Kohti hyväksyntää

Keskiviikko 22.2.2012 klo 18:22 - Adonai / Marja

Seuraavassa kirjoituksessani ei sitten ole yhtäkään originellia ideaa (onko minulla sellaisia ikinä ollutkaan…). Nyt vain referoin tekstiä, joka on saanut sydämeni laulamaan. Löysin nimittäin ”sattumalta” sivuston, jolla en ole aiemmin vieraillut: http://www.jeshua.
net/fi/. Olen käynyt läpi vasta sivuston ensimmäisiä tekstejä ja jo nyt asiat alkavat loksahdella kohdalleen. Ensimmäistä kertaa tämän vuoden puolella oloni on tyyni ja rauhallinen. Kaikki se, mitä tähän alle nyt kirjoitan, on asioiden ajattelemista ääneen – olen alkanut hahmottaa asioita, mutta ne eivät ole vielä kunnolla selkiytyneet, joten pyörittelen niitä tässä toivoen, että ääneen ajattelemalla selkeys alkaisi vähitellen löytyä. 

Olen alkanut ymmärtää, että viimeaikainen kaipuuni lepoon ja hemmotteluun on ollut aivan aiheellinen reaktio kokemaani uupumukseen ja sisäiseen tuskaan. Mistä sitten kaikki tämä väsymys ja tuska on pohjimmiltaan kummunnut? Siitä, että olen alkanut siirtyä elämään sydämeni kautta. Tämä siirtymä kiihtyi viime marraskuussa. Tällöin aloin oikein voimalla janota siirtymistä egon, pään, järjen ja logiikan maailmasta sydämen, tunteen, ilon, nautinnon, mielihyvän ja rakkauden maailmaan. Vaan siirtyminen ei tapahtunutkaan ihan tuosta vaan. Kun aloin avata sydäntäni, niin myös kaikki sinne kertyneet haavat alkoivat tulla näkyville. Seuraavaksi kokemani sisäinen tuska heijastui ulkoiseen ympäristööni aiheuttaen hankaluuksia ja vaikeuksia. Seurauksena oli suuri hämmennys ja tunne siitä, että kaikki elämän suuntaviivat katosivat.

En tiedä mistä se tarve alkaa elää sydämen kautta oikein kumpusi. Tiesin vain, että jollain lailla tukahdutin sisimpääni ja sydäntäni, ja elin aivan liikaa käyttämällä maskuliinista energiaa. Näin käy hyvin monelle, miehelle ja naiselle, sillä nykyinen työelämä vaatii lähes yksinomaan maskuliinisen energian käyttöä. Missä on maskuliinisen ja feminiinisen energian tasapaino? Ainakin minä aloin kaivata tasapainoa. Kaiken suorittamisen, kilpailemisen ja tulosvastuullisuuden ristipaineissa aloin janota omaa feminiinistä puoltani, naisen voimaa, pehmeyttä, herkkyyttä, tunteellisuutta ja intuitiivisuutta. Ja hemmottelua ja kauneutta. Ja välillä ihan pelkkää olemista. Ja hiljaisuutta. Halusin antaa sydämelleni mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin ja tämä mahdollisuus tuntui avautuvan feminiinisen energian kautta. Vaan kauhea hämmennys ja epätoivo tulivat hienojen suunnitelmieni tielle ja jättivät minut ihmettelemään, että mitä hemmettiä nyt teen väärin. 

Samaan aikaan kun kamppailin ”Miten minun oikein pitäisi elää” – kysymysten kanssa, niin pyrin kuitenkin kaikesta huolimatta olemaan ”hyvä” ihminen, joka tekee, sanoo ja ajattelee hyviä, positiivisia, rakentavia ajatuksia, sanoja ja tekoja. Vaan nyt sen tajusin: pyrkimällä olemaan ”hyvä” saatamme aivan yhtä lailla tukahduttaa todellista olemustamme ja sisimpäämme kuin silloin, kun olemme egon ohjaamia, itsekkäitä ja ajattelemattomia. Tarkoituksemme ihmisenä ei ole olla ”hyvä” tai taistella valolla pimeyttä vastaan. Tarkoituksemme on havaita ja kokea sekä valo että pimeys, ja sen jälkeen hyväksyä ne molemmat. Näin pääsemme niiden yli, seuraavalle tasolle. Luomme jotain uutta. 

Ja jos matkan varrella käy niin kuin minulle kävi, että kun aloittaa todellisen sisimpänsä kohtaamisen ja pintaan lävähtääkin epämääräinen paha olo, niin voi olla, että tällöin täytyy pysähtyä ja antaa itselleen hoivaa ja hellyyttä. Eikä tässä pysähtymisessä, sisäänpäin kääntymisessä ja hemmottelulle antautumisessa ole kyseessä mikään oikean elämän välttely tai henkisyydestä tipahtaminen, niin kuin olen luullut, vaan tarpeellinen läpikäytävä vaihe. Koska tarkoitus on alkaa opetella hyväksyntää, niin tämäkin sydämen haavojen esiin lävähtäminen on mahdollista hyväksyä, niin kuin on mahdollista hyväksyä ne toimet, joita on tehtävä oman sisimpänsä hoivaamiseksi ja ravitsemiseksi.   

Olen nyt muutaman päivän ajan harjoitellut totaalista hyväksyntää, ja se tuntuu ihanalta! On niin vapauttavaa havaita ajattelevansa tai tuntevansa jotain, jonka aiemmin on tuominnut hölmöksi tai pikkusieluiseksi ja sitten vain kerta kaikkiaan hyväksyä se. Kun havaitsen jotain, jonkun ajatuksen tai tunteen sisälläni, niin en arvioi sitä mitenkään. Sanon vain mielessäni: ”Nyt ajattelin ajatuksen X, nyt koin tunteen Y.” Ilman minkäänlaista tuomitsemista. Vain havainnointi ja hyväksyntä. Mielenkiintoista ja erittäin vapauttavaa. Mitähän tästä vielä seuraa? 

*** 

P.S. Hyppäys aivan toiseen asiaan: Innostuin vihdoinkin, monen monen monen vuoden tauon jälkeen, menemään punttisalille, mutta olisi mukava saada sinne joskus seuraa (joka ei naura mun rapakunnolle). Käykö kukaan teistä Tampereella Citysalilla, Yliopistonkadulla? Jos käy tai jos suunnittelet punttisalikäymisen aloittamista, laita viesti adonainposti(at)gmail.com!

Tyhjän päällä

Perjantai 10.2.2012 klo 15:31 - Adonai / Marja

Nyt olenkin mielenkiintoisessa paikassa omassa elämässäni. Kaikki suuntaviivat ovat kadonneet ja leijun aivan tyhjän päällä. En tiedä, miten tätä elämää pitäisi elää! Tiedän ainoastaan sen, että se tapa, jolla olen elänyt 40 vuotta, ei toimi. Vaan uuden tavan löytäminen ei onnistu ihan tuosta vaan, joten juuri tällä hetkellä olen kerrassaan hämmentävässä tilanteessa. En osaa elää tätä ihmisen elämää. Hmmm. 

Tajusin oman elämäntapani kestämättömyyden, kun vedin itseni oikein kunnolla piippuun tammikuun aikana. Töissä oli erittäin kiireinen ja vaativa projekti, joten tein töitä putkeen 28 päivää, usein yötä myöten. Samaan aikaan yritin toipua neljännestä perättäisestä angiinasta ja kaiken lisäksi olin yksin pienten lasteni kanssa lähes koko kuun. Näillä keleillä jouduin lämmittämään taloamme puilla päivittäin, ja lumitöitäkin oli jossain vaiheessa oikein kiitettävästi. Jo tammikuun alkupuolella totesin, että nyt eivät voimavarani riitä tähän, vaan mitäs teet, kun hommat on hoidettava. Joten jatkoin vain järjetöntä aherrusta. 

Kun sitten tammikuun lopulla parisuhdeongelmat levähtivät pintaan oikein kunnolla, niin sitten uupumus iski päälle. Totesin, että jos en nyt vaihda kurssia, niin seuraavaksi iskee masennus ja sitten olenkin kivasti poissa pelistä ja pidemmän aikaa. Pohdin uupumuksen keskellä itseäni ja omaa tapaani elää, ja tajusin, miten aina uudelleen ja uudelleen ajaudun tähän samaan tilanteeseen. Pystyn tarpeen vaatiessa olemaan erittäin tiukka ja ankara itseäni kohtaan ja ohittamaan oman hyvinvointini. Tällöin saan paljon aikaan ja pärjään, oli tilanne mikä tahansa, mutta pidemmän päälle tällainen tapa elää on kestämätön. Uuvun niin totaalisesti, että haluan vain pois täältä, pois tästä raskaasta elämisestä. 

Olen tähän asti ajatellut, että aikaansaavuus, sinnikkyys ja peräänantamattomuus ovat vahvuuksiani, vaan nyt aloin miettiä, että etteivät vaan nämä ”hyvät puoleni” ole ansa. Ehkä on mahdollista jäädä omien vahvuuksiensa koukkuun ja tällöin ne paisuvat yli kaikkien terveiden rajojen. Koska elän oikein kirjaimellisesti ruuhkavuosia, niin se tarkoittaa, että vaatimuksia sataa päälleni joka puolelta, tauotta. Tällöin on hyvin helppoa tipahtaa tolkuttomaan suorittamiseen. Minulta vaaditaan paljon, ellen minä tee asialle jotain. Ellen minä laita vaatimuksille rajoja ja pidä huolta itsestäni, niin ei sitä kukaan muukaan tee. 

Joten lopputuloksena päädyin siihen, että nyt on pikaisesti opeteltava uusi tapa olla ja elää, tämä tapa on kokeiltu ja nähty, ja tämä ei pidemmän päälle toimi. Vaan nyt olen hyvin hämilläni, koska en tiedä, että miten tätä elämää sitten pitäisi elää. Jotenkin se liittyy siihen, että olisi hyvä osata olla hyvä, hellä ja pehmeä itseään kohtaan, antautua, päästää irti ja antaa elämän viedä. 

Koska en ole vielä keksinyt, miten olisin ja eläisin, ja kaikenlaiset pohdinnat tuntuvat vain ajavan mieleni syvempään ahdistukseen, niin olen päätynyt siihen, että väistelen kysymystä parhaani mukaan. Yritän vain olla ja levätä, joka päivä, päälle satavista vaatimuksista huolimatta. Hankin Greyn anatomia-bokseja, niitä olen katsellut, ja hain kirjastosta koko Diana Gabaldonin tuotannon. Näiden avulla ohjaan itseäni pois suorittamisesta ja pakonomaisesta asioiden analysoinnista, ja vain olen, lepään, nautin. 

Toivon, että pian keksisin vastauksen siihen, miten minun pitäisi tätä elämää ja näitä ruuhkavuosia elää, mutta siihen asti olen tavoittamattomissa, ”hyllyllä”. Työt hoidan, leikin lasten kanssa, käyn kävelyllä, makoilen petissä lukien tai DVD:itä katsoen, tai lillun vaahtokylvyssä. Ei siis kovin ylevää, henkistä elämää, vaan jostain syystä aivan välttämätöntä, juuri nyt! 

Juoksuhiekkaa

Maanantai 9.1.2012 klo 22:49 - Adonai / Marja

Yritän yleensä välttää omissa kirjoituksissani käyttämästä kanavoinneissa käytettyjä termejä ja tapoja ilmaista asioita, koska pyrin kirjoittamaan siitä, miten itse tulkitsen ja käytän kanavointeja tässä hyvin tavallisessa ja arkisessa elämässäni. Mutta nyt haluan kirjoittaa asioista ”oikeilla” termeillä. Olen nimittäin jälleen kerran joutunut pohtimaan erilaisia tietoisuuden tiloja eli ulottuvuuksia ja niissä elämistä. Kysymys kuuluu: Miksi sitä täytyy aina tipahtaa kolmanteen ulottuvuuteen, vaikka on jo välillä oppinut elämään neljännessä? Hemmetti soikoon! 

Tätä aaltoliikettä voidaan tietenkin kuvata muillakin termeillä (mielialan vaihtelut, hyvät ja huonot päivät, hormonaaliset vaihtelut, biorytmit jne.), mutta itse käytän nykyään eri ulottuvuuksien käsitettä, aivan niin kuin kanavoinneissakin tehdään. Se, että on oppinut viettämään aikaa neljännessä ulottuvuudessa, todella tuntuu siltä, että on oppinut uudenlaisen tietoisuuden tilan. Kaikki näyttää ja tuntuu samalta kuin ennen ja silti kaikki on aivan toisin. Tässä tietoisuuden tilassa kykenee tahtonsa voimalla hallitsemaan ajatuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan. Universaalin rakkauden voiman tuntee sisällään, ja tätä valoa haluaa levittää hiljaa ja kauniisti ympärilleen. Sitä kykenee ymmärtämään arkisten tapahtumien syvällisen merkityksen. Sitä vajoaa hyvin helposti meditatiiviseen olotilaan, jossa tuntee yhteyden, yhtenäisyyden, ykseyden. Sitä ymmärtää, mitä ykseys ja rakkaus todella merkitsevät – se ei ole mitään liibalaabaa, sanahelinää, sinisilmäisyyttä tai nöyryyttävää uhrautuvuutta, vaan todellista voimaa, energiaa, hehkua ja riemua. Ja sitä kykenee valitsemaan tämän rakkauden, jokaisessa toimessaan. 

Ja mitäs sitten tapahtuu? Tipahtaa takaisin kolmanteen ulottuvuuteen! On taas kiinni ihmisdraamoissa, ahdistuksessa, vihassa ja katkeruudessa. Tuntuu, ettei omia ajatuksiaan ja tunteitaan pysty lainkaan kontrolloimaan, eikä suoraan sanottuna edes huvita sitä tehdä. Ja koska on jo saanut maistaa neljättä ulottuvuutta, niin tuntee itsensä suorastaan typeräksi, koska ei jaksa nostaa itseään sinne takaisin silkalla tahdonvoimallaan. Tästä syystä päälle lankeaa vielä itsesoimaus, mikä tietenkin kivasti pahentaa olotilaa. 

Välillä onneksi osaa ottaa ihan iisisti ja uskoo, että tipahduksellakin on joku tarkoituksensa, esimerkiksi vanhojen energiakuonien putsaus. Tai sitten kollektiivienergiat ja maapallon transformaatio vaikuttavat meihin ja heilauttavat tietoisuuttamme. Mikäs siinä, kyllä me kestetään. Kunnes kolmannen ulottuvuuden raskaus vie mukanaan. Se on kuin juoksuhiekkaa, siihen uppoaa, uppoaa, uppoaa…  

Kuka sinä olet?

Keskiviikko 4.1.2012 klo 6:05 - Adonai / Marja

Kun olen syntyjä syviä pohtimalla löytänyt oman, yksilöllisen totuuteni maailmasta, olen alkanut myös yrittää elää sen mukaan. Minun totuuteni ja tapani elää ei varmastikaan sovellu kaikille, ja se tässä kaikessa onkin ideana. Jokaisen on jossain vaiheessa, jossain elämässä hyvä löytää oma totuutensa. Tai itse asiassa "löytää" on aivan väärä sana - oma totuus on päätettävä, se on valittava ja sitä on tahdottava elää.

Ja kun oman totuutensa rakennuspalikoita pohtii, on erinomainen ohjenuora se, että kysyy itseltään: "Miltä maailma näyttäisi, jos kaikki tekisivät näin? Olisiko sellainen mielestäni hyvä maailma?" 

Tällä tavalla olen etsinyt oman totuuteni rakennuspalikoita. Esimerkiksi suhtautumiseni kerjäläisiin hahmottui näin. Yritin pitkään muodostaa käsitykseni kerjäläisistä ja siitä, onko hyvä juttu antaa heille rahaa vai ei, sen mukaan, mitä asiasta minua fiksummat kirjoittivat. Yritin ymmärtää, mitä seurauksia rahan antamisesta on, kun asiaa tarkastellaan yhteiskunnan ja kansainvälisen politiikan tasoilta. Kun artikkeleita ja mielipiteitä asiasta löytyi laidasta laitaan, jäin hämmennyksen valtaan. Kadulla liikkuessani en tiennyt, antaako rahaa vai ei. Kunnes viime kesänä tajusin, miten minun on asiaa tutkittava: oman yksilöllisen totuuteni valossa. Ja minun totuuteni sanoo, että ihmistä on autettava. Piste. Aina ja kaikkialla. Näin haluaisin että joka ikinen ihminen maapallolla tekisi, joka hetki - auttaisi toista. Näin myös toivoisin, että minuun suhtauduttaisiin, jos itse olisin avun tarvitsija. En todellakaan haluaisi, että minulta evättäisiin apu vedoten joihinkin kylmiin, persoonattomiin yhteiskunnallisiin teorioihin tai taloudellisiin laskelmiin. Tai että vedottaisiin siihen, että vastuu asiasta on jonkun muun. Vastuu on aina jonkun muun.

Ja niin tein päätökseni, että minä autan. Sinä päivänä, jona päätöksen tein, kohtasin viisi kertaa avun tarvitsijan. Kun viidennen kerran jouduin kaivamaan lompakkoni laukusta kaiken kiireen keskellä, totesin itsekseni, että tämähän on ihan naurettavaa! Vaan en antanut periksi. Koin, että olen tehnyt päätöksen jonka kanssa voin elää ja sillä selvä, nyt sitten elän sen mukaan ja kaivan kuvetta. Siirsin illalla kaikki kolikkoni takin taskuun ja olin seuraavana päivänä valmis kohtaamaan uudet avun tarvitsijat. Vaan eipä heitä ole tämän jälkeen tielleni juuri osunut! Ihan kuin pelkkä päätöksen teko oli se, mitä tarvittiin. Nyt minä tiedän, mikä on totuuteni asiasta, ja maailma tietää sen myös. Se riittää minulle ja se näköjään riittää myös maailmalle.

Olen jälkeenpäin miettinyt, miksi tämä yksi pieni päätös on tuntunut niin hyvältä. Luulen, että kyse on siitä, mitä tapahtuu, kun selkiyttää omat arvonsa ja alkaa sitten elää näiden arvojensa mukaista elämää. Ei piiloudu toisten tekemien arvomääritelmien taakse, vaan päättää omat arvonsa ja omat totuutensa, vaikka muut pitäisivät näitä arvoja ja totuuksia idioottimaisina, naiiveina tai epärealistisina. Sillä uskon, että ainut yleismaailmallinen ”määräys” on se, että eläisimme peräänantamattomasti ilon, myötätunnon ja lempeyden täyttämää elämää. Mitä tällainen elämä itse kunkin kohdalla sitten tarkoittaa, se on jokaisen oma valinta. Aivan kuin kaikkeus joka päivä kysyisi: ”Kuka sinä olet?” ja me päätöksillämme, uskomuksillamme, ajatuksillamme, sanoillamme ja teoillamme vastaisimme tähän kysymykseen. Joka päivä.

Sisäisen hehkun voimaa

Torstai 22.12.2011 klo 11:58 - Adonai / Marja

Aika moni ystäväni käy juuri nyt läpi samoja teemoja kuin minäkin: vanhojen energiamöykkyjen voimallista puhdistamista, omanarvontunnon etsimistä, oman vahvuuden esilletuomista. Ikäviäkin asioita pulpahtaa eteen aivan yllättäen ja oman tahdon ilmaisua vaaditaan. Vaikka vanhojen energiamöykkyjen esiin tuleminen tuntuu kipeältä, niin ne on mahdollista kohdata ja läpikäydä ihan kaikessa rauhassa kun tietää ja tunnistaa, mistä on kyse. Tämä kuuluu nyt tähän aikaan, tätä työtä meidän kuuluukin tehdä.  

Ja vaikka kaikenlaista sattuu ja tapahtuu ja päälle vyöryy välillä aikamoistakin tunnemyrskyä, niin siitä huolimatta - ainakin itselläni - tuntuu tämä oleminen ja eläminen jotenkin helpommalta kuin aiemmin. Tämä johtuu siitä, että sisälläni on aivan uudenlaista hyväksyntää. Hyväksyn sen mitä tapahtuu ja sen mitä koen ja tunnen, ilman sen kummempaa vastustusta. Aiemmin vastustus ilmeni siten, että kaikki asiat piti ylianalysoida ennen kuin ne oli mahdollista hyväksyä. Koko ajan piti tavoitella syvää ymmärrystä. Nyt taasen on menossa sellainen vaihe, jossa ymmärryksen rinnalle on tullut rauhallinen ja lempeä hyväksyntä. Panen elämän merkille, huomaan sen mitä tapahtuu ja mitä koen, ja se riittää. Asiat virtaavat lävitseni, välillä voimallisestikin, ja silti kaikki on hyvin.

Tämä uusi hyväksyvä asenne on johdattanut minut pohtimaan ihmisten voimaannuttamista. Olen pyöritellyt mielessäni kysymystä: Miten saada ihmiset loistamaan? Miten saisin itseni loistamaan ja miten saisin muut ihmiset loistamaan? Miten kykenisin inspiroimaan jokaikistä kohtaamaani ihmistä niin, että hän alkaisi uskoa olevansa voimallisempi ja kykenevämpi kuin mitä hän on koskaan uskaltanut edes uneksia?

Tämä ajatus alkoi kyteä sisälläni, kun kaksi ystävääni, joita näen aika harvoin, kävivät luonani kylässä. He alkoivat puhua siitä, että olen heidän mielestään kaunis ja viisas. Vaikka ohitin ensin nuo puheet kohteliaisuushöpinöinä, niinkuin ihmiset aina tekevät, niin aloin jälkeenpäin miettimään, että miltä tuntuisi, jos ajattelisin ystävieni sanojen olevan totta. En ole pitkään aikaan ajatellut tällaisia asioita. Sitä suhtautuuu itseensä arjen kiireessä ja pyörityksessä ajatuksin, joiden ajattelee olevan realistisia ja järkeviä. Ei ole aikaa jäädä pohtimaan "turhuuksia". Mutta ovatko arkiset, realistiset ajatukset kohottavia, inspiroivia tai sytyttäviä? Antavatko ne minulle voimaa? Saavatko ne sisäisen valoni loistamaan? Niinpä niin, eivät saa. Ja kuitenkin haluaisin loistaa, sillä tiedän, että se on tehokkain keino saada muut loistamaan. Valo tarttuu!

Ja kun aina puhutaan siitä, että rakastaminen lähtee siitä, että osa rakastaa itseään, niin kuinka usein sitä pysähtyy miettimään, mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mitä se tarkoittaisi, jos rakastaisin itseäni ja haluaisin suoda itselleni kaikki ne ihanat asiat, joita toivon rakkaimmilleni ja ystävilleni? Mitä jos en soimaisi itseäni, vaan kehuisin ja kannustaisin? Mitä tapahtuisi, jos pitäisin itseäni aivan ihanana ihmisenä, juuri nyt, tällä hetkellä ja tästä eteenpäin? Mitä tapahtuisi, jos ystävystyisin itseni kanssa?

Sillä kun hetken aikaa uskoin ystävieni sanoihin, niin sisälläni alkoi hehkua. Tunsin itseni ihanaksi ihmiseksi, ja tuo tunne laajensi olemustani. Tajusin, että olen ymmärtämässä jotain todella tärkeää. Se, että uskon olevani ihana ei tarkoita, että siihen sisältyy vertailua muihin. Voin aivan hyvin uskoa olevani ihana ja arvokas, ilman että ajattelen olevani jotenkin parempi kuin muut tai huonompi kuin muut. On mahdollista päättää, että jokainen on omalla tavallaan ihana ja omalla tavallaan viisas ja omalla tavallaan kaunis. Ja on mahdollista päättää ihan vaan kerta kaikkiaan pitää itsestään ja ajatella, että on viisas ja kaunis. Ja aivan ihana. Ja antaa tämän tunteen sytyttää sisäisen roihun palamaan!

Ja tämän sisäisen hehkun voi sytyttää aina kun haluaa, vaikka olisi kuinka väsynyt ja voimaton. Riittää kun kuvittelee hehkun syttyvän sisäänsä, vaikka sanoin: "Maailmankaikkeuden hehkuva energia syttyy sisälläni ja täyttää kehoni joka sopukan ja virtaa kauttani kaikkiin ihmisiin ja koko maailmaan." Ja kas kummaa, selkä suorenee ja hengitys syvenee ja katse kirkastuu. Ja sitä alkaa tuntea itsensä yhdeksi ihanaksi, hehkuvaksi, häikäisevän kirkkaaksi energiaroihuksi. Wau mikä kikka!

ROIHUAVAN HEHKUVAA JOULUA KAIKILLE!

Rämpiäkö vaiko eikö?

Maanantai 19.12.2011 klo 15:41 - Adonai / Marja

Mieleeni tupsahti viime viikolla tällainen ajatus: "Elämässä ei ole pakko rämpiä. Riittää että elämän panee merkille." Olen päivittäin pohtinut tuota ajatusta ja sitä, olenko asiasta samaa mieltä. Ja tuntuu siltä, että olen. Tuossa ajatuksessa kiteytyy toiveeni siitä, miten haluaisin elämäni elää - tyynesti ja harmonisesti, mutta kuitenkin kaikenlaisia asioita rohkeasti kokien. Haluan siis olla valmis kokemaan mitä erilaisimpia asioita, mutta en halua rämpiä näissä kokemuksissa.

Niin kuin usein käy, niin nytkin pääsin heti kokeilemaan asiaa käytännössä. Sain kotona aikamoisen hepulikohtauksen ja minulle epätyypillisesti aloin huutamaan ja meuhkaamaan puolisolleni. Kun tilanne oli rauhoittunut ja karjumiset anteeksi pyydetty, jäin ihmettelemän oloani. En kokenut räjähdystäni mitenkään negatiiviseksi asiaksi, vaikka se oli aikamoinen järkytys tällaiselle rauhaa rakastavalle ihmiselle. Totesin vain, että jaaha, näin tapahtui. En rämpinyt tunnemyrskyssä vaan annoin sen tulla ja mennä. Tarkkailin tilannetta koko ajan hieman itseni vierestä ja näin, miten räjähdys näytti sulattavan jonkun sisälläni olleen energiatukoksen. Olin vähitellen ja itseltänikin salaa ajautunut tilanteeseen, jossa sallin itseäni kohdeltavan huonosti. Räjähdys avasi silmäni, sain omanarvontuntoni takaisin ja parisuhteeseen pääsi puhaltamaan raikkaampi ilma. 

Ymmärsin tässä tilanteessa vihdoin sen, mitä niin monet ovat minulle toitottaneet: ”Olisi hyvä jos olisit itseäsi kohtaan armollisempi.” Olen ihmetellyt, että miksi tätä samaa asiaa jauhetaan, kun otan jo mielestäni kaiken tosi iisisti enkä enää ruoski itseäni (juuri) ollenkaan. Aiemmin vaadin paljon enemmän, nyt kuuntelen voimiani ja pyydän heti apua, jos sitä tarvitsen. Vaan nyt ymmärsin, että armottomuus itseään kohtaan voi joskus ilmentyä siten, että ymmärtää ja huomioi toisia niin paljon, että jättää itsensä huomiotta ja arvotta. On niin helppoa olla helppo ja rakastava muita kohtaan, mutta samalla olisi hyvä muistaa rakastaa, arvostaa ja puolustaa itseään. Pitää huoli itsestään. Vahvasti, tiukasti ja peräänantamattomasti. 

Mikä siis ratkaisuksi? Tasapaino. Pitää huoli sekä muista että itsestä. Olla sekä nöyrä ja myötätuntoinen että vahva ja omanarvontuntoinen. Tarkkailla koko ajan sitä, miten kohtelee muita ja myös sitä, miten antaa muiden kohdella itseään. Ettei huomaamattaan antaudu tallattavaksi. Siten saattaa ajaa itsensä räjähdystilaan…

On se harmaata

Maanantai 12.12.2011 klo 15:47 - Adonai / Marja

Kun perjantaina kirjoitin tuon edellisen postauksen, tunsin olevani syvän rauhan ja harmonian virtauksessa. Olin todella kiitollinen, että sain kokea jotain sellaista, lähes ylimaallista voimaa ja varmuutta. Tiesin, että olen valmis tuleviin haasteisiin ja uskallan kohdata ne pystypäin. Mutta mitä tapahtui lauantaiaamuna? Heräsin todella kiukkuisena ja ärtyisenä. Koko eläminen tuntui väljähtyneeltä ja kaikki yritykseni muuntaa negatiivisuus positiivisuudeksi täysin idioottimaiselta temppuilulta. Mikään ei tuntunut hyvältä. Mitään ei huvittanut tehdä eikä mihinkään olisi ollut edes energiaakaan. Lapset kiukuttelivat, kotitöitä oli liikaa, uusiutunut angiina ei tunnu parantuvan, kaaduin portaissa…  

Jossain mieleni sopukoissa kuitenkin ajattelin, että nyt kannattaa pysyä ihan rauhallisena. Ajattelin, että joskus tällaisia olotiloja vaan tulee, ja ehkäpä voisin vaan yrittää tätä nyt sietää. Jos en pysty huonoja olotiloja juuri sillä hetkellä muuntamaan, niin minimoin vahingot eli en mene niihin liikaa mukaan. En keskitä ajatuksiani likaisenharmaiseen tunnelmaan vaan keskityn siihen tietoon, että ennemmin tai myöhemmin tämäkin olotila menee ohi.

Nyt kun kaksi päivää ”life sucks” –tunnelmissa on ohi, alkaa jo vähän helpottaa. Pohdin, että tulevatkohan nämä tällaiset olotilat itseni sisältä vai ulkopuolelta? Ainakin tällä kerralla tuntui siltä, että ulkopuolelta. Ehkä jonain päivänä ymmärrän paremmin näitä kosmisia energiavaihteluita, mutta nyt uskon, että tärkeintä tällaisten likaisenharmaiden energioiden läpi menemisessä on pyrkiä siihen, ettei oma sisus kauheasti tahriintuisi, vaikka rapa lentää ympärillä.

Mukavia tällaiset olotilat eivät ole. Joskus vaikeat haasteet ovat helpommin kohdattavissa pystypäin kun tällaiset epämääräiset ”paska fiilis” –päivät. Todellisten vaikeuksien edessä saa olla sankari, mutta silloin, kun kaikki on ihan hyvin ja silti kaikki tuntuu olevan ihan päin prinkkalaa, niin siitä on sankaruus kaukana. Sitä on vain luuseri, joka kieriskelee typerissä tunnelmissa eikä edes ole niin vahva, että kiskaisisi itsensä niistä ulos, vaikka hyvin tietää, että se olisi ainoa järkevä teko.

Mutta tämän kokemuksen jälkeen tiedän, että haluan alkaa harjoitella oman tahtoni käyttämistä voimakkaammin. Olen varma, että pystyisin kiskaisemaan itseni harmaasta energiasta ulos tai ainakin lyhentämään sen läpikäymiseen kuluvaa aikaa, jos osaisin vahvemmin ilmaista oman tahtoni ja tehdä vahvoja ja hyviä päätöksiä, myös silloin, kun tunteet ja olotilat yrittävät hämärtää päätäntävaltaani. Tämä on treenikysymys – en ole tällaista juurikaan harjoitellut. Olen aina mennyt mukaan kuhunkin vallitsevaan olotilaan, sen kummemmin miettimättä, mistä olotila on tullut tai haluanko antaa sen tehdä pesän sisimpääni.

En onnistunut kovin hyvin tällä kertaa harmaan tunnelman karkottamisessa, mutta en ole myöskään koskaan aiemmin yhtä selkeästi tehnyt itselleni selväksi, miten haluaisin toimia tällaisissa tilanteissa. Olen keskittynyt pohtimaan suhtautumistani ”katastrofeihin”, enkä ole pohtinut suhtautumistani ”ikävään, harmaaseen arkeen”. Mutta nyt tiedän suhtautumiseni. En halua antaa epämääräisille ikäville fiiliksille valtaa.

Onneksi tänä viikonloppuna sattui olemaan yksi asia, joka vähän vei ajatuksiani pois huonosta fiiliksestä. Olen päättänyt opetella kutomaan sukkia, ja koska langatkin oli valmiiksi hankittu, niin nyt oli täydellinen tilaisuus ryhtyä hommaan. Tutkin netistä opetusvideoita ja aloitin, todella tutisevin käsin. Vaan äkkiähän sitä alkoi oppia. Pystyin illalla seurailemaan lasten touhuiluja samalla neuloen, ja uuden oppiminen ihan selvästi kohensi mielialaani. Tämän kikan taidan tallentaa muistipankkiini. Eli hommaan kotiin jotain pientä tarviketta uuden taidon opettelua varten, vaikka jotenkin piirtämiseen, maalaamiseen, askarteluun, käsitöihin tai nikkarointiin liittyvää, ja sitten kun seuraavan kerran huonot energiavirrat iskevät, upotan itseni uuden taidon opetteluun. Nyt keksin! Laitan nämä tavarat laatikkoon, johon kirjoitan: Pahan päivän varalle! 

Bodari. Alkemisti. Ilogeneraattori.

Perjantai 9.12.2011 klo 16:05 - Adonai / Marja

Marraskuu on takana. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, että olen nyt eri ihminen kuin olin ennen kuin marraskuu alkoi. Olen pohtinut syytä tähän ja samalla tehnyt välitilinpäätöstä kuluneesta kolmesta vuodesta. Tässä marraskuussa tuli nimittäin kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun minulle tapahtui jotain kummallista, jota voisi kutsua vaikka havahtumiseksi. Ja luulen löytäneeni syyn muuttuneeseen olotilaani. Nämä vuodet ovat nimittäin menneet niin, että ensin tuli havahtuminen ja sitten alkoi intensiivinen asian tutkimisen ja oppimisen kausi epäilyineen, kyseenalaistamisineen ja kompurointeineen. Mutta nyt tämä marraskuu toi mukanaan uuden olotilan: varmuuden. Ja varmuuden myötä olemiseen tuli keveyden ja helppouden tunne. Aivan kuin olisin ystävystynyt itseni kanssa ja tehnyt itseni kanssa rauhan.

Tuntuu, että vihdoin hyväksyn sen, mistä olen lukenut ja mitä olen opetellut ymmärtämään - sen, että minä olen luoja. Enkä pelkästään hyväksy sitä, vaan uskon sen, vihdoin ja viimein. Uskon sen, että minä luon ajatusteni, sanojeni ja tekojeni kautta, yhtälailla kun luon aikomusteni, uskomusteni ja olotilojeni kautta. Ja nyt kun uskon tämän, pyrin tästä eteenpäin tekemään luomistyöni tietoisesti.

Tuntuu myös, että ymmärrän nyt paremmin ihmiselämään kuuluvien vaikeuksien ja haasteiden merkityksen. Aiemmin ajattelin, että mitä enemmän valoa sisimmässäni on ja mitä tietoisemmin luon, sitä vähemmän vaikeuksia kohtaan. Mutta nyt ymmärrän, etteivät vaikeudet mihinkään katoa, sillä ne kuuluvat olennaisena osana ihmisenä elämisen ideaan. Voisi jopa sanoa, että haasteiden takia tänne on tultu! Sen sijaan suhtautuminen vaikeuksiin muuttuu sitä mukaa, kun olemisen tila muuttuu valoisammaksi ja rakkaudentäyteisemmäksi. Tällöin vaikeudet eivät enää tunnu kärsimykseltä, vaan upealta tilaisuudelta harjoitella taitojaan ihmisenä ja luojana.

Tiedän, että henkisyyteen päin kallellaan olevilla ihmisillä on erilaisia tapoja nähdä vaikeudet. Toiset näkevät ne valon vastakohdan pyrkimyksenä heikentää hengen voimaa. Minä ajattelen sen sijaan niin, että vaikeudet ovat oman korkeamman itseni minulle antamia lahjoja. Olen aiemminkin verrannut ihmiselämää punttitreeniin ja sama vertauskuva minulla on nytkin koko ajan mielessä. Tiedän, että olen halunnut tulla tänne maapallolle kehittämään, vahvistamaan ja voimistamaan itseäni ja sitä kautta todella löytämään oman ydinminuuteni eli sen, että olen luoja, kaikkeuden kipinä. Sohvalla makaaminen ei minua voimista vaan tarvitsen punttitreeniä. Ja oma korkeampi itseni on hyvä valmentaja ja antaa koko ajan lisää rautaa työstettäväksi. Ja mitä enemmän treenaan, sitä helpommin rauta nousee!

Ajattelen nyt niin, että kaiken a ja o on minun oma, vapaa tahtoni. Minä saan ihan joka tilanteessa ilmaista oman tahtoni. Ja minä tahdon olla alkemisti, joka muuntaa negatiivisuuden positiivisuudeksi. Tahdon olla ilogeneraattori, joka ottaa tyynesti vastaan eteen tulevat tilanteet ja pulpauttaa jokaiseen hetkeen ilon, riemun ja valon. Tahdon olla vahva ja peräänantamaton hyvyyden etsijä. Tahdon nauttia jokaisesta rauhan ja tyyneyden hetkestä ja tallettaa niiden sisältämän tunteen sisääni, sillä tiedän, että tarvitsen tätä muistikuvaa haasteiden ja myllerrysten aikoina. Tahdon ottaa haasteet vastaan pystypäin, kokea kaikki haasteiden mukanaan tuomat tunteet, antaa niiden mennä ja sitten valita sen, kuka olen haasteiden edessä. Bodari. Alkemisti. Ilogeneraattori. Minä! 

Elämisen harjoittelua, ajatusten treenausta

Keskiviikko 30.11.2011 klo 10:58 - Adonai / Marja

Olen viime aikoina alkanut olla kovin pragmaattinen, eli olen alkanut ajatella, että jokin väite tai teoria on totta, jos se on käytännössä toimiva ja jos sen uskomisesta on hyötyä minun elämälleni. En siis niinkään yritä todistella itselleni, miksi jokin uskomus voisi olla totta, vaan mietin, onko siihen uskomisesta minulle hyötyä ja iloa.

Siksi olen alkanut uskoa ideaan, että minun ajatukseni luovat oman elämäni ja koko maailman. Ihan konkreettisesti ja kirjaimellisesti. En osaa perustella kovin hyvin sitä, miksi näin on, mutta silti uskon siihen, koska koen, että se hyödyttää elämääni. Elämäni on mielekkäämpää, kun luon sitä tietoisesti. Selitän tätä ideaa itselleni (hyvin epätieteellisesti) niin, että kaikki ympärilläni on energiaa, ja ajatukseni ”tiivistävät” tätä energiaa asioiksi, tapahtumiksi ja esineiksi. Kohtaan nämä luomani asiat sitten, kun aika on oikea. Hyvä esimerkki tästä on, kun ystäväni toivoi perheeseensä koiraa keväällä kolme vuotta sitten. Silloin koiraa ei ilmestynyt, mutta tänä keväänä perheelle annettiin koira. Kolmevuotias, täysin koulutettu, ihana ja hurmaava, aivan täydellinen tälle perheelle. Koira oli siis syntynyt tuona keväänä, jolloin sitä toivottiin. Ajatus ”tiivistyi”, koira syntyi ja tuli sitten perheen luo, kun aika oli oikea.

Omien ajatusluomusten lisäksi kohtaamme elämässämme niitä asioita, jotka ovat toisten ihmisten ajatustiivistymien tuotoksia. Niitä kohdatessamme saamme päättää, miten niihin suhtaudumme, ja taas luomme omaa elämänkokemustamme, ihan itse.

Kaikkea tätä mielessäni pyöritellessäni aloin jälleen ajatella positiivisten ja negatiivisten ajatusten voimaa elämämme muovaamisessa. Aloin ajatella, että jos ajatukseni luovat oman elämäni ja koko maailman, niin millaisia ajatuksia oikein ajattelen, tietoisesti ja tiedostamatta? Kuinka paljon päivän aikana mielessäni on negatiivisia ajatuksia? Ja kuinka vaikeaa olisi ajatella 100 % positiivisia ajatuksia?

Tein maanantai-iltana pienen kokeen. Ryhdyin tekemään kotitöitä ja keksin alkaa tarkkailla positiivisten ja negatiivisten ajatusten määrää. Kahden tunnin aikana sain itseni kiinni neljä kertaa miettimästä synkeitä ajatuksia. Olin ajautunut niihin aivan huomaamattani. Yhtäkkiä aloin vain kuunnella, millaista jorinaa pääni sisällä kuului, ja joka kerta hätkähdin. Minä kun olen kuvitellut olevani oikein kiltti ja positiivinen ihminen, ja sitten vellon päässäni – lähes tiedostamattani – ihmeellistä negatiivista mäkätystä.

Tästä suivaantuneena päätin, että aion aloittaa selkeän harjoitusohjelman, jonka tuloksena pyrin ajattelemaan 100 % positiivisia ajatuksia. Huolimatta siitä, luonko ajatusteni voimalla yhtään mitään, niin uskon vakaasti, että elämäni muuttuu miellyttävämmäksi, jos päässäni ei ole ikinä eikä koskaan eikä missään tilanteessa negatiivisia ajatuksia. Ihan pragmaattiselta näkökannalta uskon, että tästä olisi minulle hyötyä. En nimittäin koe, että siksi, että olen ihminen, minun on pakko ajatella joskus ikäviä ajatuksia.

Itse asiassa kokeilin tätä vahingossa pari viikkoa sitten, kun sairastuin oikein voimalliseen nielutulehdukseen, jonka takia koko kurkku oli tulessa muutaman päivän. Hetken aikaa jopa hengittäminen oli tuskallista. Muistin siinä sitten, että kiitollisuus on yksi voimallisimpia parannuskeinoja. Ja koska tiesin, että en tule olemaan loppua elämääni tämän kivun vallassa, niin aloin olla kiitollinen siitä, että olen terve (jonain päivänä). Hoin vain itsekseni ”Kiitos kun olen terve, kiitos kun olen terve!” Tämä ajatus ei ollut millään tavalla hankala. Olisin voinut myös ajatella ”Voi ***** miten kamalan kipeä olen”, mutta en usko, että se olisi yhtään enempää helpottanut oloani. Osoitin itselleni, että voin ajatella juuri sellaisia ajatuksia kun haluan, olosuhteista riippumatta. Jotenkin todella eriskummallista, mutta vapauttavaa.

Samoin tein eilen. Oli jotenkin aivan mahdoton päivä, tapahtui kaikkea kerrassaan kummallista ja epätavallista sähläystä ja hankaluutta ja kahnausta. Siitä huolimatta koko ajan muistutin itselleni, että voin olla aivan kaikessa rauhassa. Päätin tyynesti, että mikään mitä tapahtuu ei pysty kaatamaan sisäistä rauhaani. Koin illalla suurta voimaa ja mielentyyneyttä, kun tajusin, etten ollut antanut epätavallisen hankalan päivän hetkauttaa itseäni. Tajusin hyvin voimakkaasti sen, miten suuri valta minulla on omaan sisäiseen tilaani. Jotenkin todella eriskummallista, mutta voimauttavaa!

Tärkeintä tässä kaikessa on mielestäni se, että ystävystyy omien ajatustensa kanssa. On jatkuvasti tietoinen siitä, mitä ajattelee – tietoinen siitä, mitä tapahtuu, jos ajatukset ”tiivistyvät” todellisuudeksi. Ja ystävystyy oman itsensä kanssa. On jatkuvasti tietoinen siitä, millaisessa olemisen tilassa on, tai paremmin sanottuna: valitsee millaisessa olemisen tilassa haluaa olla. Tänään valitsen olla rauhassa ja harmoniassa. Kaikki on hyvin, mitä tahansa tapahtuukin.      

Pieni hetki syvää epätoivoa

Maanantai 28.11.2011 klo 15:17 - Adonai / Marja

Nyt onkin oikein rämmitty mutaojia pitkin viimeiset kaksi viikkoa. Kaikki alkoi nielutulehduksella, joka paheni sellaiseksi tuskaksi, että hengittäminenkin teki kipeää. No, siitä kyllä selvittiin, mutta sitten kertomani tilanne hankalan lähiomaisen kanssa paheni oikein kunnolla. Kyseessä on siis isäni, joka ilahdutti meitä viikko sitten lähettämällä 650 euron laskun kaikesta avusta, jota hän on meille antanut viimeisen kahden vuoden aikana. Maksuaikaa kaksi viikkoa. Meillä ei ole yhtään ylimääräistä rahaa, tiukoilla ollaan ihan koko ajan. Ensi ajatus oli, että joudun kertomaan lapsille, että tänä vuonna joudumme perumaan joulun…  

Tilanteen teki absurdiksi se, että isä soitti edellispäivän oikein lempeän puhelun ja pyyteli kylään. Ajattelin, että olipa mukava puhelu, kiva että saimme edellisen hyökkäyksen ikävät tunnelmat nollattua. Ja seuraavana päivän posti toi tuliaisen… Kauhistuin moista sairasta käytöstä, en uskonut isäni olevan noin pelottavan häiriöinen. Vajosin aivan hirvittävään epätoivoon koko episodin edessä. Koin yhtä aikaa syyllisyyttä siitä, että olen tuonut tällaisen ihmisen mukaan elämäämme, syyllisyyttä siitä, että olen pyytänyt hänen apuaan tietämättä seurauksista, masennusta tulevista rahavaikeuksista, surua siitä, että välit puolison kanssa kiristyivät episodin takia, surua lasten puolesta, koska heillä on isoisä, josta he pitävät, mutta jota joudun pitämään tästedes etäällä, sillä en halua hänen satuttavan lapsiani… Oikea tunnemyrsky siis!

Kaksi päivää olin todella poissa tolaltani. Makasin illat vessan lattialla itkemässä ja päivisin yritin hoitaa vaikeat työtapaamiset kunnialla. Itkiessäni ajattelin, että kokemani epätoivo on liiallista tilanteeseen nähden, mutten kyennyt nostamaan itseäni ahdistuksesta ylös. Ja päälle vielä soimasin itseni siitä, etten kyennyt nousemaan tilanteen yläpuolelle, etten jaksanut valita iloa ja rakkautta vaikka kuinka yritin! Koin itseni vain niin kertakaikkisen yksinäiseksi tässä maailmassa. Yksinäiseksi ja onnettomaksi. Ja sitten sairastuin ruokamyrkytykseen ja oksensin kaikkea tätä pahaa oloa ulos...   

Nyt kun pieni hetki aikaa on kulunut, tuntuu kuin olisin ponnahtanut takaisin normaaliin olotilaani. Olen tarkastellut tuota kokemani epätoivon syvyyttä ja epäilen, että kaikessa ankeudessaan se oli tarpeen. Olen nimittäin kantanut mukanani monia sellaisia käyttäytymismalleja, jotka eivät ole hyödyllisiä mutta joista en ole hoksannut irrottautua, ennen kuin siihen tällä episodilla pakotettiin. Olen jotenkin aina kokenut velvollisuudekseni korvata isälleni sitä, että hän menetti ainoan poikansa. Ja ehkä jopa syyllisyyttä siitä, että jäin henkiin. (Juttua veljestäni on mm. täällä).

Tällaiset ajattelumallit eivät ole loogisia eivätkä todellakaan järkeviä, mutta silti näitä syntyy erilaisten tragedioiden yhteydessä. Minullekin hoettiin pikkulapsesta asti, että ”on se onni kun sinä Marja olet noin iloinen ja aurinkoinen, ei me aikuiset muuten jaksettaisi”. Ja tämän roolin otin vastaan ja käänsin sen niin, että on minun velvollisuuteni, aina ja ikuisesti, tuottaa iloa perheeni kärsiville jäsenille. Eikä se enää viime aikoina ole ollut mikään velvollisuus, vaan olen ajatellut niin, että koska minun on mahdollisuus tuoda iloa ja siten korvata lapsen menettämisen aiheuttamaa surua vanhemmilleni, niin teen sen ihan mielelläni.

Joten tähän nähden epätoivoni syvyys oli tarpeen, se herätti minut näkemään jälleen tämän roolin ja sai minut päättämään, että nyt riitti. Voin yhä tuoda iloa ja rakkautta vanhemmilleni, aivan kuten kaikille muillekin, mutta se ei tapahdu menneisyyden kahleiden takia. Irrotin sidokset menneeseen tapahtumaan ja olen vapaa. Vapaa jatkamaan elämää ilossa, siksi että haluan tehdä niin vapaasta tahdostani ja siksi, että päätän tehdä niin. Hyväksyn sen, mitä on ollut ja sen, mitä on tuleva, ja elän nyt-hetkessä, jossa koen rauhaa ja harmoniaa. Kiitos mutaoja kokemuksesta!   

Pää ja sydän (sekä salainen intohimoni)

Torstai 17.11.2011 klo 10:31 - Adonai / Marja

Haluaisin oppia elämään hieman enemmän sydämeni kautta ja hieman vähemmän pääni kautta. Pohdin asioita jatkuvasti, niin paljon, että uskoisin sen olevan yksi syy (liian vähäisen liikunnan ohella) usein minua vaivaavalle elämänväsymykselle. Tiedonjanoni ja haluni ymmärtää kaikki, mitä maailmankaikkeudessa ja elämässä on ymmärrettävää, on lähes pohjaton. Välillä älyni rajat hämäävät ja turhaudun rajalliseen ymmärrykseeni. Turhautuminen on lähellä varsinkin silloin, kun näen ja kuulen, miten rankkoja ja ikäviä kokemuksia monet joutuvat kohtaamaan tässä ihmiselämässä. Joskus onneksi muistan rentoutua ja todeta ”en pysty kaiken merkitystä ymmärtämään ollessani tässä rajallisessa kokemisen muodossa eli ihmisnahassa”. Vaan ei mene kuin hetki, ja taas huomaan pohtivani syntyjä syviä, otsa kurtussa.

Mutta tasapaino, se on se juttu, tässäkin asiassa. Vaikka elämän filosofointi on mielenkiintoista, olisi hyvä, jos se olisi elämän mauste, ei taakka. Siksi yritän opetella hieman vähentämään mielen kautta elämistä ja lisäämään sydämen osuutta. Yritän enemmän kuunnella, miltä minusta tuntuu, kuin pohtia, mitä tämä kaikki merkitsee. Ja yritän enemmän nauttia elämisestä ja vähän vähemmän pohtia elossa olemisen syitä.

Välillä myös muistan, että tämä pohjaton pohdiskelu on osa minua, minun rakas ominaispiirteeni, enkä haluaisi siitä luopua mistään hinnasta. Sillä minulla on yksi intohimo yli muiden: ihmisten elämän helpommaksi muuttaminen. Tämä koskee sekä omaani että muiden elämää. Ihmiselämän helpommaksi ja miellyttävämmäksi tekeminen on tällä hetkellä se perimmäinen syy, miksi pohdin asioita niin kovasti, miksi luen henkistä kirjallisuutta ja miksi teen töitä oman sisikuntani kanssa. Muiden elämää en kuitenkaan halua mennä väkisin muuttamaan mihinkään suuntaan, sillä en voi tietää, mikä on heidän intohimonsa eli syynsä olla täällä. Jollakulla se syy voi olla vaikka halu elää mahdollisimman rajua, draamantäyteistä ja kärsimystä täynnä olevaa elämää. Jos menisin kääntämään ja vääntämään tällaisen ihmisen elämää muuttaakseni sen helpommaksi ja miellyttävämmäksi, tekisin karhunpalveluksen sekä itselleni että hänelle. 

Mutta koska minulla on tämä intohimoni, niin tämä blogin kirjoittaminen on ”turvallinen” väylä intohimoni esille tuomiseen. Luotan siihen, että tänne eksyvät ne, jotka myös haluavat tavalla tai toisella rakkaudentäyteisempää ja mukavampaa elämää. Sellaista elämää, jossa oma sielumme pääsee näkyville. Sielumme on kuitenkin ydinolemukseltaan onnea ja harmoniaa sekä syvää, hersyvää ja kaikenkattavaa iloa. Iloa! Juuri sitä haluan tuoda omaan elämääni ja toivon, että osaisin sitä valuttaa myös muiden elämään, huomaamatta, kauniisti ja lempeästi.  

Pyrkimykseni helpottaa omaa elämääni on ajanut minut löytämään sellaisen elämänfilosofian, tulkinnan elämästä, jonka avulla minä ymmärrän paikkani ja tarkoitukseni tällä hetkellä, tässä paikassa. Minun yksilöllinen totuuteni kertoo, että tarkoitukseni on yrittää yhdistää teoriaa ja käytäntöä, ihmiselämää ja ikuista elämää, arkea ja kaikkeuden yleviä henkevyyksiä. Lukiessani kanavointeja mieleni tekee välillä ravistella tietokonetta ja huutaa: "Mistä te puhutte? Mitä tämä merkitsee käytännössä? Mitä tämä merkitsee minun elämässäni?" Ja sitten rauhoitun ja muistan, että ai niin, se korkealentoisuuden yhdistäminen arkielämään on minun hommaani. Ok, luin siis jälleen yleviä tekstejä, mitenkäs ottaisin ne arjessani käyttööni? Ja taas koen olevani juuri oikeassa paikassa juuri oikealla hetkellä, juuri oikeassa elämässä tekemässä juuri sitä mitä haluankin tehdä. 

Ja niin palaan työhöni ja mietin, miten yhdistän ylevät periaatteet arkiseen aherrukseen. Teen aivan samoja asioita kuin kaikki muutkin, mutta etsin kuitenkin samalla jonkun harmoniaa ja iloa tuovan merkityksen tekemisilleni. Kun esimerkiksi työssäni osallistun kokouksiin ja konferensseihin, niin asiat käsitellään ulkoisesti aivan normaalisti, mutta minulla saattaa olla "salainen agenda". Ennen tilaisuutta olen ilmaissut hiljaa itsekseni oman tahtoni asiaan liittyen, esimerkiksi: "Toivon että tähän tapaamiseen osallistuvat ihmiset pysyvät avoimina ja suhtautuvat rakentavasti käsiteltäviin asioihin, jotta saisimme tehtyä sellaisia päätöksiä, joiden avulla ihmisillä olisi parempi olla ja elää, ja hyvyys ja valo saadaan näin leviämään laajemmalle."

En tiedä muuttaako asenteeni yhtään mitään, mutta ainakin minä saan ilmaistua itselleni sen, kuka haluan olla. Ja minulla on hyvä olla, koska saan elää ihan normaalia ihmiselämää, johon yhdistän intohimoni ja totuuteni. Pääni ja sydämeni. En voisi vaatia enempää.     

Anteeksianto ja jotain vielä enemmän

Maanantai 14.11.2011 klo 15:51 - Adonai / Marja

Olen miettinyt anteeksiantamista. Kun läheinen ihminen loukkasi minua, niin heti kun selvisin pahimmasta pahan olon vyörystä, tein päätöksen, että annan hänelle anteeksi. Mutta jostain kumman syystä seuraava ajatukseni oli, että itse asiassa mitään anteeksiannettavaa ei ole. Tämä ajatus jätti minut hämilleni. Mistäs tämä tuli? Ohitanko nyt pahan oloni? Enkö uskalla kohdata asiaa? Enkö kestä ajatella sitä tosiasiaa, että toinen ihminen teki ikävän tempun ja aiheutti minulle tosi pahan olon?

Mutta vaikka kuinka yritin päästä asiaa sisälle, niin lopputulos oli aina sama. Mitään anteeksi annettavaa ei ole. Koska ymmärrän tätä ihmistä ja hänen ongelmiaan, ja ymmärrän itseäni ja omia ongelmiani, niin mitään anteeksi annettavaa ei ole. Tuntuu siltä, että hänen negatiivinen vyörytyksensä oli itse asiassa jotain, josta olen todella kiitollinen. Sen avulla pääsin tutkimaan omia reaktioitani ilkeyteen ja sain tehdä päätöksen siitä, millainen haluan olla suhteessa tällaisiin tekoihin. Koen itseni nyt paljon vahvemmaksi, koska tiedän, että jaksan pitää kiinni pyrkimyksestä lempeyteen myös kielteisten hyökkäysten edessä. Vaikka episodi tuntui todella ikävältä ja parin päivän ajan rintakehää särki ja hengitys oli salpautunut, niin siitä huolimatta olen tyytyväinen, että sain tämän kokemuksen. 

Olen ihmeissäni näiden ajatusten kanssa. Yritän olla niin rehellinen kuin mahdollista ja kovistelen itseäni: Ajattelenko todella näin vai yritänkö nyt olla parempi kuin olenkaan? Ei minusta siltä tunnu. Ennemminkin ajattelen, että tämä on anteeksiantamisen seuraava askel, se mitä seuraa, kun oppii ”tavallisen” anteeksiannon. Jouduin itse kamppailemaan pitkään "tavallisen " anteeksiantamisen oppimisen kanssa - meni 20 vuotta ennenkuin osasin antaa anteeksi raiskaajalleni. Mutta niin vain sekin lopulta sujui. Tein niin kovasti töitä tämän kyseisen anteeksiannon kanssa, että samassa hötäkässä tulin hypänneeksi anteeksiannon seuraavalle tasolle eli sille, jossa nähdään kaiken tapahtuneen täydellinen suunnitelmallisuus. Aloin ajatella, että kaikki elämässäni on mennyt juuri niinkuin minä olen halunnutkin. (Siis se "minä", joka minussa on enemmän kuin ihmisymmärrykseni.) Olen saanut kohdata ne asiat, jotka minun pitikin kohdata ja olen oppinut niistä sen, mitä on pitänytkin oppia. Joten hyppäsin saman tien anteeksiannosta kiitollisuuteen. Aika hurjaa.

Siksi koen, että anteeksiannon seuraava askel on sen ymmärtämistä, että me kaikki olemme täydellisiä siinä, miten autamme toisiamme kohtaamaan erilaisia asioita. Siksi kaikki kokemukset, jopa ikävät negatiiviset tapahtumat, ovat hyödyllisiä, koska niiden avulla voimme päättää, kuka olemme. Elämämme ei muodostu siitä, mitä koemme, vaan siitä, miten kokemaamme suhtaudumme. Eikä ole mitään pakkoa suhtautua kokemuksiin yhdellä ainoalla, yleisesti hyväksytyllä tavalla. Voimme itse valita kuka olemme ja miten suhtaudumme, jokaiseen elämämme tapahtumaan.

Näin ajatellessa emme aseta itseämme ihmiselämän yläpuolelle. Me vain päätämme, ettemme lähde mukaan draamaan ja kielteisissä tunnelmissa vellomiseen. Emme tuomitse hyökkääjää emmekä alista itseämme, päätämme vain valita lempeyden ja siirrymme asiasta syrjään. Toiset pitävät draamasta, taistelusta ja kamppailusta, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta jos itse ei halua mennä siihen mukaan, voi siirtyä taistelutantereen sivuun. Vastuu asiasta on minun. Vastuu minun elämästäni, minun kokemuksistani on minun.

Anteeksiantamista paljon tärkeämpi kysymys mielestäni on, että miten minä voisin auttaa jokaista kohtaamaani ihmistä olemaan niin suuri, mahtava, hyvä ja ihana kuin hän on, ja miten voin sallia itseäni olemaan niin suuri, mahtava, hyvä ja ihana minä olen. Miten nostaa, kohottaa, kirkastaa, kaunistaa?

Luin eilen Gary R. Renardia ja nappaan häneltä ajatuksen tähän loppuun. Hänen mukaansa olemme tässä elämässämme kuin elokuvateatterissa elokuvaa katsomassa. Jos emme pidä siitä mitä näemme, voimme yrittää muuttaa muita ihmisiä. Tämä vastaa sitä, että yritämme muuttaa sitä valkokangasta, johon elokuva heijastetaan. Aika turhaa touhua. Toisaalta voimme muuttaa sitä, miten itse reagoimme näkemäämme – jos kesken kauhuelokuvaa alkaa nauraa, kokemus voi muuttua pelottavasta hauskaksi yhdessä hujauksessa. Mutta paras tapa muuttaa kokemus on vaikuttaa projektoriin eli käydä vaihtamassa kauhuleffan tilalle joku muu elokuva. Tämä on juuri sitä, kun vaihtaa totuttujen ajatusmallien tilalle jotain ihan uutta ja erilaista. Alkaa ajatella toisin. Valitsee ihan uudet katsantokannat. Valitsee ilon ja riemun, lämmön ja lempeyden. Ei ole aina ihan helppoa, mutta harjoitellaan, harjoitellaan...     

Lunta tupaan

Tiistai 8.11.2011 klo 12:52 - Adonai / Marja

Nyt on hutera olo. Läheinen sukulaiseni päätti helpottaa omaa pahaa oloaan kääntämällä fokuksensa minuun ja tuloksena oli tunnin saarna siitä, miten huonosti hoidan asiani ja elän elämäni. Tuntui kun rintakehääni olisi kaadettu tahmeaa myrkkyä. Illalla makasin sängyssä sikiöasennossa pystymättä nukkumaan, niin pahalle toisen yllättävä purkaus tuntui. Ihmettelin, että jos kaikki ulkopuoliset havaintoni ovat sisäisen maailmani heijastumaa, niin mitä kamalaa sisälläni nyt oikein on, mitä en ole huomannut? Kunnes aloin ajattelemaan, että ehkä kyseessä onkin jonkinlainen testi. On helppoa pyrkiä olemaan sellainen kun haluaa olla silloin, kun elämä on helppoa. Mutta mitäs sitten, kun tulee lunta tupaan? Jaksanko silloinkin katsoa asioita laajemmasta näkökulmasta? Jaksanko silloinkin pohtia, että kuka haluan olla suhteessa tähän ihmiseen ja tähän asiaan?  

Seuraavana päivänä tein päätöksen, että haluan yrittää olla rakastava, ymmärtävä ja lempeä tätä ihmistä kohtaan, mutta samalla pidän huolen itsestäni, hyvinvoinnistani ja niistä rajoista, joita toiset eivät saa ylittää. Joten aloin tehdä töitä asian kanssa. Soitin parille ystävälleni ja puhuin asiaa ulos. Hyvin pian paha olo rintakehässä alkoi helpottaa. Sain tilanteeseen perspektiiviä ja ymmärsin, miten paha olla tuolla ihmisellä täytyy olla, että hän käyttäytyi tuolla tavoin.   

Samalla myös sain hyvän opetuksen siitä, miltä tuntuu, kun oma läheinen ihminen käyttäytyy ilkeästi. Ajattelin tätä asiaa vähän aikaa sitten, kun luin narsististen vanhempien lasten kirjoituksia Positiivareiden sivuilta. Tällöin ajattelin, että onpa hyvä kun tajuaa läheisensä olevan sairas, niin sitten ei toisen loukkauksia tarvitse ottaa itseensä. Vaan niinpä tämä oma kokemukseni sai minut tajuamaan, että helpommin sanottu kuin tehty. Kun hyvin läheinen ihminen loukkaa ja satuttaa, niin se tuntuu pahalle, vaikka kuinka ymmärtäisi, että toinen kärsii jostain häiriöstä tai sairaudesta.  

Nyt myös huomaan, miten kuluttavaa ja väsyttävää on tällaisten asioiden kanssa työskentely. Siitäkin huolimatta, että kyseessä oli suhteellisen pieni episodi ja koen päässeeni aika vähällä. Silti tuntuu, että elämänvoimani ovat aivan minimissään. Mistäköhän sitä tällaisissa tilanteissa saisi lisää voimia? Olen aivan varma, että pian taas olen touhukas oma itseni, mutta juuri nyt on voimat vähissä. Yritän olla ajattelematta yhtään mitään (vaikeaa tällaiselle ylianalyytikolle), antaudun tilanteelle, hengittelen vain ja lusmuilen töissä siihen asti, että voimat palaavat. Mielenkiintoinen kokemus. 

Olisinko ylimielinen besserwisser vai enkö olisi

Torstai 3.11.2011 klo 11:09 - Adonai / Marja

Koko elämäsi on sen ilmaisua, kuka olet. Tämä ajatus on erittäin voimakas työväline. Huomasin sen taas äsken, kun oman puolisoni tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset alkoivat ärsyttää. Hyvin nopeasti muistin kysyä itseltäni, että haluanko olla se, kuka juuri nyt olen suhteessa tähän asiaan ja tähän toiseen ihmiseen. Eli suomeksi: haluanko olla mieheensä ärsyyntyneesti suhtautuva, ylimielinen ja aina oikeassa oleva besserwisser vaimo. Ja samalla hetkellä kun totesin, että ei, en halua, mieleni teki täyskäännöksen. Löysin sisältäni lempeän ajatuksen miestäni kohtaan ja ärsytys katosi. Tajusin, että olin taas tehnyt kärpäsestä härkäsen ja sen jälkeen ihastunut tunteeseen, jonka olin aiheen ympärille kehittänyt: "Minä olen oikeassa ja siksi saan olla ärsyyntynyt muihin jotka eivät osaa tehdä asioita yhtä hyvin kuin minä".

Tämä on mielestäni aika kummallista: ei tarvitse tehdä muuta kuin muuttaa omaa ajatteluaan pienen hitusen verran, niin kokemus omasta itsestä ja elämästä muuttuu hetkessä. Usein tosin tarvitsen vähän jotain ulkopuolista apua ja sitä kautta saatua uutta näkökulmaa ajatteluni muuttamiseen. Parisuhteessa olen löytänyt apua tähän oman ajattelun muovaamiseen John Grayn Mars ja Venus –kirjoista. Inhosin näitä kirjoja kun aloitin niitä lukemaan, niiden amerikkalaista tyyliä ja ihmisten jakamista kahteen leiriin, marsilaisiksi ja venuslaisiksi, ja sitten kaiken käyttäytymisen lokeroimista jompaan kumpaan leiriin. Ja ehkäpä myös inhosin ajatusta, että joku mies (!) voisi kertoa minulle jotain hyödyllistä parisuhteesta tai varsinkaan siitä, millainen minä olen.

Vaan mieleni muuttui, ensin ’Mars ja Venus ikuisesti yhdessä’ –kirjan takia ja lopullisesti ’Mars ja Venus törmäyskurssilla’ –kirjan myötä. Kun olen lukenut viime aikoina lähes yksinomaan ”ylimaallisia” kirjoja, niin en kuvitellut saavani mitään irti tällaisista ”maallisista” kirjoista. Vaan niin kävi, että nämä kirjat ovat olleet minulle suureksi hyödyksi: olen oppinut ymmärtämään itseäni ja omaa ajatusmaailmaani paremmin kuin koskaan aiemmin!

Ja tietenkin olen oppinut ymmärtämään miestäni ja hänen ajatusmaailmaansa. Ihan hävettää, miten en ole aiemmin ymmärtänyt sitä, miten hän maailman näkee ja kokee. Olen luullut hänen näkevän ja kokevan asiat suunnilleen samalla tavalla kuin miten minä ne näen ja koen. Koska en ole eroavaisuuksiamme ymmärtänyt, olen kohdellut häntä niin kuin toivoisin itseäni kohdeltavan. Olen siis paijannut, paaponut, neuvonut, ottanut ohjat käsiin, määräillyt, vaatinut puhumaan ja olettanut sitä ja tätä ja tuota ja sitten ollut salaa vihainen, kun hän ei ole nähnyt asioita samalla tavalla kuin minä ja kun hän ei ole ollut kiitollinen kaikesta vaivannäöstä, jolla olen elämäämme pyrkinyt hallinnoimaan. Voi minua! Ja voi miestäni, on ollut hänellä kestämistä meikäläisen kanssa!  

Nyt yhteiselomme saanut ihan uuden käänteen, kun silmäni ovat avautuneet ymmärtämään sitä, kuka hän on ja kuka minä olen, mitkä ovat eromme ja mitkä yhtäläisyytemme ja miten tämä kaikki näkyy arjessamme. Pystymme kommunikoimaan aivan uudella tavalla, koska en enää oleta hänen katsovan maailmaa samojen lasien läpi, joilla minä sitä katselen. Joten olen kiitollinen näistä typeristä amerikkalaisista hömppäkirjoista, ne paransivat ainakin meidän yhteiseloamme !

Ärsyttävän ihastunut ärsyyntymiseen

Perjantai 28.10.2011 klo 13:44 - Adonai / Marja

Olen huomannut olevani ärsyttävän ihastunut ärsyyntymiseen. Moni muu negatiivinen tunne on jo sellainen, että osaan siitä päästää irti aika hyvin päättämällä tehdä niin, eli vaihdan tunnetilaa ajatuksen voimalla. Mutta ärsyyntyminen on sellainen tila, että kun siinä olen, niin haluan vain jatkaa ja syventää tilaa. Ärsyyntyneessä mielentilassa ollessani koen usein olevani oikeassa – ah miten ihana tunne – ja siksi ärsyyntymiseni on mielestäni ”oikeutettua”. Miksi siis haluaisin tunteesta irti, sehän vakuuttaa minulle että olen parempi kuin muut! Muut eivät osaa tehdä asioita niin upeasti kuin minä, muut eivät osaa olla järkeviä ja jämptejä ja tehokkaita ja ymmärtäväisiä! Muut ihmiset ovat liian hitaita tai liian nopeita, liian hiljaisia tai liian äänekkäitä, liian maallisia tai liian henkisiä – mitä lie milloinkin, jolla oikeutan ärsyyntymiseni. Voi minua!

Viime aikoina olen saanut tähän asiaan itselleni sopivan herätyksen: kovan, kivuliaan ja helposti tulkittavan, niin että jopa minä voin sen ymmärtää! Kun toissapäivänä oikein märehdin ärsyyntyneessä tilassa muiden tekemisiä ja tekemättä jättämisiä, ja ajattelin, että minun ei varmaan pitäisi ajatella näin ikäviä juttuja, niin löin samalla hetkellä pääni erittäin kipeästi metalliseen seinätelineeseen. Olin ihan että okei, uskon, kiitos herätyksestä, vaihdan ajatukseni! Kunnes illalla olin ajanut itseni taas samoihin aatoksiin ja ajattelin, ettei varmaan kannattaisi näin märehtiä negatiivisuudessa, niin miten kävi – löin pääni erittäin kipeästi puiseen seinätelineeseen! Oli ihan pakko alkaa nauraa kivusta huolimatta! Voi hyvän tähden olen kovapäinen, opetuksetkin on annettava näin konkreettisesti ja toistuvasti! Lyödään päähän ja kovaa, eiköhän se sitten havahdu siihen mitä on tekemässä. Maailmankaikkeudella on huumoria!

Kuka olen ja mitä luon?

Tiistai 25.10.2011 klo 9:54 - Adonai / Marja

Olen käsittänyt asian niin, että oman elämän luominen lähtee siitä, kuka olen. Ja sitä, kuka olen, ilmennän niillä ajatuksilla, joita annan itseni ajatella, niillä sanoilla, jotka valitsen sanottavaksi ja niillä teoilla, jotka päätän tehdä. Mutta mitäs sitten? Mitä sitten tapahtuu? Vastaako lopputulos eli ne kokemukset, joita elämä eteeni mätkäisee, toiveitani?

Pohtiessani tätä asiaa luin sopivasti Neale Donald Walschin kuvauksen addiktioista, preferensseistä ja hyväksynnästä. Jos joku määrätty lopputulos elämässäni on minulle pakollinen, jotta voin olla onnellinen, niin minulla on addiktio. Jos toivon jotain määrättyä lopputulosta, niin minulla on preferenssi. Mutta jos minulla ei ole addiktioita eikä preferenssejä, niin olen löytänyt hyväksynnän. Tällöin tiedän, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, mitä tahansa sitten tapahtuukin. Tiedän, että tarvitsen juuri ne kokemukset joita koen. Jos ei mistään muusta syystä niin siksi, että huomaan, etten pidä niistä. Tällöin voin alkaa tekemään erilaisia päätöksiä, kuin ne, joita olen tähän asti tehnyt ja jotka ovat johtaneet niihin kokemuksiin, joita nyt koen.

Ja jos ei päätöksiä tehdessään oikein tiedä, mikä olisi hyvä päätös, niin tässä voi auttaa se, että kysyy itseltään: ”Tämäkö minä olen?”, tai: ”Tällainenko haluan olla?”. Ja vielä upeampi kysymys on: ”Mitä rakkaus tekisi nyt?” Näin tehdessämme pääsemme käsiksi omaan sieluumme, sillä meidän ei tarvitse löytää todellista itseämme eli sisintämme eli sieluamme osataksemme tehdä hyviä päätöksiä, vaan meidän tarvitsee luoda se. Luoda se, joka haluamme olla. Luoda itsemme, sielumme. Koska luomme sen joka tapauksessa. Kyse on siitä, teemmekö sen tietoisesti vai tiedostamatta. Walsch kehottaakin meitä luomaan ihan tietoisesti jokaisen päätöksen avulla ”loistavimman version suurimmasta visiosta, joka meillä on koskaan ollut siitä, kuka olemme”.    

Kun päättäessään sitä, mitä ajattelee, sanoo tai tekee, pitää jatkuvasti mielessään, että ”tämäkö minä olen” tai että ”mitä rakkaus tekisi nyt”, niin lopputuloksella, sen ilmenemismuodolla, ei ole kovinkaan paljon väliä. Se on syntynyt siitä parhaasta yrityksestämme, jonka olemme saaneet aikaan. Siksi on mahdollista elää hyväksynnän olotilassa. Kokemuksemme elämästä on ulkoinen ilmentymä sille, mitä tapahtuu sisäisessä maailmassamme. Jos emme pidä ulkoisista ilmentymistä voimme muuttaa sisäistä maailmaamme uudenlaisten päätösten avulla.

Tätä sisäisen maailman muutostyötä olen viime vuodet tehnyt. Olen tehnyt töitä muuttaakseni sellaiset ajatukset, jotka eivät kuvaa minua sellaisena kuin haluan olla. Monen monta kertaa olen ajatellut jotain, havahtunut siihen mitä ajattelen ja joutunut sanomaan itselleni lempeästi: ”Ajattelepas uudelleen. Teepäs uusi päätös. Ota rakkaus mukaan ja ajattele sitten sen mukaisesti asia uudelleen.” En tiedä pääsenkö koskaan sellaiseen tilaan, jossa jokainen ajatukseni kuvaa täysin sitä, kuka haluan olla, mutta ainakin uudelleenajattelu on sitä helpompaa, mitä enemmän sitä tekee. Ja asiaa on tietenkin helpottanut se, että olen ilmaissut oman tahtoni asian suhteen: ”Haluan ajatella lempeitä, myötätuntoisia, ymmärtäviä, rakentavia ajatuksia. Haluan putsata sisuksistani pois kaikki ei-rakkaudelliset ajatukset ja tunteet.” Halua, tahtoa ja yritystä minulla ainakin on, vaikka en läheskään aina onnistu tavoitteissani. 

Joskus tässä sisäisessä työssä on tullut eteen hieman, hmm, mielenkiintoisia tilanteita. Kuten se kerta, kun oksennustauti iski kesken työpäivän… Tauti yllätti sellaisella voimalla, että jouduin saman tien lähtemään hoippuen kotiin. Matkalla kohti bussipysäkkiä oksennus sitten tuli, keskellä vilkkainta keskustan risteystä, kymmenien ihmisten kauhistuneiden silmien edessä! En ihan ehtinyt saamaan oksupussia ajoissa esiin… Joten ei siinä auttanut muu kuin pyyhkiä roiskeet vaatteista ja jatkaa matkaa.

Mietin illalla kovasti, että mikä oli kokemuksen merkitys. Olenhan erittäin varma siitä, että aivan kaikella sillä, mitä täällä koemme, on sekä fyysinen että henkinen merkitys. Fyysinen merkitys tietenkin oli, että olin saanut pöpön. Mutta henkistä merkitystä en ensin hoksannut, kunnes oikein säikähdin, kun muistin, mitä olin vajaa viikko ennen tapausta ajatellut. Olin nimittäin pohtinut sitä, että olenkohan saanut tuotua sisältäni kaiken negatiivisen energian patoutumat esiin ja ”puhdistanut” ne pois kokemuskentästäni. Muistin siinä sitten, että kokemus julkisesta nöyryytyksestä ja siihen liittyvästä häpeästä, jonka sain 18-vuotiaana, oli tainnut jäädä läpikäymättä. Heti kun tilannetta muistelin, koin erittäin ikävää oloa ja tiesin, että tämä tunne, muisto, kokemus on vielä negatiivisena möykkynä sisälläni.

Ja miten kävi? Sain mahdollisuuden kokea julkista nöyryytystä, pienessä mittakaavassa. Sain mahdollisuuden katsoa tunnetta silmiin ja päättää, mitä sille teen. Ja päätin, että kohtaan sen. Päätin ilmaista kuka olen: ”Minä olen se, joka siivoaa sisuksistaan negatiiviset möykyt pois eikä pelkää kohdata inhimillisen kokemuksen eri puolia.” Ihmismieleni olisi tahtonut, että en olisi palannut kyseiselle risteysalueelle vähään aikaan, esim. ei koskaan, mutta kohdatakseni häpeän tunteen menin sinne heti kun jalat kantoivat ja tunnustelin, miltä nolo tunne tuntui. En tehnyt mitään muuta ”puhdistaakseni” tunnetta, tunsin sen vain, kunnes se alkoi hälvetä. Katselin ympärilleni että vilkuileeko kukaan minua ajatellen, että tuossa se kammottava oksenteleva nainen taas on… Vaan eipä tainnut kukaan muu kuin minä olla noteerannut tuota hetkeä. Mutta minä sain arvokkaan mahdollisuuden siivota möykkyjä sisimmästäni, juuri niinkuin olen ilmaissut tahtoni olevan. Aika ovelaa.

Tahdon asia

Lauantai 22.10.2011 klo 11:22 - Adonai / Marja

Antaudu, sinussa on rauha.

Torstai 20.10.2011 klo 11:32 - Adonai / Marja

Kuten kerroin masennuspäivityksessä, niin kun tutkiskelin itseäni ahdistuksen alkaessa vallata mieltäni, totesin olevani itselleni aika ankara. Haluan niin kovasti olla sekä hyvä ihminen että hyvä ikuinen sielu, että välillä vedän itseni ihan solmuun kaikella kilvoittelullani. Osaan olla lempeä kaikkia muita kohtaan, mutta itseeni suhtaudun ankarasti varsinkin silloin, kun alan väsyä.

Ihmettelin elokuun ahdistuksen aikana, että miksi on niin paha olla, vaikka teen kaiken mielestäni niin kuin pitääkin tehdä. Onneksi pääsin käymään Anu Väisäsen (Highway to Heaven) luona Äitimaa-messuilla, hän selvensi minulle sen, mitä oikein olin tekemässä itselleni. Hän kertoi, miten energiani on luonnostaan loivasti kaartuvaa ja kevyttä, mutta ponnistelen elämässä niin kovasti, että vedän energiani aivan ruttuun kuin haitarille, ja sitten olenkin yhtä teräväsärmäistä sahalaitaa. Ei ihme ettei tunnu hyvältä. Lisäksi Anu selitti, että olin alkanut tarkastella elämääni sellaisten linssien läpi, että yhdessä maailmankaikkeuden valon kanssa ne polttivat minua karrelle. Tämä oli erittäin osuvasti sanottu, tarkastelenhan koko ajan itseäni ja tekemisiäni sen näkökulman kautta, että mitä tuolla toisella puolella niistä ollaan mieltä. Ei hyvä, ihmiselämäähän tässä ollaan elämässä.   

Anu on ainut ulkopuolinen auttaja jota käytän, sillä hänen tyylinsä sopii minulle. Hän katsoo kokonaiskuvaa ja selittää mistä mikin asia johtuu. Eikä katso tulevaisuuteen, olen kertakaikkisen allerginen kaikille ennustajille, koska alan aivan robottina toteuttaa heidän näkemyksiään, vaikka kuinka kerrottaisiin että kyseessä on vain yksi mahdollinen tie… Juu ei sovi minulle sellaiset näkijät. Olenkin löytänyt tavan etsiä vastauksia itse, omasta itsestäni tai kirjoista, ja sitten jos menen ihan umpikujaan, pyydän Anulta (noin kerran vuodessa) muutaman viisaan sanan auttamaan eteenpäin.

Aivan niinkuin Anu kehotti ottamaan vähän iisimmin, niin kehotti myös oma oppaani. Sain tietää tämän, kun tilasin oppaani kuvan Aingalta. Halusin oman kuvan, koska Ainga oli maalannut niin ihania kuvia monille ystävilleni. Kuvan mukana tulee oppaan viesti, ja koska minulla oli tosi ahdistava olo, niin odotin, että sieltä tulee kehotus laittaa lisää pökköä pesään ja kilvoitella lujempaa, että löydän sellaisen ”oikean” tavan olla ja elää, jonka avulla pääsen ahdistuksesta eroon. Ja niin sieltä tuli viesti, johon olin suoraan sanoen pettynyt! Oppaani neuvoi minua vaan hellittämään ja antautumaan! Olin aivan että höh, mitäs tämä nyt on, missä on kaikki preppauspuhe: ”Pinnistele pinnistele nainen vielä lisää, sitä sinulta odotetaan”. Sitä toivoin. Vaan oppaani tiesi mistä on kyse, relaamista tarvitsen enkä lisää pinnistelyä!

Näin oppaani viestitti:

"Rakkaimpani,
Antaudu, sinussa on rauha.
Olkapääsi on ollut, ja on oleva tukena,
ja niin sinä olet.
Me rakastamme.
Paina pääsi, itke tai hymyile,
me olemme sinun lohtusi ja voimasi.
Me rakastamme.
Kylvä, tiedä, että sinä saat.
Kirjoita, tiedä, että sinut nähdään.
Rakkaimpani, vierelläsi, aina.
Paina pääsi, voimanasi olemme.
Me rakastamme."  

Ja niinhän siinä kävi, että kun hieman vastahakoisesti hellitin ja antauduin, niin oloni huojeni. Relasin niin paljon, että aloin jopa itselleni luvan tehdä ”turhia hömppäjuttuja”, ihan vain siksi, että pääsisin henkiseen – ja hormonaaliseen – tasapainoon. Makasin kotona sohvalla naistenlehden kanssa, vaikka koti oli kaaoksessa. Katsoin illalla pari komediaa peräjälkeen, vaikka olisin voinut lukea henkevää kirjallisuutta. Ja kun rankan työputken jälkeen olisin voinut käyttää illan valmistellen seuraavan päivän työmatkaa, niin minäpä kuuntelin vointiani ja totesin, että nyt alkaa kroppa sanoa tilt, taitaa olla paras mennä vaahtokylpyyn. Aika radikaalia.

Mutta tuntuu, että tällä tavalla toimien pääsen siihen, mihin pyrin, eli olemaan ”hyvä ikuinen sielu”. Sieluni ei pääse virtaamaan kauttani esiin silloin, kun suoritan kaiken hienosti ja hyvin niiden korkeiden vaatimusten mukaan, jotka olen itse rakentanut. Sen sijaan sieluni pääsee esiin silloin, kun olen lempeydessä ja rauhassa kaikissa toimissani, myös niissä, jotka liittyvät hektiseen työmaailmaan tai niihin ikuisiin loputtomiin kiusaajiin nimeltä kotityöt.

Ja tärkein oppi jonka sain, kun ahdistuksen innoittamana tutkin itseäni ja tapojani, oli, että tarvitsen puhumista. Koska välillä kuluu päiviä, etten ole missään kontaktissa aikuisten ihmisten kanssa: päivät saatan viettää yksin tutkijankammiossani, kotiin mennessä vaihdamme lennossa mieheni kanssa lastenhoitovuoron miehen mennessä iltatöihin ja illat sitten vietän lasten kanssa. Mutta jos illalla soitan ystävälle tai lähden naapurin rouvan (ja lasten) kanssa iltalenkille, niin elvyn ihan silmissä. Kaikkein halvin ja tehokkain keino ainakin meikäläiselle ahdistuksenpoistoon onkin tämä puhuminen, oikea ja aito puhuminen. Se nostaa oksitosiinitasoja ja oksitosiini antaa naiselle hyvän olon. En vain ole aiemmin ymmärtänyt puhumisen olennaista tärkeyttä, vaikka ainahan se on kivaa ollut. Nyt kun oloni on alavireinen, totean, että nyt on äkkiä saatava oksitosiinit ylös, kenenkäs kanssa voisin jutella?    

Masennuspäivitys

Tiistai 18.10.2011 klo 18:03 - Adonai / Marja

Ajattelin kertoa missä mennään masennukseni kanssa. Päätin nimittäin vuosi sitten elokuussa yrittää elää yhden vuoden kokonaan ilman masennusta. Olenhan vuodesta 1997 sairastanut masennuksen kahden vuoden välein. Viimeiset viisi vuotta olen syönyt masennuslääkettä tauotta, mutta siitä huolimatta olen monta kertaa vaipunut vaikeisiin ahdistustiloihin. Tosin lääkkeiden ansiosta pahimmat masennusjaksot ovat kestäneet vain joitain viikkoja aiempien useiden kuukausien ja lähes vuoden sijaan. Mutta lääkkeistä huolimatta en ole ollut vapaa masennuksista. Ja aloin huomata, että mitä useammin sairastuin, sitä helpommin vaivuin erittäin nopeasti todella syvälle. Tuntui hurjalta huomata olevansa masentumassa ja pienen hetken päästä oli jo pahimmissa itsetuhon syövereissä. Elokuun 2009 ja heinäkuun 2010 välisenä aikana koin kolme syöveriä, joista viimeisen jälkeen aloin ajatella, että pääkopparaukkani ei kestä näitä enää, ei yhtäkään. Joten vuosi sitten elokuussa tein päätöksen, että otan käyttöön kaikki keinot jotka tiedän ja yritän saada elettyä yhden vuoden kokonaan ilman ahdistusjaksoja. Ja nyt voin kertoa, että onnistuin!

Vuosikausien sairastelujen aikana olin käynyt läpi tavanomaiset apukeinot: sairaalat, lääkärit, lääkkeet ja terapian. Niistä oli ollut apua, varsinkin terapioista, joiden avulla olin päässyt puhumaan kokemuksistani ja purkamaan haitallisia ajatus- ja käyttäytymismallejani. Ymmärsin terapian avulla masennukset mahdollisuutena – sisälläni on jotain, joka minun on huomattava ja jota on muutettava ja jotta tämä on mahdollista, on ensin romautettava kaikki suojamuurit, jotka olen asian ympärille kasvattanut. Sitten kun löysin henkisyyden, ymmärsin elämäntapahtumieni todellisen tarkoituksen ja merkityksen, joten vapauduin ajattelemasta menneisyyttäni traumaattisena kärsimyksenä. Mutta yllätyksekseni henkisyys ei sinällään poistanut masennuksia, vaikka oletin näin tapahtuvan.

Vuosi sitten tein siis tämän päätöksen vuoden kestävästä kokeilusta. Olin tullut siihen johtopäätökseen, että alkoholin satunnainen käyttö ja epäsäännöllinen elämänrytmi aiheuttivat sen, etten päässyt kokonaan irti ahdistusjaksoista. Joten päätin jättää alkoholin aivan kokonaan pois vuoden ajaksi. Muutama viikko tämän päätöksen jälkeen aloin ymmärtää, että tämä päätös koskee loppuelämääni, ei vain tätä koevuotta. Joten nyt olen absolutisti ja ymmärrän, että kaltaisellani masennushistorialla varustetulle ihmiselle tämä on ainoa järkevä päätös. 

Vaikka oloni parani huomattavasti, kun lopetin kokonaan alkoholin käytön, niin koin itseni yllättävän väsyneeksi ja saamattomaksi. Kun sitten muutaman kerran töissä totesin iltapäivällä, että olin niin väsynyt, etten kyennyt tekemään töitäni lainkaan, säikähdin oikein kunnolla. Mikä vika minussa on? Kärsinkö sittenkin jostain ihme väsymysoireyhtymästä ja olenko itse asiassa työkyvytön? Epätoivoissani päätin kokeilla ruokavalioni muuttamista, jos vaikka sieltä löytäisin avun. Ja ensimmäisenä kokeilupäivänä iltapäivällä totesin, että nyt on eri ihminen kyseessä. En nuokkunut tietokoneen ääressä niin kuin yleensä iltapäivisin, vaan olin virkeä ja energinen. Siis aikamoinen ihme oli tapahtunut! Kävi ilmi, että ”väsymysoireyhtymäni” olikin sitä, että elimistöni on hyvin herkkä liialle hiilihydraatille enkä kestä hiventäkään sokeria päivän aikana.

Olen nyt sitten syönyt vuoden ajan vähähiilihydraattisesti, tai pikemminkin ”hiilihydraattitietoisesti”, sillä syön kyllä hiilihydraatteja, mutta niiden lähteenä ovat pääasiassa vihannekset, marjat, hedelmät, pähkinät ja siemenet. Syön kasvisvoittoisesti ja raakaruokapainotteisesti, vaikka syön myös kypsennettyä ruokaa, lihaa, kalaa, kananmunia ja maitotuotteita. Ja paljon hyviä rasvoja. Tällä tavalla syöden yllätyksekseni paranin myös epämääräisistä vatsavaivoista, jotka olivat saaneet diagnoosin ärtyneen paksusuolen syndrooma. Vatsavaivojen syynä olivatkin olleet viljat. Joten olen jättänyt kokonaan pois ruokavaliostani leivän, sokerin, pastan, perunan ja riisin. Eikä ole tietoakaan väsymyksestä ja vatsavaivoista.   

Seuraavaksi ahdistuksen torjuntakeinona otin käyttöön säännöllisen unirytmin ja aloin mennä nukkumaan ja herätä samaan aikaan sekä arkena että viikonloppuna. Muutama kuukausi tätä rytmiä ja pystyin jättämään unilääkkeet kokonaan pois. Olin jo aiemmin huomannut, että nukahtamislääkkeet aiheuttivat minulle voimakasta ahdistusta jos käytin niitä useampana yönä peräkkäin. Olin siis jo vuosia käyttänyt näitä lääkkeitä vain joka toinen tai kolmas yö, mutta ilman en osannut olla, en sitten millään. Ja voi ihme että oli vaikeaa päästä unilääkkeistä kokonaan eroon! Paljon vaikeampaa kuin oluesta, mikä yllätti minut, sillä en kokenut olevani unilääkkeiden ”orja”, vaikka olin käyttänyt niitä 14 vuotta. Kokonaan ilman unilääkkeitä oleminen tuntui aivan mahdottomalta, olenhan erittäin huono nukkuja. Vaan miten kävikään – kun pidin tiukasti kiinni säännöllisestä unirytmistä ja jätin lääkkeet (ja alkoholin) pois, niin huomasin, että olen itse asiassa oikein hyvä nukkuja! Unilääkkeet, oluen tissuttelu silloin tällöin ja epäsäännöllinen unirytmi olivat ne syyt miksi en nukkunut hyvin, ei nukkumiskyvyssäni ollut mitään vikaa!

Vielä yhtenä masennusten torjuntakeinona otin käyttöön ylikierrosten hillitsemisen. Olen luonteeltani helposti innostuva ja tällöin olen erittäin touhukas ja aikaansaava. Vaan kun jonkin aikaa on touhunnut tukka putkella, niin ettei innoltaan saa edes kunnolla nukuttua, tulee romahdus. Kun tajusin tämän kaavan tuhoavuuden, aloin hillitä itseäni jo siinä vaiheessa, kun huomasin kierrosten alkavan nousta. Yleensä tämä iskee kun innostun sosiaalisissa tilanteissa, silloin alkavat kädet viuhua ja puhenopeus kiihtyy. Nyt alan jo siinä vaiheessa toppuutella, sillä jos päästän kierrokset valloilleen, ne vievät mukanaan. Tämä systeemi on osoittautunut erittäin tehokkaaksi. Vaikka on hauskaa olla innoissaan, on eri asia olla terveen innoissaan kuin sairaan innoissaan!

Näitä kaikkia keinoja käyttäen aloin voimaan erittäin hyvin. Niin hyvin, että päätin kokeilla sitä, pärjäänkö ilman masennuslääkkeitä. Koska olen näiden 14 vuoden ajan aloittanut ja lopettanut lääkkeiden käytön useamman kerran (mm. raskauksien takia, omalääkärin sen hyväksyessä), uskalsin tehdä sen ilman lääkärin valvontaa (mutta en siis neuvo ketään tekemään niin ilman että on hyvä ja pysyvä suhde sellaiseen lääkäriin, jonka saa avukseen heti jos tarvitsee). Jätin puolet lääkepurkista varun vuoksi kaappiin, niin että voin aloittaa lääkityksen uudelleen heti jos tarve ilmenee. Mikäli en näillä nykyisillä elintavoillani pysy masennusvapaana, niin hyväksyn sen, että aivoissani on lääkkeellistä tasausta tarvitseva biokemiallinen vajaus.

Viimeiseksi oljenkorreksi jätin vielä liikunnan, sillä tiedän, että moni liikkuu ihan yksinkertaiseksi pitääkseen itsensä järjissään. Niin voimakas kemiallinen vaikutus liikunnalla on. Koska minulle päivittäinen liikunnan harrastaminen on vähän hakusessa (seli seli, pienet lapset, ei ole aikaa, olisi kiva jos olisi kaveri, seli seli), niin jätin sen viimeiseksi oljenkorreksi – jos en muuten pärjää niin sitten otan sen ässän vielä hihastani käyttöön.

Ja näillä käytössäni olevilla keinoilla meni vuosi, enkä masentunut. Jihuu! Kunnes vuosi tuli täyteen ja tuli elokuu. Huomasin olleeni alavireinen jo viikkoja, enkä oikein pystynyt tekemään ahdistukseltani töitä. Tarkkailin tilannetta vielä hetken, kunnes aloin tunnustamaan läheisilleni, että taidan olla taas sairastumassa. Mutta päätin etten heti tartu lääkepurkkiin, vaan otan ensin liikuntaässän käyttööni. Lisäksi päätin, että yritän katsoa masennusta silmiin. Tämähän on minun opittu tapani reagoida silloin, kun sisälläni on jotain, joka minun olisi huomattava. Jotain, joka olisi muutettava ja joka ei muuten pääse näkyviin.

Ja niinhän siinä kävi: kun katsoin ja kuuntelin sisintäni, sieltä tuli esiin monta pientä tapaani olla ja elää, jotka olivat haitallisia. En myönnä itselleni, kuinka haavoittuva ja tarvitseva olen, vaan heti moisten tunteiden edessä peitän ne alkamalla olla entistä pätevämpi ja pärjäävämpi. En myönnä, että suljen sydämeni heti kun koen olevani heikko. Alan esittää ”kovaa jätkää”, koska en ole sujut sen tosiasian kanssa, että olen varustettu naisen tarpeilla ja myös naisen hormonitoiminnalla. Yritän suorittamalla ja älyn avulla kieltää kaikki naiselliset hömpötykset, kuten kaipuun kauneuteen, toisten naisten kanssa juttelemiseen, itseni hemmotteluun, kosketukseen, hoivaan ja hellyyteen. Onneksi, ”sattumalta”, satuin juuri ahdistuksen alkaessa lukemaan John Grayn ’Mars ja Venus törmäyskurssilla’ –kirjaa, jonka avulla tajusin nämä asiat sekä kovan bisnesmaailman ja sen mukanaan tuoman stressin vaikutukset tasapainooni. Kun otin kirjan ohjeiden mukaan käyttööni tapoja tasapainottaa itseni stressaavan työpäivän jälkeen, alkoi oloni kohentua. Olen alkanut käyttää puhumista ja sydämeni aukaisemista keinona nähdä itseni kokonaisena, sekä heikkona että vahvana, sekä toimeliaana että levon ansaitsijana, sekä antajana että saajana. Ja näin rakkaus virtaa ja matka jatkuu!  

Love love

Torstai 11.8.2011 klo 2:04 - Adonai / Marja

***

Why don’t you teach your heart to feel

And give you love love
Give you love love
Give it all away
Why don’t you teach your heart to talk
And give you love love
Give you love love
Give me give me what I need

 

(Take That: Love love)

***

 

Tämä asia on minulla nyt päällimmäisenä. Aivan kirjaimellisesti, niinkuin Take That sen laulaa: haluan vihdoinkin opettaa sydämeni tuntemaan ja puhumaan, haluan oppia antamaan ja vastaanottamaan rakkautta ihan täysillä, haluan oppia puhumaan ulos sen mitä sydämessäni tunnen. Ja tätä kautta, antamalla ja vastaanottamalla rakkautta, voisin saada kaiken sen mitä tarvitsen. 

 

Jälleen kerran nimittäin huomasin masennuksen nostavan päätään ja päätin lähestyä sitä uudella tavalla eli etsiä normisyiden lisäksi myös henkisiä syitä ahdistukselle ja uupumukselle. Ja tämä asia sieltä nousi: en uskalla kaikkein läheisimmissä suhteissani puhua ääneen sitä mitä sydämelläni on. En tunteista, en tarpeista, en siitä mitä janoan ja kaipaan. (Tosi iso yllätys kaikille jotka minut tuntevat, eivät olekaan kuulleet tästä ominaisuudestani vasta kuin tuhat kertaa). Yritän vain hammasta purren pärjätä yksin omillani muita vaivaamatta. Lörpötän kyllä kaikki henkilökohtaisuuteni kaikille jotka jaksavat kuunnella, mutta se mikä sydämessäni oikeasti on, joka tekee minusta haavoittuvan, se pysyy piilossa. 

 

Kun aloin tarkastelemaan masennustani opittuna tapana, jolla reagoin kun joku asia riivaa sisintäni, niin löysin tämän selityksen, joka tuntuu sydämessäni oikealta. Ja ahdistus on hellittänyt otettaan muutamassa päivässä aivan oleellisesti. Entiseen aikaan olisin tarttunut olutpulloon vaimentamaan pahaa oloani ja aivan huomaamatta olisin muutamassa kuukaudessa päässyt oikein mukavan syvälle masennuksen syövereihin.

 

Vaikka ongelmani jollain tasolla ymmärsin, tarvitsin jotain konkreettista ravistelemaan minut hereille asian suhteen. Eilen illalla sitten kuulin Take Thatin Love love-kappaleen ensimmäisen kerran ja se jäi jännästi kalvamaan sisuksiini. Ja tänään kun kuulin sen toisen kerran niin johan kolahti! Ihmettelin, että mikä tuossa biisissä nyt oli niin ihmeellistä, että se aiheutti näin voimakkaan reaktion. Etsin netistä kappaleen sanat ja johan ymmärrän miksi kappale pantiin resonoimaan sisuksissani. Sanat läväyttivät eteeni juuri sen mitä olen tässä pyöritellyt saamatta asiaan kunnolla otetta: sydämen avaaminen, totuuden puhuminen, rakkauden antaminen ja saaminen ja sitä kautta kaikkien tarpeiden täyttäminen. Sitä haluan. Silläkin uhalla että jos ja kun avaan itseni oikeasti niin saattaa sattua ja lujaa. Mutta tuskin se enempää sattuu kun itsensä sulkeminen ja masennukseen vajoaminen... :-) 

 

Seuraava askel on se, että yritän tunnistaa, mitä sydämessäni on. Kun mieleni sanoo, että nyt on pakko pärjätä ja suorittaa ja en varmasti ole heikko ja tarvitseva, niin yritän pysähtyä ja kuunnella mielen ohi. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa todella ymmärrän, mitä sydämen kuuntelu tarkoittaa. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa suhtaudun rakkaudella sydämeeni, mitä tahansa sieltä putkahtaa esiin. Tähän asti olen pyrkinyt olemaan mahdollisimman hyvä ja henkinen ihminen. Olen halunnut pitää sydämeni avoinna kaikille muille ja olen pyrkinyt olemaan täysin rehellinen toisille. Nyt haluaisin kokeilla miltä tuntuu, jos aukaisen sydämeni myös itselleni. Olen rehellinen myös itselleni. Katselen ihan kaikessa rauhassa itseäni ja otan vastaan sen mitä sydämestä kulloinkin esiin putkahtaa, ilman että sensuroin itseäni niin että vain vahvat, hyvät ja kauniit asiat saavat tulla esiin.  

 

Kappale on kyllä aivan ihana. En olekaan pitkään aikaan kuunnellut musiikkia kun melkein kaikki nykymusiikki on tuntunut hassun hajottavalta. Mutta tästä tykkään. Olen niin kovapäinen tämän opeteltavan asian kanssa, että tarvitsen tällaisen vahvasti sykkivän biisin, joka paukuttaa kovaa tätä asiaa kallooni. USKO NYT! LOVE LOVE! JOKO USKOIT? ETKÖ VIELÄKÄÄN? TÄSSÄ VIELÄ PARI ISKUA LISÄÄ PAKSUUN KALLOOSI: LOVE LOVE! PELKO POIS JA SYDÄN AUKI NEITISENI!

 

Meille hihhuleille on hauska lisäbonus biisin pari lausetta (jotka viittaavat X-men elokuvaan mutta siitä viis):

 

This is a first class journey from the Gods to the son of man
You’re at the gates of human evolution don’t you understand

(Tämä on ykkösluokan matka, annettu Luojilta ihmislapselle

Olet ihmisevoluution porteilla, tajuutsä)

 

http://www.youtube.com/watch?v=TxEVPe7XMcs&feature=relmfu

 

Love love-toivotuksin hyvää päivää kaikille! <3 <3 <3