi olla tässä asiassa hyötyä. Mutta riittääkö se? 

Kaiken lisäksi meillä ’henkisillä etsijöillä’ on se ongelma, että etsinnästä voi jossain vaiheessa tulla itsetarkoitus, aivan kuten Gangaji kirjoittaa Huffington Postin kolumnissaan (http://www.huffingtonpost.com/gangaji/find-peace_b_1602501.html). Hän kertoo siitä, miten hän on kiertänyt paljon vankiloissa ja miten vangeilla ei ole ennakkoluuloja, joten he helposti löytävät sisässään olevan rakkauden, rauhan ja ykseyden, mutta ”ongelmana on kun puhun heille, jotka eivät ole vankilassa, että he usein jo tietävät liian paljon. Se on henkisyyden taitajien ansa – ollaan Menestyviä Etsijöitä.” 

Onko siis mahdollista lopettaa tämä pysyvän rauhan etsiminen ja vain löytää se sisimmästään? Hyväksyä että se on siellä ja on aina ollut? Kun tämä on niin helppoa sanoa ja ymmärtää, mutta sen kokeminen ja eläminen arjessa – siinä ongelma. Minä ainakin pystyn kokemaan rauhaa meditaatiossa, mutta kun tulen töistä väsyneenä ja nälkäisenä ja kompastun eteisessä vaateläjään ja sitten alan pesemään monen sentin pilaantunutta liejua pois jääkaapin vihanneslaatikosta ja lapset huutavat ja kiukuttelevat, niin siinä on kyllä sisäinen rauha kaukana. 

Itse asiassa tämä takia koin Anetten kirjan niin vavahduttavana, sillä hän on löytänyt juuri sellaisen pysyvän sisäisen rauhan tilan, jossa hän elää tällaista haisevaa ja äänekästä arkea nauttien ja rakastaen joka minuuttia. Hän kykenee uppoutumaan kokemukseen ja elämään sen joka solullaan, eikä ole väliä onko hän markettijonossa kiljuvien lasten ympäröimänä vai yksin meditoimassa, kokemukset ovat samanlaisia. Siksi kirja on minulle niin tärkeä, siinä kuvataan juuri se tietoisuuden tila, jota minä janoan. Janoan ja etsin… 

10 kommenttia .

Valoa ja varjoja, kaikki on hyvin

Perjantai 3.8.2012 klo 10:46 - Marja

Hauskaa miten vaiheittain oma ajattelu kehittyy. Niin kuin suhtautumiseni negatiivisiin ajatuksiin ja tunteisiin: ensin olin sitä mieltä, että on pyrittävä vain positiivisuuteen, sitten ajattelin että myös negatiiviset ajatukset ja tunteet voi hyväksyä mutta niistä voi saman tien päästää irti ja siirtyä mukavampiin mietteisiin, ja nyt olen sitä mieltä, että kaikki minussa olevat ajatukset ja tunteet ovat ok, eli haluan toivottaa ne kaikki tervetulleeksi, katsoa ja tutkia niitä. En tosin samaistu niistä mihinkään enkä anna negatiivisten ajatusten tai tunteiden viedä minua mukanaan, mutta en myöskään yritä peittää tai tukahduttaa niitä. Katselen niitä vaan ja tutkailen miltä niiden kulku kroppani ja mieleni läpi tuntuu. Kuuntelen sitä tarinaa, jota ne haluavat kertoa ja kerron niille, että niiden ei tarvitse enää piilotella ja yrittää tulla näkyväksi jollain käänteisellä tavalla.

Tämä lähestysmistapa on lisännyt kykyäni suhtautua itseeni ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin. Välillä tosin mietin, että miten tällainen sekä valon että varjon näkyviin tuova suhtautumistapa sopii siihen ajatukseen, että me olemme täällä kehittämässä ja jalostamassa itseämme kohti korkeampia rakkauden värähtelyjä sekä levittämässä positiivisuutta, iloa ja hyvyyttä. Mutta uskon näiden kahden asian sopivan yhteen oikein mainiosti. Joka päivä kuitenkin keskityn rakkauteen hengitellen syvään, rukoillen, meditoiden ja etsien aiheita kiitollisuuteen. Rakkaus ja valo on aikomukseni, lähtökohtani ja pohjavireeni. Kuitenkin tämä ihmisolemukseni on kaiken olemassaolonsa aikana kerännyt itseensä kaikenlaista kokemusta, jota voin aivan neutraalisti tutkailla sen putkahdellessa sisuksistani esiin. ”Hmm, vai tuolta näyttää tarpeeni olla aina oikeassa, mielenkiintoista, ai, tuollaisia tarinoita se sepittää ympärilleen, jännittävää, jaaha, noin se saa minut käyttäytymään, hauskaa…”

1 kommentti .

Kevyttä kelluntaa

Maanantai 18.6.2012 klo 19:09 - Adonai / Marja

Jaa että mitenkäs kokeilu ”viikko ilman yhtäkään negatiivista ajatusta” onnistui? Aivan käsittämättömän hyvin! Kaikki sujui viime viikolla paremmin kuin miten olisin itse ikinä voinut keksiä, miten asiat voisivat sujua! Tuntui kuin olisin astunut ”ihmeiden virtaan”. Tapahtui sattumia, mini-ihmeitä ja onnenpotkuja! Kun en murehtinut yhtään mistään, niin asiat ympärilläni vain soljuivat kauniisti paikoilleen.

Jossain vaiheessa sen tajusin: jos minä lakkaan murehtimasta ja ohjailemasta elämääni, astun syrjään ja annan korkeampien voimien ohjata, niin tottakai asiat sujuvat paremmin kuin minun pieni pääni osaisi ikinä keksiä! Hyvänen aika, onhan siellä paljon suurempi viisaus ja paljon voimakkaammat keinot asioiden ohjailuun! Minun ei tarvitse muuta kuin soljua eteenpäin ja pitää mieleni pois tieltä ja uskoa ja luottaa siihen, että asiat menevät juuri niinkuin niiden pitääkin mennä. Vaikka en juuri tapahtumahetkellä ymmärtäisi miksi jokin asia tapahtuu sillä tavalla kuin tapahtuu, niin tiedän, että se tapahtuu parhaalla mahdollisella tavalla. Näinhän koko elämäni on mennyt: jälkikäteen (joskus vasta vuosia myöhemmin) hoksaan miten hienosti kaikki (niin iloiset kuin kipeätkin) asiat ovat elämässäni menneet.

Kokeilin tieltä pois menemistä, kun odottelin erään työtapaamisen alkamista. Normaalisti esitän hiljaisen pyynnön siitä, miten toivon että työtapaamiset menevät: että kaikki sujuu hyvin ja mukavissa merkeissä ja että saamme yritystemme yhteistyön polkaistua käyntiin. Mutta nyt sanoinkin mielessäni näin: ”Päättäkää te miten tapaamisen on parasta sujua. Annan teidän huolehtia siitä. Kaikki käy minulle.” Ja miten kävi: meille tarjottiin neljää eri yhteistyömahdollisuutta. Jos olisin itse jotain etukäteen pyytänyt, olisin pyytänyt mahdollisuutta yhteen yhteistyöprojektiin.

Ajattelin siinä tapaamisen alkua odotellessani, että onpa outoa että tässä minä vaan ihan tyynesti annan elämäni ohjauksen korkeampiin käsiin. Juuri tämä puoli uskonnossa ärsytti minua nuorempana, miten tahdottomaksi ihmiset tekivät itsensä ja jättivät kaiken ”herran haltuun”. Yäk. Ja nyt teen niin itsekin! Mutta hyvänen aika, jos tämä toimii, niin ehkä, ehkä olen valmis luopumaan kontrollintarpeestani oman elämäni ja koko maailmanmenon suhteen.

Luulen että tällaisen ”en ajattele sitä” –elämäntavan voi tehdä kahdella tavalla: joko todellisuutta paeten ja ajatellen paniikinomaisesti, ettei suostu/pysty/uskalla ajatella vaikeita asioita, tai sitten kaiken ilolla kohdaten, niin kuin pyrin tekemään viime viikolla. Sanoin vaan itselleni, että ei minun tarvitse ajatella mitään, koska ”juuri nyt on kaikki hyvin” (Kirsi Rannon biisi, jota toistin mielessäni koko viikon kuin mantraa).  

Järkytin jopa itseäni alkamalla tosi heittiöksi töitteni suhteen: kun aloin illalla suunnittelemaan seuraavan päivän töitä, niin kuin yleensä teen, olenhan tunnollinen työntekijä, niin yhtäkkiä päätin että enpäs suunnittelekaan! Kun seuraavan päivänä oli saatava iso projekti valmiiksi, niin sen ajattelu oli hyvin hermostuttavaa. Kuitenkin tiedän, että kun astun aamulla toimistoon ja aloitan työt, niin harvemmin ne siinä tehdessä pelottavat ja pystyn tekemään sen mitä on tehtävä. Töiden suunnittelu etukäteen ei juuri auta töiden etenemistä, mutta niiden ajattelu hermostuttaa hemmetisti. Joten kun huomasin ajattelevani näitä negatiivissävytteisiä työhön liittyviä ajatuksia, joita olin luvannut olla viikon ajattelematta, niin yhtäkkiä päätin vaan luovuttaa ja sanoin mielessäni: ”Murehtikaa te näistä asioista puolestani, minä ajattelen jotain kivempaa”. Kolme, neljä kertaa tämä ajatus piti toistaa, kun työasiat pulpahtivat mieleeni, mutta sitten helpotti. Eikä seuraavana päivänä ollut mitään ongelmia saada työt tehtyä ja vielä ihan hyvillä mielin. Edellisillan töiden ”suunnittelu” olisi todellisuudessa ollut aivan hukkaan heitettyä murehtimista, joilla ei olisi ollut muuta vaikutusta, kuin saada minun energiakenttääni kasattua negatiivista mömmöä. Ja negatiivinen mömmö estää valon virtaamisen, ja minä haluan virrata valoa!

Yhtenä päivänä aivan selvästi tipahdin hyvästä ja kevyestä fiiliksestä ja se oli myös erittäin opettavainen kokemus, koska huomasin, että jos väsytän itseni fyysisesti (tai henkisesti), niin sitten en kykene pitämään itseäni kevyessä ”kellun vaan kaiken päällä enkä murehdi mistään” –virtauksessa. Joten itsestä ja omasta jaksamisesta huolehtiminen nousee aivan uuteen merkitykseen. Fyysiset ja henkiset voimavarat on oltava kunnossa, sillä väsymys on yksi nopeimpia raskaisiin energioihin tipauttajia.

Tosin jossain välissä mietin sellaista, että miten tähän kevyeen, kelluvaan elämäntapaan soveltuu itselleni rakas ihmisen voimaantumisen käsitys, jonka olen aina ajatellut tarkoittavan sitä, että ihminen voimaantuu käyttämään omaa tahdonvoimaansa niin että hän pystyy vahvasti vaikuttamaan omaan elämäänsä. Mutta eikös ihminen voi voimaantua myös niin, että hän antaa ja sallii voiman virrata kauttaan? Hmmm… Jatkan harjoituksia ja pohdiskeluja, mutta vain kevyitä ja mukavia pohdiskeluja... 

6 kommenttia .

Mitä tapahtuu kun mielen pulina lakkaa...

Torstai 14.6.2012 klo 10:35 - Adonai / Marja

Vitsit oon iloinen kun hoksasin ottaa tuon musiikin avuksi aamun meditaatioon, aiemmin kun olen yrittänyt meditoida, niin ajatuskin on tuntunut vaikealta. Mutta hoitoloissa olen kyllä osannut rentoutua helposti, kun siellä soi rentoutusmusiikki taustalla ja palaa suitsukkeet/tuoksukynttilät. Onneksi tajusin tuoda tuon saman idean kotiin (tänä aamuna jopa poltin ensin vähän suitsuketta antamaan oikeaa fiilistä...) ja nyt istahdan mielelläni meditoimaan! Yes!

Tänä aamuna, kuten aiempina aamuinakin, noin 10 minuutin kohdalla alkoi tuntua siltä, että eiköhän tämä riitä, en kauhean hyvin osaa tätä… Vaikka pystyin jo aika hyvin hakemaan sitä tyhjää tilaa, jossa en ajattele mitään, niin silti takaraivossa on ajatus ”En osaa tätä”. Mutta jäin kuitenkin siihen vielä istuskelemaan ja sitten silmieni takana alkoi näkyä valoja. Säikähdin ensin niitä kovasti, niin outoja ne olivat. Mutta en rynnännyt pystyyn, hengittelin vaan ja rauhoittelin itseäni, ja valot jatkoivat tanssiaan. Vähän ajan päästä valojen katsominen alkoi tuntua mukavalta! Tuntui, että tällaisessa tilassa tässä voisi jatkaa istumista pidempäänkin.

Tajusin, miten tärkeää on vain olla paikoillaan, ihan rennosti vaan, ilman mitään ”suorittamisia”. Jäädä paikoilleen istumaan vielä hetkeksi sen jälkeen, kun mieli haluaisi jo lähteä päivän touhuihin. Istuskellaan vaan sellaisella ”Ollaan tässä nyt vielä hetki, ihan kaikessa rauhassa vaan” –asenteella.  

Tästähän viimeisessä Adamuksen kanavoinnissakin puhuttiin, että ihmiset eivät pysähdy koskaan ja anna päänsä olla kaikessa rauhassa ja hyvillä mielin "tyhjä". Ei, vaan se täytyy aina täyttää jollain, jotain pitää koko ajan puuhata tai jostain pitää murehtia. Siksi Adamuksen mukaan ainoita hetkiä heille pystyä kommunikoimaan kanssamme on kun olemme vessassa tai suihkussa, ne alkavat olla ainoita hetkiä jolloin mielen pulina/viihde ei täytä päätämme.

Vaan sitten jalkani puutuivat ja oli pakko nousta ylös. Istuin polvieni päällä ja allani oli tyyny, mutta tämä asento ei salli pidempää paikoillaan istumista. Tajusin sen, että kun selkäni on nyt kovin kipeä ja jäykkä, enkä sen takia pysty istumaan risti-istunnassa (edes tyynyn päällä), niin minun kannattaa jatkaa sitä mitä olen tehnytkin, eli joogata vähän ennen meditaatiota. Sen avulla kroppa vähitellen vertyy ja pystyn alkamaan istua risti-istunnassa pidemmänkin aikaa. Koska tämä meditaatio-asia on alkanut tuntua hyvältä, haluan jatkaa!

Tässä linkki tämän aamuiseen meditaatiomusiikkiini: http://www.youtube.com/watch?v=lVeCx0bM7Xg&feature=related

Ja tässä pätkä Adamuksen kanavoinnista:

On tiettyjä aikoja, jolloin me ylösnousseet mestarit, enkeliolennot tiedämme, että voimme lujahtaa juttelemaan kanssanne. Yleensä ajaessanne autoa, mutta olemme huomanneet, että tämä lisää merkittävästi onnettomuusmäärää, vielä enemmän kuin tekstaileminen.
 
Vessassa, koska olette rentoutuneita. Suihkussa, koska on hiljaista, kastelette itsenne vedellä. Tai joskus kun meikkaatte tai pukeudutte - yksi hyvin harvoista kerroista. On vaikeampaa tulla, kun olette juuri nukahtamassa illalla. Miksi? Koska kannatte huolta kaikesta. Silloin mielen pulina tulee todella esiin. Mielen pulinalla on varattuna tuo aika teiltä.
 
Puhumme teille tietysti unitilassa, mutta sitten te ette muista sitä ja se on hyvin turhauttavaa meille. Joskus aterioidessa, mutta teette yleensä muita asioita syödessänne. Oivallatteko sitä? Katselette televisiota, olette internetissä, kirjoitatte sähköpostia, teette monia asioita syödessänne. Ennen pystyimme tulemaan visiitille, silloin kun söitte, mutta nyt ei kovin paljon.
 
Niinpä "vessa-aika" on suosittu ilmaisu enkelimaailmassa. "Oo! Näen hänen olevan vessassa! Juostaan alas ja käydään keskustelua hänen kanssaan."

Adamus se jaksaa aina vitsailla...

6 kommenttia .

Pakonomaisen ajattelun katkaisu

Maanantai 11.6.2012 klo 10:03 - Adonai / Marja

Tänä aamuna laitoin You Tubesta meditaatiomusikkia taustalle, kun hiljennyin lattialle vartiksi istumaan. Ja se teki tilanteesta miellyttävämmän, tätä kikkaa käytän huomenaamunakin.

Ja tein myös toisen muutoksen systeemeihini. Olen nimittäin ollut jo jonkin aikaa aika jumissa omassa elämässäni. Lähes vuoden verran olen yrittänyt selvittää seuraavaa asiaa: onko mahdollista muuttaa ahdistava elämäntilanne ilman, että muuttaa ulkoisia olosuhteita? Onko mahdollista löytää sisäinen rauha ja rakkaus siitä huolimatta, että elämäntilanne ei ole kovin mukava ja rakkaudentäyteinen? 

Tähän asti olen kovasti etsinyt vastauksia siihen, miten löytäisin harmoniaa elämääni ilman että mullistan sen ulkoiset olosuhteet. Mutta nyt heräsin siihen, että vastausten etsiminen ja kirjojen lukeminen on johtanut lähes pakonomaiseen, jatkuvaan ajatteluun – mutta ajatukseni kiertävät kehää, enkä näytä löytävän ratkaisua kotona tai töissä tuntemaani ahdistukseen mieleni avulla.

Joten ajattelin tehdä viikon kokeen (pidän lyhyiden kokeiden tekemisestä, siinä näkee nopeasti, sopiiko joku juttu minulle): en ajattele ongelmiani lainkaan! Jos huomaan pohtivani taas yhtä ratkaisua tilanteeseeni, niin katkaisen ajatukset ja vaihdan ne johonkin mukavampiin mietteisin. Hyväksyn sen, että tuollaisia ajatuksia tulee päähäni, mutta aion silti antaa niiden mennä ja ihan tietoisesti (ja törkeästi) keskittyä vain hyviin ja mukaviin ja kevyisiin ja kivoihin ja kauniisiin asioihin ja ajatuksiin. Töissä otan käsiini yhden työtehtävän kerralla ja keskityn siihen. Jos huomaan pohtivani tai murehtivani seuraavan päivän töitä, niin katkaisen nuo aatokset. Ja aamun meditaatiohetken lisäksi pyrin useamman kerran päivässä hiljentymään ja vaan hengittelemään. Katsotaan millainen olo minulla on viikon lopuksi!

Ja kas, sopivasti aloin tänä aamuna lukemaan Gangajin Löydä sisäinen loisteesi –kirjaa. Sain sieltä mukavasti vahvistusta tekemääni päätökseen:

”Millä tavalla sitten etsitkin, lopeta se nyt. Riippumatta siitä, etsitkö rauhaa ja onnea ihmissuhteesta, paremmasta työstä tai vaikka maailmanrauhasta, lopeta se kokonaan täksi pieneksi hetkeksi. Näissä asioissa ei ole mitään vikaa, mutta jos niiden avulla haluaa saada rauhan tai saada onnen, sivuuttaa sen perustavan rauha, joka vallitsee jo nyt. Kun löydät tämän perustavan rauha, se alkaa sävyttää kaikkia toimiasi. Silloin rauha alkaa aivan itsestään levitä sinusta maailmaan, politiikkaan, kaikkiin ihmissuhteisiisi.

Olen oivaltanut, että onnea ei oikeastaan voi löytää. Niin kauan kuin etsit onnea ”jostakin”, menet merta edemmäksi kalaan. Niin kauan kuin etsit Jumalaa jostakin muualta, sivuutat sen perustavan totuuden, että Jumala on läsnä kaikkialla. Kun etsit onnea jostakin muualta, sivuutat todellisen luontosi, joka on onni. Sivuutat itsesi.

Esitän sinulle kutsun ja haasteen pysähtyä omaan itseesi ja vain yksinkertaisesti, täydellisesti ja ehdottomasti hiljentyä. Pane ainakin vähäksi aikaa syrjään kaikki ajatuksesi siitä, missä Jumala on tai missä totuus on tai missä sinä olet. Lakkaa hakemasta. Lakkaa etsimästä. Ole vain.” 

6 kommenttia .

Meditaatioharjoituksia ja negatiivisia tunteita

Perjantai 8.6.2012 klo 9:10 - Adonai / Marja

Ajattelin eilen, että ehkä kuitenkin haluaisin taas alkaa yrittää meditointia. Ja niin ”sattumalta” heräsin aamulla jo kuudelta ja ehdin tehdä muutaman aurinkotervehdyksen ja istua 15 minuuttia lattialla hiljaa. Ei se kyllä mitään meditointia ollut, omat ajatukseni laukkaisivat vain hurjaa kyytiä, mutta aion siitä huolimatta jatkaa.

Eilen oli taas myös negatiivisten tunteiden puhdistuspäivä – todellakin TAAS, tätähän saa nykyään tehdä joka ikinen viikko. Eiliset tunteet olivat tosi ällöjä: ”Olen vanha ja ruma enkä saa mitään kivaa aikaan elämässäsi”. Voi hyvän tähden, olin ihan että onko mulla tällaisiakin vielä sisimmässäni! Ihan pikkuisen menin tunteeseen mukaan, kunnes onneksi aika nopeasti osasin ottaa etäisyyttä moisiin aatoksiin. Mutta sen verran myös kuuntelin noiden tunteiden taustalla olevaa sanomaa, että huomasin lipsahtaneeni työelämän kiireissä liian maskuliiniselle puolelle. Tänään siis laitoin päälleni liuhuvahelmaisen hameen, jos se vaikka auttaisi muistamaan, etten ihan kokonaan tukahduta omaa feminiinistä puoltani päivän kiireissä. Jos sen teen, niin jonkin ajan päästä minulla ei ole hyvä olla.  

Koko aamuvalmistelujen ja työmatkan ajan pohdin kirjaa jota nyt luen, Gary Renardin Maailmankaikkeus katoaa. Tämä on kolmas kerta kun tätä olen alkanut lukemaan ja nyt vasta saan tämän luettua kokonaan. Saa nähdä mitä mieltä olen, kun pääsen kirjan loppuun asti, mutta nyt epäilen, että joudun hieman soveltamaan kirjan sanomaa (vaikka se ehdottomasti kirjassa kielletään). En vaan vielä ole valmis ajattelemaan, että kärsimyksellä – ja koko ihmiselämällä – ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan koko kevään pohtimaani valaistumisen asiaan kirja antaa selkeät ohjeet. Tästä jatketaan.

1 kommentti .

Kummallisia tapahtuu

Torstai 7.6.2012 klo 19:14 - Adonai / Marja

Sellainen eriskummallinen asia tapahtui tänä keväänä, että mulla aukesi selvätietoisuus joidenkin viikkkojen ajaksi. Ja sitten se katosi ja jätti mut ihmettelemään, että mitäs toi nyt oli? Sen verran sain asiasta tolkkua, että ymmärsin, miten monisyinen tuollainen taito on ja miten paljon siihen liittyy asioita, joita en ole lainkaan aiemmin hoksannut. Ei mikään helppo juttu, ei!

Vaan se mikä oli mielestäni tosi ihanaa oli, että pystyin hieman näkemään juuri sitä asiaa, jota toivoisin näkeväni: mitkä on kunkin ihmisen elämän teemoja eli mitä he halusivat tänne tulla tekemään ja kokemaan. Olisinkin kovasti iloinen, jos voisin jonain päivänä auttaa ihmisiä selvittämään tätä asiaa, koska sitten he voisivat tehdä näitä sielutasolla toivomiaan asioita tietoisemmin tämän ihmiselämän aikana. Ajattelisin, että tällainen tieto voisi antaa syvää ymmärrystä ja merkityksen tunnetta ihmisen elämään.

Tämän toiveen takia suunnittelin muutama vuosi sitten, että kouluttautuisin tekemään sitä mitä Michael Newton tekee, eli elämien välisen elämän hypnoosia. Siinähän ihminen pääsee yhdistymään omaan sielutietoisuuteensa ja ymmärtää enemmän sitä, miksi tänne halusi tulla. Mutta ei tuo hypnoosikoulutus sitten kuitenkaan tuntunut olevan mun juttu. Saa nähdä, ehkä jonain päivänä teen tällaista työtä, jollain tavalla. Tai sitten, kun se päivä on käsillä, niin saattaapi olla, että sitten jo ihan muut jutut kiinnostaa, niin kovaa vauhtia kaikki muuttuu!

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »