Mistä kaikki alkoi?

Artikkeli kertoo Neale Donald Walschin kirjaan "Keskusteluja Jumalan kanssa" pohjautuen sen, mistä maailmankaikkeus on saanut alkunsa, miten ihmissielut ovat syntyneet sekä sen, mikä on elämän tarkoitus. 

Alussa se mikä on oli kaikki mitä oli, eikä mitään muuta ollut. Se mikä on oli puhdasta rakkautta ja autuutta. Se oli suurenmoinen, absoluuttinen rakkaus. Vapaa, täydellinen rakkaus. Ikuinen, iätön, ääretön, kaikenkattava autuus. Aina ja ikuisesti.

Se mikä on ei voinut kuitenkaan tuntea itseään, koska mitään muuta ei ollut. Ja niin kaikki mitä on… ei ollut. Sillä jos jokin muu puuttuu, kaikki mikä on ei ole. 

Kaikki mitä on tiesi olevansa kaikki mitä on, mutta se ei riittänyt, sillä se saattoi tietää äärimmäisen suurenmoisuutensa ja ihanuutensa vain käsitteellisesti, ei kokemuksellisesti. Se kaipasi kokemusta itsestään, sillä se halusi tietää, miltä tuntuisi olla niin suurenmoinen. Se oli kuitenkin mahdotonta, koska ilmaisu ”suurenmoinen” on suhteellinen. Kaikki mitä on ei voinut tietää miltä tuntui olla suurenmoinen, ellei ilmaantuisi jotakin mikä ei ole suurenmoista. 

Ainoa minkä se mitä on tiesi oli, että mitään muuta ei ollut. Niin se ei voinut tuntea itseään oman itsensä ulkopuolelta koettuna. Sellaista ulkopuolta ei ollut. Oli vain yksi puoli, yksi ainoa paikka sisäpuolella. 

Siitä huolimatta kaikkeus päätti tulla tuntemaan itsensä kokemuksellisesti. 

Tämä energia – tämä puhdas, näkymätön, havaitsematon ja siten ei-kenenkään tuntema energia – päätti kokea itsensä kaikessa suurenmoi-suudessaan. 

Se päätteli aivan oikein, että mikä tahansa osa sitä olisi väistämättä vähemmän kuin kokonaisuus ja että jos se vaan jakautuisi osiin, jokainen osa voisi katsoa muita osia ja nähdä niiden suurenmoisuuden. 

Ja niin kaikki mitä on jakautui, ja yhdessä mahtavassa hetkessä siitä tuli se mikä on tämä ja se mikä on tuo. Ensimmäistä kertaa oli olemassa tämä ja tuo erillään toisistaan. Silti kumpikin oli olemassa samanaikaisesti. Ja niin oli myös kaikki mikä ei ollut kumpaakaan. 

Siten oli yhtäkkiä olemassa kolme elementtiä: se mikä on tässä, se mikä on tuossa ja se mikä ei ole tässä eikä tuossa – mutta jonka on oltava olemassa, jotta tässä ja tuossa voisivat olla olemassa. 

Ei mikään sisältää kaiken. Tila on ei-tilassa. Osat ovat kokonaisuudessa. 

Se ei mikään, joka sisältää kaiken, on se, mitä jotkut sanovat Alkulähteeksi, Luojaksi tai Jumalaksi.

Silti sekään ei ole tarkka kuvaus, sillä se viittaa siihen että on jotakin mitä Alkulähde ei ole – nimittäin kaikki mikä ei ole ”ei mitään”. Alkulähde on kuitenkin kaikki – näkyvä ja näkymätön. Kaikki mitä on ja kaikki mitä ei ole.

Luodessaan sen mikä on ”tässä” ja sen mikä on ”tuossa” Alkulähde teki mahdolliseksi itsensä tuntemisen. Sillä hetkellä, suuressa räjähdyksessä – Alkulähde loi suhteellisuuden.

Ei mistään kehittyi kaikki. Se oli hengellinen tapahtuma, joka on täysin yhtäpitävä sen kanssa mitä kutsutaan alkuräjähdysteoriaksi.

Kun elementit syöksyivät esiin, syntyi aika, sillä jokin oli ensin tässä ja sitten tuossa – ja se aika joka kului täältä tuonne liikkumiseen oli mitattavissa. 

Itseyden näkyvät osat alkoivat muotoutua ”suhteessa” toisiinsa, ja niin muotoutuivat myös näkymättömät osat.  

Alkulähde tiesi, että rakkaus ei voinut olla olemassa ja tuntea itseään puhtaaksi rakkaudeksi, ellei myös sen täydellinen vastakohta ollut olemassa. Niin Alkulähde vastahakoisesti loi suuren polariteetin – rakkauden ehdottoman vastakohdan – kaiken mitä rakkaus ei ole – ja sitä sanotaan nykyään peloksi. Sillä hetkellä kun pelko syntyi, rakkaus saattoi olla olemassa ja koettavissa. 

Luodessaan maailmankaikkeuden itsensä jakautuneeksi versioksi Alkulähde tuotti puhtaasta energiasta kaiken sen, mikä nyt on olemassa – sekä näkyvän että näkymättömän. 

Toisin sanoen, sillä tavalla ei syntynyt pelkästään fyysinen maailmankaikkeus vaan myös metafyysinen maailmankaikkeus. Se osa Alkulähdettä, joka muodostaa toisen puoliskon olen/en ole-yhtälöstä, räjähti äärettömäksi määräksi yksiköitä, jotka ovat kokonaisuutta pienempiä. Näitä energiayksiköitä ihmiset sanovat hengiksi. 

Joissakin uskonnolisissa mytologioissa sanotaan, että ”Isä Jumalalla” on paljon henkilapsia. Tämä rinnastus ihmiselämän kokemuksiin lajin lisääntymisestä näyttää olevan ainoa tapa, jonka kautta suuret joukot saattoivat mieltää lukemattomien henkien äkillisen ilmaantumisen ”taivasten valtakuntaan”. 

Tässä mielessä myyttiset kertomukset eivät ole kovin kaukana perimmäisestä todellisuudesta, sillä ne loputtomat henget, jotka muodostavat kokonaisuuden, ovat kosmisessa mielessä Alkulähteen jälkeläisiä. 

Jakautumisen tarkoitus oli luoda riittävästi osia, jotta Alkulähde voi tuntea itsensä kokemuksellisesti. Alkulähde, Luoja, voi tuntea itsensä kokemuksellisesti vain yhdellä tavalla, nimittäin luomalla. Niin jokaisella lukemattomista osista on sama valta luoda kuin on kokonaisuudella. 

Sitä uskonnot tarkoittavat sanoessaan että ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Se ei tarkoita, että niiden fyysiset ruumiit ovat samankaltaisia, tai että niiden olemukset ovat samat. Se tarkoittaa, että ne ovat samaa ainetta. Kokonaisuudella ja sen osilla on samat ominaisuudet ja kyvyt – myös kyky luoda fyysistä todellisuutta tyhjästä ilmasta. 

Osien tarkoitus on se, että kokonaisuus voisi tuntea itsensä. Kokonaisuus voi tuntea itsensä vain osiensa kautta. Osien tarkoitus siis on tuntea itsensä kokonaisuutena, Alkulähteenä ja Luojana. 

Jotta voisi tuntea itsensä sinä mikä on, on ensin tunnettava itsensä sinä mikä ei ole.

Fyysisyys on ainoa tapa tuntea kokemuksellisesti se, minkä tietää käsitteellisellä tasolla. Astuessaan fyysiseen maailmankaikkeuteen kokonaisuuden henkiset osat saattoivat kokea sen mitä tiesivät itsestään – mutta sitä ennen on opittava tuntemaan sen vastakohta. Se tarkoittaa, että kokeakseen itsensä pitkäksi pitää tietää, mitä lyhyt tarkoittaa. Kokeakseen itsensä lihavaksi on tiedettävä, mitä laiha tarkoittaa. 

Tietenkään ihminen ei voi olla olematta se mikä on (puhdas, luova henki), sillä sitä on aina ollut ja tulee aina olemaankin. Joten astuessaan fyysiseen maailmankaikkeuteen henki luopui itsensä muistosta ja sai itsensä unohtamaan mikä todellisuudessa on. Nyt henki voi päättää valita mitä haluaa olla sen sijaan että saa olemuksensa valmiina. 

Kun itse päättää, että on osa Alkulähdettä, Luojaa, sen sijaan että se pelkästään kerrotaan, on mahdollista kokea itsensä täysin vapaasti valitsevaksi olennoksi, ja se juuri Luoja on. Mutta kuinka voi valita ja päättää asian, jossa valinnanvaraa ei kerta kaikkiaan ole? Ihminen ei voi olla olematta Alkulähteen osa vaikka kuinka yrittäisi – mutta unohtaa sen voi. 

Ihminen on, on aina ollut ja tulee aina olemaan jumalallinen osa jumalallista kokonaisuutta. Siksi kokonaisuuteen liittymistä ja Alkulähteen luo palaamista sanotaan muistamiseksi. Ihminen päättää itse, että haluaa muistaa mikä todella on, tai että haluaa liittyä yhteen eri osiensa kanssa kokeakseen itsensä kokonaisuudessaan. 

Ihmisen tehtävä maan päällä ei siksi ole oppiminen (koska hän jo tietää), vaan todellisen olemuksensa muistaminen. Ja kaikkien muiden ihmisten todellisen olemuksen muistaminen. Se on ihmisten tarkoitus – sielujen tarkoitus. 

Teksti hieman muokattuna: 

Walsch, Neale Donald: Keskusteluja Jumalan kanssa. WSOY 1999, s. 35-42.